Inferno #201/2022

Et Moriemur
Tamashii No Yama
Transcending Obscurity
4,5

Death metalin murjovan raskauden ja doomin raahustuksen yhdistelmä on taas alkanut nousta pintaan niin tekijä- kuin kuuntelijapiireissä kolme vuosikymmentä syntymänsä jälkeen. Hyviä ja erinäköisiä levyjä on julkaistu montakin viime aikoina, mutta tsekkien neljäs albumi singahtaa suoraan kärkeen.

Yhtä lailla kuin Tamashii No Yama on hyvin 90-lukulaiselta kuulostava yhdistelmä verkkaisesti etenevää syvää haikeutta, kauniin herkkiä melodioita, rääkynää ja örinää sekä rujompaa, paikoin mustan metalin suuntaan keimailevien riffien pudottelua, onnistuu se samalla myös hivenen ristiriitaisestikin kuulostamaan myös ihmeen raikkaalta ja yksinkertaiselta. Melankolian määräkin on saatu tyylikkäästi maksimoitua käyttämällä pianon lisäksi runsaasti myös viulua, selloa, harppuja sekä kuoroja.

Em. klassisten instrumenttien ansiosta musiikki huokuu syvää goottilaista melankoliaa aivan kuten genreä uudistaneet pioneerit tekivät aikoinaan Paradise Lost ja Celestial Season etunenässä. Kun levyn teemaksi on valittu vielä muinainen japani, voisi erinäköistä sisältöä luulla olevan jo pikkuisen liikaa, mutta kun ei. Millään osa-alueella ei mennä liiallisuuksiin ja kokonaisuus pysyy tunnelmastaan huolimatta kauttaaltaan ilmavana.

Fer De Lance
The Hyperborean
Cruz Del Sur
3

Kaksi vuotta sitten ilmestynyt Colossus-EP oli esikoiseksi vakuuttava näyte pohjoisamerikkalaisten kyvystä sukeltaa Bathoryn Hammerheart- ja Twilight of the Gods -albumeilla luomiin eeppisiin viikinkitunnelmiin. Omaa visiota on jalostettu entisestään ja kunnianhimoakin on kasvatettu, vaikka pintapuolisesti tarkasteltuna monikaan asia ei ole muuttunut.

Pitkähköissä biiseissä laulajan ääni nousee uljaana korkeuksiin ja akustisten kitaroiden näppäily yhdistettynä säröttömiin sähköisiin syventävät mainiosti haikean kerronnallista ilmaisua. Jälki on edelleen mallikasta kappaleiden kuljeskellessa keskitempoisena ja rauhallisena, mutta mukaan tulee kirjaimellisesti säröjä, kun yhtye yrittää ottaa kaivattuja kokonaiskuvaa laajentavia irtiottoja.

Kun yhtye haluaa tuoda biiseihin mukaan räväkämpää menoa, hukkuvat surisevat kitarat kauaksi äänimaailman horisonttiin. Tuotannollisesti ratkaisu on outo, sillä se vain korostaa näiden osuuksien sekä tavanomaisuutta että turhuutta. Eipä näitä kauneusvirheitä onneksi moneen kohtaan ole kylvetty, mutta pari oikeasti toimivaa Ad Bestiasin kaltaista taisteluhenkeä nostattavaa jämäkkää metalliveisua olisivat tehneet levylle hyvää.

Girish And The Chronicles
Hail to the Heroes
Frontiers
4

On pelkästään hyvä, ettei Girish And The Chronicles ole lähtenyt ymppäämään musiikkiinsa minkäänlaista kotimaansa Intian eksotiikkaa, vaan esittää ehtaa hard rockia kultaisen 80-luvun tyyliin. Bändin ote on kerrassaan ihastuttavan rouhea ja tanakka aina laulajaa myöten, joten vertaileminen Skid Row’n kahteen ensimmäiseen levytykseen ei ole yhtään liioiteltua.

Energiatasot pysyvät korkealla alusta loppuun saakka ja tarttuvuuttakin löytyy riittämiin. Nimibiisin kaltaisia laakista mieleen jääviä kertsejä voisi toki olla useampikin ja pari kappaletta kuten Rock N' Roll Fever niistämällä kokonaisuus olisi nasevampi. Pikkuvikoja muuten mainiolla levyllä.

Inanna
Void of Unending Depths
Memento Mori
3,5

Kunnianhimoisia ideoita löytyy monelta säveltäjältä, mutta riittävää taitoa omaavia tekijöitä toteuttaa iskevästi mahtipontisia musiikillisia visioita onkin jo huomattavasti harvemmassa. Chileläiseltä kitaristilta Diego Ilabaca yhtyeineen tämä melkein onnistuu eikä mikään ihme, onhan Void of Unending Depths jo kolmas levy.

Inannan konsepti on tehdä teknistä ja toismaallista tunnelmaa huokuvaa death metalia, jossa on etiäisiä tavanomaisia kappalerakenteita vältteleviltä genren pioneereilta Cynicista Pestilenceen unohtamatta Morbid Angelin jyräävää mystisyyttä. Selkeistä vaikutteistaan huolimatta bändillä on oma nykyajassa tiukasti kiinni oleva tyylinsä, joka on viety menneisyyden mestareita joka suhteessa pidemmälle.

Pitkähköissä ja vieläkin pidemmissä biiseissä tapahtuu paljon ja tunnelmissakin liikutaan myllytyksen ja kosmista pahaenteisyyttä tihkuvien rauhallisempien osioiden välillä. Niin kappaleet kuin niiden muodostama tunninmittainen kokonaisuus pysyy silti kasassa, vaikka pureksittavaa riittää lähes enemmän kuin tarpeeksi. Ainut moite albumilla on vähän turhan pehmeä ote, julmemmalla tuotannolla varustettuna iskevyyteen tulisi kaivattu annos musertavuutta.

Taser
Filthcrawl RE LP
minoRobscuR/Necrolytic Effluence
3
Taser/Ward
Split 7” EP
Rämekuukkeli/Black Floyd's/Kohina/Necrolytic Effluence
3,5

Aiemmin pelkästään pienjulkaisuihin päin ollut Taser Lahest antaa esikoisellaan musiikistaan ristiriitaisia mielikuvia. Sävellyksellisesti bändi päästää itsensä helpolla tyytyen hyvin yksinkertaisiin ratkaisuihin, vaikka eipä aiemminkaan sludgeilua ole edes yritetty lähteä uudistamaan. Ja samalla taas myös tuotannollisestikin ilmava ja letkeä ote särisevään murjomiseen tekee kappaleista yllättävänkin helppoa kuunneltavaa liiallisen nihilismin jäädessä taka-alalle.

Enemmän totuttelua vaatii oudosti siriseväksi pihinäksi efektoitu ja pintaan miksattu rääkynä, joka toimisi huomattavasti paremmin säästeliäänä mausteena. Ihme ja kumma tähänkin korvat kyllä tottuvat kuunteluiden myötä, vaikka aivoja ratkaisu ei tyydytäkään.

Samoihin aikoihin debyytin uusintapainoksen kanssa on julkaistu myös splitti. Filthcrawl-sessioissa taltioitu ja Preacher-sarjakuvaan viittaava tanakka Arseface on hälyäänineen parasta Taseria tällä kertaa. Kimppakaveriksi Wardin painostava ja skitsoidinen True Fear sopii hyvin, sen verran saman karsinan eri laidoilla tässä ollaan. Pienemmän annoskokonsa ja monipuolisemman sisältönsä takia seiska peittoaa älpykän.

Inferno #174/2019

Frogskin/Taser

Split LP

Gate of Deliria/Iron Coffin/Penny Whistles and Moon Pies/Rämekuukkeli

3,5

No nyt on osuvasti tarjolla vuoden synkimpään aikaan kaksitoista tuumaa kotimaista mustaa jurnutusta paikkansa jo vakiinnuttaneelta porukalta sekä uudemmalta tulokkaalta. Frogskinin pari edellistä julkaisua ovat menneet tyystin ohitse, mutta viisi vuotta sitten 7”-splitillä julkaistu Itse-biisi aiemmin tänä vuonna kelvollisen pitkäsoiton pihalle pukanneen Lähdön Aika -yhtyeen kanssa oli kaikessa yksinkertaisessa piinaavuudessaan varsin kivasti ahdistava.

Frogskin tappaa toivon ja ottaa vielä luulotkin pois lähes 15 minuutin Settling for Leftovers -pelinavauksellaan. Kappale on samaa muuttumaton lanausta alusta loppuun saakka, joka ensimmäisten kuuntelujen jälkeen tuntuu mittavassa vähäeleisyydessään hivenen päämäärättömältä. Jokin aivojen sopukoissa kuitenkin naksahtaa paremmin kohdalleen toistojen myötä ja lopulta junnaus kääntyy hypnoottiseksi ja sitä kautta kaikessa valottomuudessaan positiiviseksi.

Taserin alkuvuodesta 2018 julkaisema esikoiskasetti-EP herätti pöhinää sludge-piireissä ja tämänkin splittijulkaisun biisikaksikon perusteella on helppoa ymmärtää miksi. Samoja tuttuja syviä uriahan tässäkin kynnetään kuin vaikka mitä Eyehategod on tehnyt jo vuosikymmeniä, mutta siltikin lahtelaisten materiaali onnistuu kuulostamaan riittävästi itseltään. Tämä johtuu pitkälti siitä, että jollain kummallisella tavalla rivo rääkyminen yhdistettynä painavaan murjomiseen on myös energistä ja jopa hivenen oudolla tavalla mukaansatempaavaa.

Taserin puoliskoa tulee todennäköisesti pyöriteltyä enemmän, mutta menon yltyessä liian rajuksi Frogskin toimii hyvänä downerina.

Juggling Jugulars

Insurrection

Liinaharja Hardcore/Too Circle

3,5

Pyöreitä 30-vuotisiaan uudella levyllä juhlistava Juggling Jugulars on ehtaa työläispunkkia.  Eikä vain siksi, että se on vuosikymmenten aikana kiertänyt maailmaa ristiin rastiin sinnikkäästi ja julkaissut lähes lukemattoman määrän erilaisia albumeita, EP:tä ja sinkkuja, vaan koska tärkein eli suuremmin muuttumaton musiikki on aina ajanut asiansa ilman minkäänlaisia trendivaikutuksia.

Jugut on Insurrectionilla juuri niin pelkistettyä kuin olla ja voi ja albumilla ollaankin jo siinä rajoilla, onko kaikki turhankin yksinkertaistettua. Pitkän kokemuksen, vahvan itsevarmuuden sekä näkemyksen ansiosta bändi osaa kuitenkin tehdä keskimäärin parin minuutin huiteilla liikkuvia melodisia punk/hardcore-ralleja, jotka ovat äärimmäisen simppeleitä joka suhteessa aina soundeja myöten. Ja juuri tämä konstailemattomuus onkin biisien vahvuus, sillä niin painava asia kuin pikku koukut korostuvat juuri osuvalla tavalla kohdistaen huomion ainoastaan ja vain olennaiseen asiaan.

Runsasmelodisesta yleisotteestaan huolimatta kappaleissa on myös kipakkuutta silloinkin kun ollaan mukavaa vaihtelua tuovan vauhdikkaamman hardcore-kaahaukasen sijasta bändin varsinaisessa leipälajissa eli punk-rockissa. Insurrection onkin hyvin elinvoimainen esimerkki niin Juggling Jugularsista kuin ylipäätään sen ajamasta agendasta ja punkista ajattomana musiikkigenrenä.

Robert Pehrsson’s Humbucker

Out of the Dark

High Roller

4

Useammasta hyvinkin erityylisestä UG-yhtyeestä vuosien varrella itselleen nimeä tehnyt Robert Pehrsson on seurannut Death Breath-yhtyetoverinsa Nicke Anderssonin musiikillisia jalanjälkiä Humbucker-nimen alaisuudessa vuosikymmenen alkupuolelta. Tyypilliseen ruotsalaiseen tapaan herran ajaton, power-pop sävyjäkin sisältävä klassinen rock on sekä hävyttömän tarttuvaa että tyyliteltyä.

Nyt julkaistu kolmoskiekko Out of the Dark on nimeään myöten suora seuraaja vuonna 2016 ilmestyneelle Long Way to the Lightille, mutta tällä kertaa Herr Pehrssonin Gibsonista irtoaa vieläkin maukkaampia ja ennen kaikkea toiveikkaampia sävellyksiä. Erihyvien biisien lisäksi levyn hienoutta ja syvyyttä kasvattaa tanakka tasapaino hyväntuulisuuden ja haikeuden välillä. Retromallinen kitararock on todellakin sisäistetty lähes täydellisesti eikä minkäänlaisesta ohuesta ulkokultaisuudesta ole tietoakaan.

Levyn räväkin veto Entombed in Time pomppaa muista veikeästi esille ollen kaiken velkaa Straight Between the Eyes -ajan Rainbow’lle toisin kuin muut kappaleet, joiden alkuperää ei suoranaisesti voi osoittaa sormella mitenkään erityisen tarkasti. Tämä on vain pelkkä väripilkku tasaisessa kokonaisuudessa sekä osoitus siitä, että vahvaa näkemystä löytyisi myös puhtaasta heavy rockista, jos sellaista vain haluttaisi tehdä.

Šamane

Kaukana virtaa Eufrat LP

Last Day

3,5

Šamanen esittämä folk-pop ei suoranaisesti kuuluisi Infernon sivuille, mutta kun mukana on riittävästi sekä mystiikkaa että purppuran ja petroolinvihreän vinyylin värisiä tunnelmia, voi raskaan rockin erikoislehden linjavedolle viitata epäröimättä kintaalla. Ja onhan julkaisun takana tamperelaisen doom-yhtye Sapatan keula Saara Šamane, joka käytännössä on vastuussa lähes kaikesta musiikkiin liittyvästä ja vielä vähän muustakin.

Näppärän puolitunteroisen mittaiselle esikoiselleen artisti on ottanut luontaiselta kuulostavan ennakkoluulottoman lähestymistavan. Alati raukeasti etenevä Kaukana virtaa Eufrat ei ole mikään yksiulotteisia folk-sävyjä sisältävä pop-levy, vaan sen raamit löytyvät välillä runonlausunnalla käynnistyvä A-puoli ja B-puolen päättävä puhdasverinen kansanlaulu Pilvet. Näiden välistä löytyvät pop-siivutkin ovat kaikkea muuta kuin tiukasti modernissa ajassa kiinni olevaa tuotantotiimien täydellisen ulkokultaisiksi puunattua mitäänsanomattomuutta.

Albumin kappaleissa on kauttaaltaan shamanistisen hypnoottinen tunnelma, joka on sekä viekoittelevimmillaan että väkevimmillään vinyylin kääntöpuolella. Tässä tummaa valoa ja lämmintä energiaa säteilevässä kontekstissa A-puolisko tuntuukin turhankin normaalilta ja varovaiselta. Syvyyttä sävellyksistä on jo nyt selkeästi aistittavissa, mutta josko seuraavalla levyllä tekijä ja tulkitsija uskaltaisi heittäytyä täysin virran vietäväksi.

Slade

Feel the Noize the Singlez Box! BOX

BMG

3,5

Sladen merkitystä toisen aallon hard rockin syntyyn ei missään nimessä voi vähätellä, vaikka yhtyeen soundi lähempänä glam rockia onkin aivan kuten aikalaisillaan ja maanmiehillään David Bowiella, Gary Glitterilla, T. Rexilla, tai vaikkapa Sweetilla. Kiistellä ei oikein voi siitäkään, että kymmenen 7”-singleä sisältävän Feel the Noize the Singlez Box! -lootan julkaisevan BMG:n tärkeimpiä motiiveja on epäilemättä työntää käsivarret kyynärpäitä myöten todellisten setämiesten genuiinin nahkaisiin lompuukeihin, vaikka hinta ei erityisen törkyisä olekaan.

Sinkkuboksin materiaali on alun perin ainoastaan promona vuonna -80 julkaistua Night Starvation -täkyä lukuun ottamatta vuosilta 1971-74, joka onkin kiistatta yhtyeen kultakautta. Vuonna 1972 Slade-nimen alla julkaistu Slayed?, mutta tätä ennen ja jälkeen julkaistiin singleinä useampikin isoksi hitiksi kasvanut kappale, joita ei kumminkaan studiolevyiltä löytynyt. Lukemattomille kokoelmille, joista osa ilmestyi jo heti hyvinkin varhaisessa vaiheessa yhtyeen uraa, ne kumminkin ovat aivan aiheesta päätyneet aitoina klassikkoina.

Seiskatuumien kymppisetti on kaukana käytännöllisestä, mutta puhdasveriseen viikonloppufiilistelyyn se on onnen omiaan. Sillä on myös se hyvä puoli, että perinteiseen makeannälkää tyydyttävään hittikokoelmaan verrattuna varsin laadukasta kappalemateriaalia sisältävät B-puoliskot tasaavat kokonaisuuden imelyyttä mukavasti. Samalla nämä kappaleet palauttavat keski-ikäistenkin mieleen, kuinka musiikki jytäsikään ennen myös arjessa. Arkinen on boksin ulkoasu ja sisältökin ilman mitään ylimääräistä krääsää ja nippelitietoja.

PIKATUOMIOT

Flophouse Phonics

The Phonics EP

Lapila

2,5

Nelibiisisellä kymppituumaisella EP:llään Flophouse Phonics kunnioittaa kokeneesti jo pitkälti puolivuosisataa sitten startanneen perinteisen rock’n’rollin perintöä. Onpa mukana myös rhythm and bluesia, garagea sekä jopa pikkuhärskejä disco-funk sävyjä B-puoliskon Gotta Quit Smokingissa ja (God Knows) I’m a Loverboyssa. Yhtyeen mainostama pyhä boogie kuuluu kyllä tässä kaksikossa, mutta avauspuolen raukeissa rokeissa hallitusta kaaoksesta ei ole tietoakaan. Hikeä bändiltä varmasti irtoaa livenä, mutta levymusiikissa sen puuttuminen on vähintäänkin kirveen kokoinen miinus.

Laura Cox

Burning Bright

EarMusic

2

Laura Coxin korkeissa koroissa ja nahka-asusteissa esittämä bluesahtava hard rock on kovin leppoisaa, mutta kaikessa pikkunäppäryydessään kovin arkista. Sen kappaleissa käydään läpi yllätyksettömästi kaikki genren kliseet ihan kivalla tavalla, mutta lopputuloksena Burning Bright on kuin lapsisuojattu pistorasia: turvallinen, mutta säväreitä antamaton. Vaan kaitpa tällaistakin musiikkia voidaan setämiehille markkinoida artistin sukupuolen ollessa sisältöä tärkeämpi myyntivaltti.

Legendry

The Wizard And the Tower Keep

High Roller

2,5

Legendryn kolmannella levyllä haaveillaan herooisen metallin perään pienellä eeppisellä ja suuremmalla huuruisen hipahtavalla ja rushmaisen progahtavalla 70-luvun vivahteella. Pääasiallisesti rauhallisesti polveilevissa kappaleissa on mukavan larppaushenkinen viba, mutta syvälle Synkmetsään eksytään, kun trio polkaisee itsensä täyteen laukkaan. Tuolloin niin ohuesti pirisevä kitara kuin papattava virveli alkaa välittömästi käydä hermoille ja muutenkin nämä osiot ovat joka suhteessa todella kömpelöitä. Paremmilla sovituksilla ja tuotannolla jenkkitriolla olisi eväitä nousta selvästi korkeammallekin tasolle miekka & magia -metalliskenessä.

Out Of Breath

Nothingness

Full House

3,5

Business city hardcoren edustaja Out Of Breathilla on sekä soitannollisesti että soundillisesti vähän perkuleellisen tymäkkä ote Nothingnessilla. Vaan mikäs ihme tuo on, kun raskasmetallista ”hossea” on myllytetty melkoisen monelle pienemmälle ja isommalle julkaisulle aina vuosituhannen alkupuolelta saakka. Suurta variaatiota ei hitaasta keskitempoon liikkuvien biisien välillä ole, mutta vaikka muutamat nopeammat kiihdyttelyt tekisivätkin yleisesti ottaen gutaa, ei alle puolen tunnin mittaiseen napakkuuteen ehdi tympiintyä. Levy lähes pakottaakin pittiin pyörittämään tuulimyllyjä.

Vapahtaja

Taivas kusee verta

Vapahtaja ry

3

Vapahtaja runnoo ensimmäisellä levyllään 15 biisiä alle 20 minuuttiin ja bändin hard- ja grindcoren fuusio soi perin napakasti ja metallisesti joskin liiankin siististi. Pieni lisäräkä etenkin soundipuolella tekisi ruhjomisesta entistä roisimpaa.

Sekä suomen että englanninkielisten tekstien sekoittaminen on itselle aina pieni häiritsevä osoitus päättämättömyydestä. Varkautelaisilta löytyy jo nyt hyviä ja osin ilkikurisia havaintoja ihmisten käytöksestä tyyliin Isi tule kotiin (Telkkari meni rikki), jollaisiin keskittymällä ja antamalla palaa kaikkinensa entistä kovemmin kiristäisi kokonaisuutta entisestään.