perjantai 20. toukokuuta 2022

Inferno #202/2022

Et Moriemur
Tamashii No Yama
Transcending Obscurity

4,5

Death metalin murjovan raskauden ja doomin raahustuksen yhdistelmä on taas alkanut nousta pintaan niin tekijä- kuin kuuntelijapiireissä kolme vuosikymmentä syntymänsä jälkeen. Hyviä ja erinäköisiä levyjä on julkaistu montakin viime aikoina, mutta tsekkien neljäs albumi singahtaa suoraan kärkeen.

Yhtä lailla kuin Tamashii No Yama on hyvin 90-lukulaiselta kuulostava yhdistelmä verkkaisesti etenevää syvää haikeutta, kauniin herkkiä melodioita, rääkynää ja örinää sekä rujompaa, paikoin mustan metalin suuntaan keimailevien riffien pudottelua, onnistuu se samalla myös hivenen ristiriitaisestikin kuulostamaan myös ihmeen raikkaalta ja yksinkertaiselta. Melankolian määräkin on saatu tyylikkäästi maksimoitua käyttämällä pianon lisäksi runsaasti myös viulua, selloa, harppuja sekä kuoroja.

Em. klassisten instrumenttien ansiosta musiikki huokuu syvää goottilaista melankoliaa aivan kuten genreä uudistaneet pioneerit tekivät aikoinaan Paradise Lost ja Celestial Season etunenässä. Kun levyn teemaksi on valittu vielä muinainen japani, voisi erinäköistä sisältöä luulla olevan jo pikkuisen liikaa, mutta kun ei. Millään osa-alueella ei mennä liiallisuuksiin ja kokonaisuus pysyy tunnelmastaan huolimatta kauttaaltaan ilmavana.

Fer De Lance
The Hyperborean
Cruz Del Sur

3

Kaksi vuotta sitten ilmestynyt Colossus-EP oli esikoiseksi vakuuttava näyte pohjoisamerikkalaisten kyvystä sukeltaa Bathoryn Hammerheart- ja Twilight of the Gods -albumeilla luomiin eeppisiin viikinkitunnelmiin. Omaa visiota on jalostettu entisestään ja kunnianhimoakin on kasvatettu, vaikka pintapuolisesti tarkasteltuna monikaan asia ei ole muuttunut.

Pitkähköissä biiseissä laulajan ääni nousee uljaana korkeuksiin ja akustisten kitaroiden näppäily yhdistettynä säröttömiin sähköisiin syventävät mainiosti haikean kerronnallista ilmaisua. Jälki on edelleen mallikasta kappaleiden kuljeskellessa keskitempoisena ja rauhallisena, mutta mukaan tulee kirjaimellisesti säröjä, kun yhtye yrittää ottaa kaivattuja kokonaiskuvaa laajentavia irtiottoja.

Kun yhtye haluaa tuoda biiseihin mukaan räväkämpää menoa, hukkuvat surisevat kitarat kauaksi äänimaailman horisonttiin. Tuotannollisesti ratkaisu on outo, sillä se vain korostaa näiden osuuksien sekä tavanomaisuutta että turhuutta. Eipä näitä kauneusvirheitä onneksi moneen kohtaan ole kylvetty, mutta pari oikeasti toimivaa Ad Bestiasin kaltaista taisteluhenkeä nostattavaa jämäkkää metalliveisua olisivat tehneet levylle hyvää.

Girish And The Chronicles
Hail to the Heroes
Frontiers

4

On pelkästään hyvä, ettei Girish And The Chronicles ole lähtenyt ymppäämään musiikkiinsa minkäänlaista kotimaansa Intian eksotiikkaa, vaan esittää ehtaa hard rockia kultaisen 80-luvun tyyliin. Bändin ote on kerrassaan ihastuttavan rouhea ja tanakka aina laulajaa myöten, joten vertaileminen Skid Row’n kahteen ensimmäiseen levytykseen ei ole yhtään liioiteltua.

Energiatasot pysyvät korkealla alusta loppuun saakka ja tarttuvuuttakin löytyy riittämiin. Nimibiisin kaltaisia laakista mieleen jääviä kertsejä voisi toki olla useampikin ja pari kappaletta kuten Rock N' Roll Fever niistämällä kokonaisuus olisi nasevampi. Pikkuvikoja muuten mainiolla levyllä.

Inanna
Void of Unending Depths
Memento Mori

3,5

Kunnianhimoisia ideoita löytyy monelta säveltäjältä, mutta riittävää taitoa omaavia tekijöitä toteuttaa iskevästi mahtipontisia musiikillisia visioita onkin jo huomattavasti harvemmassa. Chileläiseltä kitaristilta Diego Ilabaca yhtyeineen tämä melkein onnistuu eikä mikään ihme, onhan Void of Unending Depths jo kolmas levy.

Inannan konsepti on tehdä teknistä ja toismaallista tunnelmaa huokuvaa death metalia, jossa on etiäisiä tavanomaisia kappalerakenteita vältteleviltä genren pioneereilta Cynicista Pestilenceen unohtamatta Morbid Angelin jyräävää mystisyyttä. Selkeistä vaikutteistaan huolimatta bändillä on oma nykyajassa tiukasti kiinni oleva tyylinsä, joka on viety menneisyyden mestareita joka suhteessa pidemmälle.

Pitkähköissä ja vieläkin pidemmissä biiseissä tapahtuu paljon ja tunnelmissakin liikutaan myllytyksen ja kosmista pahaenteisyyttä tihkuvien rauhallisempien osioiden välillä. Niin kappaleet kuin niiden muodostama tunninmittainen kokonaisuus pysyy silti kasassa, vaikka pureksittavaa riittää lähes enemmän kuin tarpeeksi. Ainut moite albumilla on vähän turhan pehmeä ote, julmemmalla tuotannolla varustettuna iskevyyteen tulisi kaivattu annos musertavuutta.

Taser
Filthcrawl RE LP
minoRobscuR/Necrolytic Effluence

3
Taser/Ward
Split 7” EP
Rämekuukkeli/Black Floyd's/Kohina/Necrolytic Effluence

3,5

Aiemmin pelkästään pienjulkaisuihin päin ollut Taser Lahest antaa esikoisellaan musiikistaan ristiriitaisia mielikuvia. Sävellyksellisesti bändi päästää itsensä helpolla tyytyen hyvin yksinkertaisiin ratkaisuihin, vaikka eipä aiemminkaan sludgeilua ole edes yritetty lähteä uudistamaan. Ja samalla taas myös tuotannollisestikin ilmava ja letkeä ote särisevään murjomiseen tekee kappaleista yllättävänkin helppoa kuunneltavaa liiallisen nihilismin jäädessä taka-alalle.

Enemmän totuttelua vaatii oudosti siriseväksi pihinäksi efektoitu ja pintaan miksattu rääkynä, joka toimisi huomattavasti paremmin säästeliäänä mausteena. Ihme ja kumma tähänkin korvat kyllä tottuvat kuunteluiden myötä, vaikka aivoja ratkaisu ei tyydytäkään.

Samoihin aikoihin debyytin uusintapainoksen kanssa on julkaistu myös splitti. Filthcrawl-sessioissa taltioitu ja Preacher-sarjakuvaan viittaava tanakka Arseface on hälyäänineen parasta Taseria tällä kertaa. Kimppakaveriksi Wardin painostava ja skitsoidinen True Fear sopii hyvin, sen verran saman karsinan eri laidoilla tässä ollaan. Pienemmän annoskokonsa ja monipuolisemman sisältönsä takia seiska peittoaa älpykän.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti