Inferno #50/2007

3 Inches Of Blood
Fire Up The Blades
Roadrunner

2,5 Periaatteessa kanukkien konsepti perinteisen heavy metalin naittamisesta modernimpaan mäiskeeseen on enemmän kuin kohdallaan ja kolmannella albumilla kokonaisuus on tanakampi kuin koskaan aiemmin. Vaan joku musiikissa silti yhä edelleen mättää, vaikka kuinka haluaisi ja yrittäisi tykätä.

Vikaa ei varsinaisesti löydy orkesterin musiikista, joka rullaa mallikelpoisesti ja mukana on ajoittain jopa oikeasti hienoja päähän iskostuvia melodioita ja riffejä. Tosiasia kuitenkin on, että suurin osa kappaleista on näennäisesti muutaman kuuntelukerran perusteella hyviä, mutta toistuvien kuuntelukertojen myötä ne myöskin pysyvät vain ihan kivoina. Tällaisia vetoja mahtuu 13 kappaleen joukkoon turhan monta ja nämä hudit tylsyttävät pahasti kansitaiteessakin ilmeisesti musiikin iskevyyttä kuvaavien tappovälineiden terää.

Kahden solistin käyttö on sekin teoriassa onnistunut, mutta käytännössä osittain ontuva ratkaisu. Vaikka persoonalliset solistit ovat nykyaikana harvassa, alkaa erityisesti Cam Pipesin taajaan käyttämä korkealta vedetty repivä laulutyyli ärsyttää. Parannusta edeltäjäänsä Advance And Vanquishiin ei tule, vaikka sitä ilmeisesti on yritetty hakea mm. palkkaamalla Joey Jordison tuottajaksi.

Agent Steel
Alienigma
Mascot

3 Vanhojen suosikkien levyjä odottaa aina pelonsekaisella jännityksellä, etenkin jos levytysten taso on ollut suuresti vaihteleva. Tunnetta korostaa entisestään kokoonpanot, jotka ovat hajonneet ja tehneet paluun vuosia myöhemmin enemmän tai vähemmän onnistuneesti. Vaikka lähes jokaisen comebackin tehneen yhtyeen kohdalle kyseenalaistaakin aina motiiveja ja paluun tarpeellisuutta, elää kuitenkin aina pieni toivonkipinä kuulla jatkoa vanhoille hyville ajoille
.
Alienigma sijoittuu puolivälin tienoille tylsähköä paluulevyä Omega Conspiracy (-99) sekä hienoa Order Of The Illuminatia (-03) mitä musiikin hyvyyteen tulee. Bändin on muuttanut hieman tyyliään hitaampaan suuntaan, mutta samalla se on myös onnistunut hukkaamaan omalaatuisia speed metalin tavaramerkkejään etenkin riffittelyssä ja vokalisoinneissa. Lopputuloksena musiikki on taantunut lähemmäksi normaalia melodista ja voimakasta metallia, vaikka se yhä mallikasta, rullaa ja vauhdikasta osittain onkin.

On suorastaan sääli, että speed metal tuntuu jos ei nyt kuolleen, niin vähintäänkin kituuttavan siinä missä thrash porskuttaa taas ajankohtaisena ja tunnettuna. Helpompaa se kait on huutaa ja äristä vihaisesti kuin hätyyttää ylärekistereitä melodisesti Bleed for the Godz –lausein.

Long Distance Calling
Satellite Bay
Viva Hate

4,5 Kerrankin on ilo lukea äänitteen mukana saapuva saatekirje, joka ei sorru ylilyönteihin ja turhanpäiväiseen hehkutukseen, vaan puhuu vilpittömästi pelkkää asiaa. Ilman sanoja sitä tekee vahvasti myös Long Distance Callinging debyytin musiikki, joka noudattaa kaikkia post-rock genren tunnusomaisia piirteitä ja pioneerien asettamia suuntaviivoja onnistuen silti kuulostamaan omanlaiseltaan.

Satellite Bayn matkaan on helppo heittäytyä tunnin ajaksi jopa useita kertoja toistuvasti peräkkäin, sillä niin yksittäiset kappaleet kuin niiden muodostama kokonaisuus kasvaa ja avautuu hitaasti. Aivan kuin itse musiikilla olisi jotain salattavaa. Haikea, mutta lämminhenkinen tunnelma muodostuu ja välittyy hienosti kiitos onnistuneen tuotannon, joka hengittää syvään avarassa tilassa.

