3 Inches Of Blood
Fire Up The Blades
Roadrunner
2,5 Periaatteessa kanukkien konsepti
perinteisen heavy metalin naittamisesta modernimpaan mäiskeeseen on
enemmän kuin kohdallaan ja kolmannella albumilla kokonaisuus on
tanakampi kuin koskaan aiemmin. Vaan joku musiikissa silti yhä edelleen
mättää, vaikka kuinka haluaisi ja yrittäisi tykätä.
Vikaa ei varsinaisesti löydy orkesterin musiikista, joka rullaa
mallikelpoisesti ja mukana on ajoittain jopa oikeasti hienoja päähän
iskostuvia melodioita ja riffejä. Tosiasia kuitenkin on, että suurin
osa kappaleista on näennäisesti muutaman kuuntelukerran perusteella
hyviä, mutta toistuvien kuuntelukertojen myötä ne myöskin pysyvät vain
ihan kivoina. Tällaisia vetoja mahtuu 13 kappaleen joukkoon turhan
monta ja nämä hudit tylsyttävät pahasti kansitaiteessakin ilmeisesti
musiikin iskevyyttä kuvaavien tappovälineiden terää.
Kahden solistin käyttö on sekin teoriassa onnistunut, mutta käytännössä
osittain ontuva ratkaisu. Vaikka persoonalliset solistit ovat
nykyaikana harvassa, alkaa erityisesti Cam Pipesin taajaan käyttämä
korkealta vedetty repivä laulutyyli ärsyttää. Parannusta edeltäjäänsä
Advance And Vanquishiin ei tule, vaikka sitä ilmeisesti on yritetty
hakea mm. palkkaamalla Joey Jordison tuottajaksi.
Agent Steel
Alienigma
Mascot
3 Vanhojen suosikkien levyjä odottaa
aina pelonsekaisella jännityksellä, etenkin jos levytysten taso on
ollut suuresti vaihteleva. Tunnetta korostaa entisestään kokoonpanot,
jotka ovat hajonneet ja tehneet paluun vuosia myöhemmin enemmän tai
vähemmän onnistuneesti. Vaikka lähes jokaisen comebackin tehneen
yhtyeen kohdalle kyseenalaistaakin aina motiiveja ja paluun
tarpeellisuutta, elää kuitenkin aina pieni toivonkipinä kuulla jatkoa
vanhoille hyville ajoille
.
Alienigma sijoittuu puolivälin tienoille tylsähköä paluulevyä Omega
Conspiracy (-99) sekä hienoa Order Of The Illuminatia (-03) mitä
musiikin hyvyyteen tulee. Bändin on muuttanut hieman tyyliään
hitaampaan suuntaan, mutta samalla se on myös onnistunut hukkaamaan
omalaatuisia speed metalin tavaramerkkejään etenkin riffittelyssä ja
vokalisoinneissa. Lopputuloksena musiikki on taantunut lähemmäksi
normaalia melodista ja voimakasta metallia, vaikka se yhä mallikasta,
rullaa ja vauhdikasta osittain onkin.
On suorastaan sääli, että speed metal tuntuu jos ei nyt kuolleen, niin
vähintäänkin kituuttavan siinä missä thrash porskuttaa taas
ajankohtaisena ja tunnettuna. Helpompaa se kait on huutaa ja äristä
vihaisesti kuin hätyyttää ylärekistereitä melodisesti Bleed for the
Godz –lausein.
Long Distance Calling
Satellite Bay
Viva Hate
4,5 Kerrankin on ilo lukea äänitteen
mukana saapuva saatekirje, joka ei sorru ylilyönteihin ja
turhanpäiväiseen hehkutukseen, vaan puhuu vilpittömästi pelkkää asiaa.
Ilman sanoja sitä tekee vahvasti myös Long Distance Callinging debyytin
musiikki, joka noudattaa kaikkia post-rock genren tunnusomaisia
piirteitä ja pioneerien asettamia suuntaviivoja onnistuen silti
kuulostamaan omanlaiseltaan.
Satellite Bayn matkaan on helppo heittäytyä tunnin ajaksi jopa useita
kertoja toistuvasti peräkkäin, sillä niin yksittäiset kappaleet kuin
niiden muodostama kokonaisuus kasvaa ja avautuu hitaasti. Aivan kuin
itse musiikilla olisi jotain salattavaa. Haikea, mutta lämminhenkinen
tunnelma muodostuu ja välittyy hienosti kiitos onnistuneen tuotannon,
joka hengittää syvään avarassa tilassa.
Juuri kun musiikki on saanut kuuntelijan käpertymään turvalliseen
sikiöasentoon ja ajatukset vaeltamaan kauas pois kaikesta
reaalimaailman hälinästä, se ärähtää varovasti ja pakottaa avaamaan
silmät. Pitkästä aikaa on mukava löytää uutta musiikkia, joka pystyy
luomaan vahvoja tuntemuksia sitä itseään kohtaan kaikessa
yksinkertaisuudessaan ilman ylenpalttista meuhkaamista.