Juuri kun musiikki on saanut kuuntelijan käpertymään turvalliseen sikiöasentoon ja ajatukset vaeltamaan kauas pois kaikesta reaalimaailman hälinästä, se ärähtää varovasti ja pakottaa avaamaan silmät. Pitkästä aikaa on mukava löytää uutta musiikkia, joka pystyy luomaan vahvoja tuntemuksia sitä itseään kohtaan kaikessa yksinkertaisuudessaan ilman ylenpalttista meuhkaamista.

Manngard
Europan Cowards
Candlelight

2 Provokatiivista niin visuaalista kuin lyyristä ulosantia tarjoavan Manngardin kakkoskiekolta ei ennalta osaa yhtään sanoa mitä odottaa, mutta kaiuttimista ulos tuutattu thrash-death-black-sekasikiö on kaikessa rasittavuudessaan pettymys. Vaikka niin musiikista kuin tuotannostakin tulee vahvoja ja positiivisia mielleyhtymiä Voivodin alkupään tuotantoon, tuntuu Manngardin tapauksessa kaikki hieman itsetarkoitukselliselta yritykseltä tehdä omalaatuista musiikkia aina soundeja ja biisien rakennevammailua myöten.

Ei musiikki sinällään niin tympeää ole, mitä parit ensimmäiset kuuntelukerrat antavat ymmärtää, mutta täysin onneton ja ponneton puhtaahko kaiken muun päälle lätkäisty huutolaulu rasittaa korvia kappaleesta ja kuuntelukerrasta toiseen. Yrityksen ja erehdyksen kautta oppii sanotaan ja toivon mukaan Manngardin tapauksessa kolmas kerta todemman sanoo.

The Order
Metal Casino
Dockyard1

4 Kaikkea sitä on metallin nimissä tehty, mutta että vielä kasinokin. Kaiketi Sveitsin poijjaat yrittävät vuosi sitten ilmestyneen esikoisen Sons Of Armageddonin seuraajalla saada lisää mainetta ja mammonaa tavoittelemalla jackpotia. Vaan eipä tällä kolmea kelloa vielä linjaan saada, joskin pikku voitto kyllä tulee, mikäli vahvasti 80-lukulainen melodinen Amerikan hard rock vain kolisee.

The Orderin kohdalla on turha takertua musiikissa mihinkään muuhun kuin sen viihdyttävyysarvoon ja sitä orkesterin rokista löytyy. Kappaleet ovat soundillisesti tanakoita, niissä on oikeasti groovea ja myös riittävästi kliseisyyttä aina tekstejä myöten saattamaan kuuntelijan oikeanlaiseen parinkymmenen vuoden takaiseen mielentilaan täysin positiivisessa mielessä. Ja toki mukana on pakolliset balladitkin, joiden avulla voi mitata vaikka omaa viehätysvoimaansa vastakkaisen sukupuolen kanssa.

Aiempaan verrattuna musiikin rosoja on entisestään hieman siloiteltu, vaikka solistin äänestä yhä edelleen miellyttävää rahinaa löytyykin, mutta ei tämä silti mitään silkkimunille suunnattua puudelirockia edelleenkään ole. Ovatpahan vain biisit entistä tarttuvampia, monipuolisempia ja positiivisempia sekä entistä perinnetietoisempi. Pakkohan tätä on yksinkertaisesti digata.

A Perfect Murder
War Of Aggression
Victory

3 Amerikan mallin metallissa pitää olla uhoa, vaikka turhan usein homma jääkin pelkäksi pullisteluksi ilman varsinaisia tekoja. Kanadan A Perfect Murderilla on onneksi riittävän tuhteja eväitä repussaan, koska sen soittama metalcore todellakin sisältää hippusellisen hardcorea, että se jaksaa herättää kuuntelijan mielenkiinnon.

Kaikki orkesterin käyttämät elementit ja tehokeinot ovat tuttuakin tutumpia, mutta kun kappaleet ja niiden muodostama kokonaisuus on ytimekäs ja huolellisesti toteutettu, ei valittamisen aiheita tahdo löytyä ilmeistä genregeneerisyyttä lukuun ottamatta. Vaikka levy ei sisällöllään lähdekään haastamaan vastaanottajaa, on sen tarjoama pieni pieksentä kelvollinen vaihtoehto kaiken tylsän paskan joukossa.