Manngard
Europan Cowards
Candlelight
2 Provokatiivista niin visuaalista
kuin lyyristä ulosantia tarjoavan Manngardin kakkoskiekolta ei ennalta
osaa yhtään sanoa mitä odottaa, mutta kaiuttimista ulos tuutattu
thrash-death-black-sekasikiö on kaikessa rasittavuudessaan pettymys.
Vaikka niin musiikista kuin tuotannostakin tulee vahvoja ja
positiivisia mielleyhtymiä Voivodin alkupään tuotantoon, tuntuu
Manngardin tapauksessa kaikki hieman itsetarkoitukselliselta
yritykseltä tehdä omalaatuista musiikkia aina soundeja ja biisien
rakennevammailua myöten.
Ei musiikki sinällään niin tympeää ole, mitä parit ensimmäiset
kuuntelukerrat antavat ymmärtää, mutta täysin onneton ja ponneton
puhtaahko kaiken muun päälle lätkäisty huutolaulu rasittaa korvia
kappaleesta ja kuuntelukerrasta toiseen. Yrityksen ja erehdyksen kautta
oppii sanotaan ja toivon mukaan Manngardin tapauksessa kolmas kerta
todemman sanoo.
The Order
Metal Casino
Dockyard1
4 Kaikkea sitä on metallin nimissä
tehty, mutta että vielä kasinokin. Kaiketi Sveitsin poijjaat yrittävät
vuosi sitten ilmestyneen esikoisen Sons Of Armageddonin seuraajalla
saada lisää mainetta ja mammonaa tavoittelemalla jackpotia. Vaan eipä
tällä kolmea kelloa vielä linjaan saada, joskin pikku voitto kyllä
tulee, mikäli vahvasti 80-lukulainen melodinen Amerikan hard rock vain
kolisee.
The Orderin kohdalla on turha takertua musiikissa mihinkään muuhun
kuin sen viihdyttävyysarvoon ja sitä orkesterin rokista löytyy.
Kappaleet ovat soundillisesti tanakoita, niissä on oikeasti groovea ja
myös riittävästi kliseisyyttä aina tekstejä myöten saattamaan
kuuntelijan oikeanlaiseen parinkymmenen vuoden takaiseen mielentilaan
täysin positiivisessa mielessä. Ja toki mukana on pakolliset
balladitkin, joiden avulla voi mitata vaikka omaa viehätysvoimaansa
vastakkaisen sukupuolen kanssa.
Aiempaan verrattuna musiikin rosoja on entisestään hieman siloiteltu,
vaikka solistin äänestä yhä edelleen miellyttävää rahinaa löytyykin,
mutta ei tämä silti mitään silkkimunille suunnattua puudelirockia
edelleenkään ole. Ovatpahan vain biisit entistä tarttuvampia,
monipuolisempia ja positiivisempia sekä entistä perinnetietoisempi.
Pakkohan tätä on yksinkertaisesti digata.
A Perfect Murder
War Of Aggression
Victory
3 Amerikan mallin metallissa pitää
olla uhoa, vaikka turhan usein homma jääkin pelkäksi pullisteluksi
ilman varsinaisia tekoja. Kanadan A Perfect Murderilla on onneksi
riittävän tuhteja eväitä repussaan, koska sen soittama metalcore
todellakin sisältää hippusellisen hardcorea, että se jaksaa herättää
kuuntelijan mielenkiinnon.
Kaikki orkesterin käyttämät elementit ja tehokeinot ovat tuttuakin
tutumpia, mutta kun kappaleet ja niiden muodostama kokonaisuus on
ytimekäs ja huolellisesti toteutettu, ei valittamisen aiheita tahdo
löytyä ilmeistä genregeneerisyyttä lukuun ottamatta. Vaikka levy ei
sisällöllään lähdekään haastamaan vastaanottajaa, on sen tarjoama pieni
pieksentä kelvollinen vaihtoehto kaiken tylsän paskan joukossa.
Soul Doctor
Blood Runs Cold
Metal Heaven
4 Monen esineen rahallinen arvo laskee
iän myötä, vaikka varsinaista käyttöarvoa voikin olla enemmän. Tämä
ainakin pätee allekirjoittaneen motorisoituun kulkuneuvoon mallia Lada
1200S vm. -88. Aivan yhtä hyvin käyttöarvon käsitettä voidaan soveltaa
myös musiikkiin, joka ei tarjoa yhtään mitään uutta ja ihmeellistä,
mutta jaksaa silti hyvin tehtynä viihdyttää kerta toisensa jälkeen.
Eipä ole mikään ihme, että orkesterin jäsenillä on läheistä
omakohtaista kokemusta 80-luvun melodisesta hard rockista, sillä sen
verran juurevaa, rullaavaa ja tuosta aikakaudesta paljon ammentavaa
Soul Doctorin musiikki on. Kaikessa yksinkertaisuudessaan orkesterin
kikat purevat whitesnakemäisyydessään mallikkaasti, vaikka aivan yhtä
paljon lopputulos ei kliseiltä ja testosteronilta löyhkääkään.
Ammattimiehet kuten laulaja Tommy Heart kun ovat asialla, jälki on
useimmiten väkisinkin laadukasta, jos vaan ideoita piisaa. Soul
Doctorilla niitä riittää.