Soul Doctor
Blood Runs Cold
Metal Heaven

4 Monen esineen rahallinen arvo laskee iän myötä, vaikka varsinaista käyttöarvoa voikin olla enemmän. Tämä ainakin pätee allekirjoittaneen motorisoituun kulkuneuvoon mallia Lada 1200S vm. -88. Aivan yhtä hyvin käyttöarvon käsitettä voidaan soveltaa myös musiikkiin, joka ei tarjoa yhtään mitään uutta ja ihmeellistä, mutta jaksaa silti hyvin tehtynä viihdyttää kerta toisensa jälkeen.

Eipä ole mikään ihme, että orkesterin jäsenillä on läheistä omakohtaista kokemusta 80-luvun melodisesta hard rockista, sillä sen verran juurevaa, rullaavaa ja tuosta aikakaudesta paljon ammentavaa Soul Doctorin musiikki on. Kaikessa yksinkertaisuudessaan orkesterin kikat purevat whitesnakemäisyydessään mallikkaasti, vaikka aivan yhtä paljon lopputulos ei kliseiltä ja testosteronilta löyhkääkään. Ammattimiehet kuten laulaja Tommy Heart kun ovat asialla, jälki on useimmiten väkisinkin laadukasta, jos vaan ideoita piisaa. Soul Doctorilla niitä riittää.

Pakko se on myöntää, levyä kuunnellessa hymyilee väkisinkin kuin idiootti. Ehkä ikä alkaa tehdä tehtävänsä, kun nuorison kieltä ei enää tahdo ymmärtää eikä ns. daddy rockin kuuntelu hävetä yhtään. Oman isän puheita nuoruuden ja hulluuden symbioosista alkaa ymmärtää entistä paremmin.

Soulless
Forever Defiant
WorldChaos

2,5 Ahkerasti puurtavia työläisiä tarvitaan aina, mutta harvoista ja valituista on johtajiksi. Tämä pätee myös musiikin puolella ja amerikkalainen Soulless kuuluu duunareihin. Ansioluetteloon on kirjattu kymmenen vuotta ja nyt kolmas täyspitkä, mutta varsinainen arvostus ja tunnettavuus puuttuvat ja näin tulee olemaan myös jatkossa. Forever Defiant on perusvarmaa, mutta täsmälleen puolivälissä arvoasteikolla, jonka päätepisteinä ovat totaalista kuraa ja äärimäistä parhautta.

Ei orkesterin musiikissa suurempia vikoja ole, kuulostaapahan vain hieman vesitetyltä versiolta At The Gatesista, bändistä, jonka ansioksi voidaan laskea ruotsalaisen uuden aallon death metalin synty. Kappaleet ovat pikkunäppäriä ja kuulostavat mukavilta yksittäisinä, mutta koska sävellykset operoivat kerta toisensa jälkeen samoilla kikoilla ja tempoilla, turruttaa 13 biisin kokonaisuus korvat jo puolen välin tietämillä. Orkesteri noudattaneekin vanhaa Ain’ laulain työtäs tee –rallatusta, mutta ei tällä albumilla vielä työnsankarin pränikkää ansaita

Tyrant
Reclaim The Flame
Listenable

2,5 Iän karttumisen myötä monet haluavat palata juurilleen, on kyse sitten kotiseudusta tai musiikista. Näin myös ruotsalainen Tyrant, joka syntyi kaljoittelun ohessa tehdystä havainnosta likaisen (Venom) ja mustan (Bathory) toimivuudesta. Ruma on kaunista –ohjenuoranaan rallit vetäistiin studiossa ykkösellä purkkiin ja miksattiin reilussa vuorokaudessa. Tällä debyytillä vanhat hyvät ajat pitäisi roihahtaa liekkeihin, mutta yritys jää ainakin toistaiseksi kytemään vielä kipinän asteelle.

Ei musiikki esikuviensa orjallista palvontaa ole, mutta rumasta rock ’n’ roll groovesta huolimatta Entombed ja Death Breathin kaltaisten mestareiden lennokas riffittely ja tarttuvien kappaleiden luominen ei Tyrantilta ole onnistunut kuin osittain. Suttuinen treenikämppätasoinen tuotanto, asenne ja yksilösuoritukset laulajaa myöten ovat toki kiehtovia, mutta etenkin useat keskitempoiset kappaleet jäävät jauhamaan liiaksi tyhjäkäynnillä.

 Valtataistelussa black-death-rock’n’rollin kuninkaan tittelistä Tyrantin on eliminoitava monta kilpailijaa miekalla tai musiikilla noustakseen perimysjärjestyksessä edes perintöprinssin asemaan.

War From A Harlots Mouth
Transmetropolitan
Lifeforce

3,5 Sarjassa pitkiä ja omituisia mutta ah niin trendikkäitä nimiä saksalainen War From A Harlots Mouth pesee ainakin Job For A Cowboyn. Vaan eipä viisikolta mielikuvitus ainoastaan orkesterin nimenkeksimiseen ole hyytynyt, kuten esimerkiksi debyytin kappaleesta If You Want To Blame Us For Something Wrong, Please Abuse This Song! voi huomata. Toisaalta onhan musiikkikin sen sortin matemaattismusikaalisten ongelmien parissa kiemurtelua, että Heavy Metal All Night Long –tyyppinen tematiikka herättäisi enemmän kummastusta.

Orkesterin musiikissa ensimmäisen asteen muuttujina toimivat niin mathcore, grindcore kuin hardcorekin ja kompleksisuutta yhtälöön tuovat toisen asteen muuttujat death metalin ja jopa jazzin puolelta. Erilaisista tekijöistään johtuen kappaleet pysyvät miellyttävän vaihtelevina tempokikkailuineen, mutta samalla myös yllättävän helposti sisäistettävinä suhteessa genren mediaaniin.

Ei WFAHM pysty mitään kovinkaan mullistavaa tarjoamaan, käyttääpähän vain edustamansa tyylilajin tyypillisiä elementtejä tehokkaasti hyväkseen. Tai sitten ajan hengen mukaisesti mikään ei vaan enää riitä, jos tuntuu että kaikki on jo tehty ja kuultu. Tästäkin huolimatta Transmetropolitan hämmentää tehokkaasti perinteisiä arvoja metallin puolella.

Hamara #6/2004

3 Inches of Blood
Advance And Vanquish
Roadrunner
3/5

Jos orkesteri laulaa merirosvoista, miekoista, cyborgeista sekä tappeluista, ei kyseessä juurikaan voi olla mikään muu genre kuin heavy metal ja aikakautena 80-luku. Poikkeuksena tietysti Running Wild joka on laulanut samoista asioista jo viimeiset 20 vuotta tyyliään juurikaan muuttamatta. 3 Inches of Blood laulaa kyllä em. asioista ja soittaa heavy metallia, mutta bändi on kuitenkin perustettu vasta neljä vuotta sitten.

Aidolla ja hyvällä asenteella orkesterin hemmot vääntävät täysin 80-luvun metalliin pohjautuvaa musiikkiaan ja kappaleet rullaavatkin kivan aggressiivisesti hyvällä tempolla eteenpäin. Kahden laulajan käyttö toimii mukavasti, toisen vedellessä räkäisellä huudolla taustoja pääasiallisen solistin keskittyessä kireän puhtaaseen narinalauluun. Musiikista löytyy moderneja elementtejä lähinnä joistain riffeistä sekä thrash-genren puolelta, mutta kyllähän lopputulos on silti varsin puhdasta ja tarttuvaa old-school metallia.

Vaikeahan tästä on olla pitämättä, mutta kun kaikki 13 kappaletta ovat pastisseja samoista perusaineksista varsin vähin muutoksin, ei biisien yksilöllisyys tahdo päästä riittävän hyvin esille. 50 minuuttia metallia menee ohi hujauksessa, mutta lähes mahdoton on sanoa mikä viisu kulloinkin soi.

Die Apokalyptischen Reiter
Samurai
Nuclear Blast
2/5

Eihän tätäkään voisi kukaan muu keksiä kuin saksalainen, jotka eivät ole kuuluisia hyvästä huumorintajustaan. Sekoittaa nyt erilaisia tyylilajeja estottomasti toisiinsa aina black metallista johonkin iloisesti kulkeviin hoilausralleihin ja toki vielä osittain saksan kielellä laulettuna. Kumma kyllä neljä vuotta sitten julkaistulla All You Need Is Love –lätyllä hommat vielä toimi mukavasti, mutta nyt Samurain katana viuhtoo kyllä tehottomanlaisesti ilmaa.

Die Apokalyptischen Reiterilla ei ole minkäänlaista ongelmaa sekoittaa puhdasta mieslaulua ja ärjähtävämpää osastoa kappaleisiin, joista löytyy runsaasti koskettimia ja ärsyttävän simppeleitä mutta äärimmäisen tarttuvia melodioita. Koko hommasta huokuu vahvasti jonkinlainen kornius ja huumorin leima, jota luultavasti kukaan muu kuin toinen saksalainen ei pysty ymmärtämään. Eikö kyseessä ole nyt pelkkä kielimuuri. Eihän sitä tarvitse tiukkapipoinen olla musiikin suhteen ja hevissäkin voi olla huumoria, mutta kun bändille ei yksinkertaisesti oikein pysy paletti kasassa. Hyvin toteutettuja ideoita on paljon, mutta ei tämä rallattelumeininki ja pseudo-raskaalta kuulostava musiikki nyt vaan toimi.

Pahin pohjakosketus tapahtuu Lazy Day rallissa joka nimensä mukaisesti kuulostaa kesäisen letkeältä ja äyrsyttävältä pop-kappaleelta. Onnistumista lähinnä ollaan syntsa-bläkkiä lähestyvässä Der Teufelissa sekä sitä seuraavassa mukavan raskaassa Reitermaniacs kipaleessa loppujen ollessa sitten enempi vähempi linjana linjattomuus huttua.

Mana Mana
Kuolla elävänä – live 2001
Riemu
2/5

Neljä vuotta sitten julkaistu Murheen laakso oli kelvollinen testamentti Jouni Mömmön muistolle tuoden tarjolle taitelijan poismenon johdosta keskenjäänyttä materiaalia. Toista muistokirjoitusta tarjoillaan nyt livelätyn muodossa ja turhaan.

Vaikka levyssä ei teknisesti olekaan mitään vikaan niin soundi- kuin soittopuolella, ei liveäänite pysty tarjoamaan mitään uutta studiolevyihin verrattuna. Jounin Mömmön vimmainen ahdistus ja synkkyys loistavat täydellisesti poissaolollaan eikä solisti Kaltsu pysty tulkitsemaan tasapaksulla äänellään hienoja kappaleita kovinkaan vakuuttavasti. Kaikkia kappaleita leimaa yleinen mitäänsanomattomuus eikä keikkapaikalla mahdollisesti koettua intensiteettiä ole saatu ainakaan tallennettua levylle. Viimeiseksi jääneen studiolevyltä napattujen biisien kohdalta tämän vielä ymmärtäisi, mutta koska valta osa setistä on Totuus palaa levyltä, on tällainen flegmaattisuus anteeksiantamatonta.

Eihän levyn hinta päätä huimaa, mutta ei kyllä sisältökään. Ja miten helvadan järkeä on laittaa levylle piilobiisi samaan raitaan viimeisen kappaleen kanssa ja viisi minuuttia tyhjää väliin?

Sacred Crucifix
Aeon Of Chaos
Poison Arrow
3/5

Vuodesta -87 asti edestakaisin hajoamisen ja useiden demojen julkaisun kanssa vehdannut Sacred Crucifix on vihdoin tehnyt sen, mitä sen olisi kaiken järjen mukaan pitänyt tehdä jo reilu vuosikymmen sitten: julkaista debyyttitäyspitkä. Ei niinkään siksi, että materiaali olisi tasoltaan yhä loistavaa vaan siksi, että 90-luvun alussa sille olisi ollut kysyntää taatusti enemmän kuin nyt.

Levyn käsin piirretty kansitaide on musiikkiin ja sen mieleen tuomaan aikakauteen erittäin osuvaa ja asettaa tunnelman oikeanlaiseksi. Ensimmäisillä kuuntelukerroilla ei levyn tasaisen tylsiltä kuulostavat rallit tahdo tehdä minkäänlaista vaikutusta, mutta tarkemman tutustumisen kautta nyansseja ja hyviä jippoja alkaa joitain löytyä. Bändin vanhakantainen ja kalmankatkuinen death metal on tunnelmaltaan kieron synkkää eikä sillä ole onneksi juurikaan mitään tekemistä 90-luvun alan tunnetumman ruotsi dödön kanssa. Osaltaan tähän saattaa syynä olla vanhoilta demoilta levylle päätyneet raidat, mutta ei uudempi materiaalikaan sen tuoreemmalta kuullosta.

Jos kitaratyöskentely on ilahduttavan erilaista ja genrelle epätyypillistä, on tasaista kähinää oleva hieman potkuton äänenkäyttö levyn heikoimpia lenkkejä. Kokonaisuus yltään keskikastin yläpäähän muutaman hyvän kappaleen ansioista, mutta loput raidat koittavat raahaavat sitä tiukasti keskinkertaiseen tylsyyteen.