Pakko se on myöntää, levyä kuunnellessa hymyilee väkisinkin kuin
idiootti. Ehkä ikä alkaa tehdä tehtävänsä, kun nuorison kieltä ei enää
tahdo ymmärtää eikä ns. daddy rockin kuuntelu hävetä yhtään. Oman isän
puheita nuoruuden ja hulluuden symbioosista alkaa ymmärtää entistä
paremmin.
Soulless
Forever Defiant
WorldChaos
2,5 Ahkerasti puurtavia työläisiä
tarvitaan aina, mutta harvoista ja valituista on johtajiksi. Tämä pätee
myös musiikin puolella ja amerikkalainen Soulless kuuluu duunareihin.
Ansioluetteloon on kirjattu kymmenen vuotta ja nyt kolmas täyspitkä,
mutta varsinainen arvostus ja tunnettavuus puuttuvat ja näin tulee
olemaan myös jatkossa. Forever Defiant on perusvarmaa, mutta täsmälleen
puolivälissä arvoasteikolla, jonka päätepisteinä ovat totaalista kuraa
ja äärimäistä parhautta.
Ei orkesterin musiikissa suurempia vikoja ole, kuulostaapahan vain
hieman vesitetyltä versiolta At The Gatesista, bändistä, jonka ansioksi
voidaan laskea ruotsalaisen uuden aallon death metalin synty.
Kappaleet ovat pikkunäppäriä ja kuulostavat mukavilta yksittäisinä,
mutta koska sävellykset operoivat kerta toisensa jälkeen samoilla
kikoilla ja tempoilla, turruttaa 13 biisin kokonaisuus korvat jo puolen
välin tietämillä. Orkesteri noudattaneekin vanhaa Ain’ laulain työtäs
tee –rallatusta, mutta ei tällä albumilla vielä työnsankarin pränikkää
ansaita
Tyrant
Reclaim The Flame
Listenable
2,5 Iän karttumisen myötä monet
haluavat palata juurilleen, on kyse sitten kotiseudusta tai musiikista.
Näin myös ruotsalainen Tyrant, joka syntyi kaljoittelun ohessa tehdystä
havainnosta likaisen (Venom) ja mustan (Bathory) toimivuudesta. Ruma
on kaunista –ohjenuoranaan rallit vetäistiin studiossa ykkösellä
purkkiin ja miksattiin reilussa vuorokaudessa. Tällä debyytillä vanhat
hyvät ajat pitäisi roihahtaa liekkeihin, mutta yritys jää ainakin
toistaiseksi kytemään vielä kipinän asteelle.
Ei musiikki esikuviensa orjallista palvontaa ole, mutta rumasta rock
’n’ roll groovesta huolimatta Entombed ja Death Breathin kaltaisten
mestareiden lennokas riffittely ja tarttuvien kappaleiden luominen ei
Tyrantilta ole onnistunut kuin osittain. Suttuinen treenikämppätasoinen
tuotanto, asenne ja yksilösuoritukset laulajaa myöten ovat toki
kiehtovia, mutta etenkin useat keskitempoiset kappaleet jäävät jauhamaan
liiaksi tyhjäkäynnillä.
Valtataistelussa black-death-rock’n’rollin kuninkaan tittelistä
Tyrantin on eliminoitava monta kilpailijaa miekalla tai musiikilla
noustakseen perimysjärjestyksessä edes perintöprinssin asemaan.
War From A Harlots Mouth
Transmetropolitan
Lifeforce
3,5 Sarjassa pitkiä ja omituisia mutta
ah niin trendikkäitä nimiä saksalainen War From A Harlots Mouth pesee
ainakin Job For A Cowboyn. Vaan eipä viisikolta mielikuvitus ainoastaan
orkesterin nimenkeksimiseen ole hyytynyt, kuten esimerkiksi debyytin
kappaleesta If You Want To Blame Us For Something Wrong, Please Abuse
This Song! voi huomata. Toisaalta onhan musiikkikin sen sortin
matemaattismusikaalisten ongelmien parissa kiemurtelua, että Heavy Metal
All Night Long –tyyppinen tematiikka herättäisi enemmän kummastusta.
Orkesterin musiikissa ensimmäisen asteen muuttujina toimivat niin
mathcore, grindcore kuin hardcorekin ja kompleksisuutta yhtälöön tuovat
toisen asteen muuttujat death metalin ja jopa jazzin puolelta.
Erilaisista tekijöistään johtuen kappaleet pysyvät miellyttävän
vaihtelevina tempokikkailuineen, mutta samalla myös yllättävän helposti
sisäistettävinä suhteessa genren mediaaniin.
Ei WFAHM pysty mitään kovinkaan mullistavaa tarjoamaan, käyttääpähän
vain edustamansa tyylilajin tyypillisiä elementtejä tehokkaasti
hyväkseen. Tai sitten ajan hengen mukaisesti mikään ei vaan enää riitä,
jos tuntuu että kaikki on jo tehty ja kuultu. Tästäkin huolimatta
Transmetropolitan hämmentää tehokkaasti perinteisiä arvoja metallin
puolella.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti