Inferno #202/2022

Celestial Season
Mysterium I
Burning World
2

Pari vuotta sitten ilmestyneellä paluulevyllään Celestial Season onnistui melko hyvin tuomaan goottilais-romanttisen doom-deathin tähän päivään aivan kuten 20 vuoden levytystaukoa ei olisi ollutkaan. Sama temppu ei kuitenkaan onnistu toistamiseen, sillä tällä seuraajallaan se kuulostaa muutamaa ok-veisua lukuun ottamalta intohimottomalta.

Mysterium I on onneksi edeltäjäänsä lyhyempi, mutta sen kappaleissa luotetaan liikaa lähes lausuntaa muistuttavan pehmeän murinan ja haikeasti soivan viulun yhdistelmään. Osa kitaroinnista on suorastaan köpöä, mutta suurimmalta osin vain laimeaa. Tällaisella materiaalilla murheen alhoon uppoutuminen ei kiinnosta.

Darkened
The Black Winter
Edged Circle
3

Kun perehtyy toista täyspitkäänsä julkaisevan Darkenedin henkilöstöön, ei ole mikään ihme, että vaivattomasti rullaava death metalinsa on jämerää ja kaikenlaisista lastentaudeista vapaata. Yllätys ei myöskään ole se, että vaikka rumpalinsa Andrew Whale (ex-Bolt Thrower, ex-Memoriam) on britti ja erinäisistä UG-kokoonpanoista tuttu murisijansa Gord Olson kanukki, sävellyksiä dominoivat pitkän linjan ruotsalaiset kielisoitinosaston edustajat.

Kun kolmen em. musikantin historiasta löytyy jäsenyys mm. Carbonizedin, A Canorous Quintetin ja Graven kaltaisissa porukoissa, kuuluu tämä myös albumin kappaleissa Moder Svea döds metallina. Lähestymistapa kuoloon on kuitenkin enemmän moderni kuin vanhan liiton HM2-pörinää, mikä käytännössä kuuluu 90-luvun loppupuolen Hypocrisy-henkisyytenä. Melodista tarttumapintaa viljellään onneksi säästeliäästi ja tyylillä eikä niissä ole liikaa imelyyttäkään.

The Black Winter on muhevaa ja helppoa kuunneltavaa sisältävä levytys, jonka voi laittaa koska tahansa soimaan, jos muuta ei keksi. Tämä siitäkin huolimatta tai juuri siitä johtuen, että se on läpikotaisin tuttua ja turvallista muttei kuitenkaan tylsää.

Kostnatění
Oheň hoří tam, kde padl EP
Mystískaos/Pest
3,5

Taiteilijanimen D.L. taakse kätkeytyvän artistin omalaatuista visiota ensin hämmästelee, sitten arvostaa ja lopulta päätyy diggailemaan. Tehdä nyt turkkilaisista kansanlauluista äärimetalliversiota niin, että lopputulos ei kuulosta millään muotoa halpahintaisen vaivaannuttavalta kebab-folk-metallilta.

Melodiat ja laululinjat on otettu pitkälti suoraan alkuperäisistä versiosta, mutta niiden sekaan on niin sovitettu kuin ympätty saumattomasti kärinää ja örinää, kitarasahausta ja rumputulta. Lopputulos kuulostaa kaikessa riitasointuisuudessaan häiriintyneeltä mutta kiehtovalta ainakin näin lyhyehkössä 20 minuutin mitassa.

Midas
Midas
No Remorse
3,5

Eipä puhu levy-yhtiö palturia mainitessaan saatteessa Thin Lizzyn yhdeksi detroitilaisen Midasin vaikutteista. Tämä kuuluu selkeimmin Nobody Gets Out Aliven kuulaina tuplakitarointeina, vaikka muuten musiikki onkin lähempänä 70-80-lukujen taitteen molemmin puolista heavy rockia. Tanakimmillaan kuten Eyes in the Coldissa ollaankin sitten jo selkeästi heavy metallia Iron Maidenin alkuaikojen malliin. Phil Lynottin perintö kuuluu toki näissäkin.

Eponyymin esikoisen tunnelma on miellyttävän lämmin ja pehmeä muttei kuitenkaan otteeltaan lepsu. Hyvin rullaavista ja mukavia koukkuja sisältävistä kappaleista löytyy riittävästi tarttumapintoja, vaikka kertosäkeissä olisikin terävöittämisen varaa. Korvien höristämisellä löytää myös muutamat yllättävät jipot, joita voisi viljellä maltilla enemmänkin.

Tällaiselta musiikilta on turha odottaa saati vaatia minkäänlaista uutta ja ihmeellistä. Kyse on ainoastaan ja vain musiikillista perintöä kunnioittavista hyvistä biiseistä, joita Midas osoittaa osaavansa tehdä. Jos nykypäivän musiikki ei maistu, ei aina tarvitse turvautua tuttuihin klassikoihin. Uutta musiikkia löytyy kyllä nostalgiahakuisille varttuneemmillekin kunhan vain jaksaa poistua tuputetuilta radiokanavilta ja soittolistoilta.

Sadist
Firescorched
Agonia
2,5

Lähes 30 vuotta sitten julkaistu Sadistin Above the Light kuuluu samaan laadukkaaseen kastiin kuin aikalaistensa Cynicin ja Atheistin esikoisetkin. Italialaisten venkulointi-death metalisa oli omanlaistaan letkeää jatsahtelua, jonka osuus muuttui levy levyltä dominoivammaksi raskastelun kustannuksella. Eikä tämä kehitys ole muuttunut mihinkään 2000-luvulla aktiivisena pysytelleen yhtyeen yhdeksännellä täyspitkällään.

Sovituksellisesti Firescorchedin kappaleet ovat saumattomia ja taajaan käytetyt usvaiset sekä osin kosmistakin tunnelmointia sisältävät fiilistelyosuudet kosketinpimputuksineen ja puhtaine jazz-kitaroineen ovat miellyttävää kuunneltavaa. Ikävä kyllä tämä kappaleiden hyvin toteutettu ja kekseliääksikin äityvä puoli alleviivaa metallisuuden mitäänsanomattomuutta tehden lähes kaikista biiseistä turhan onton kuuloisia. Osa kikkailukuvioista tuntuu myös itsensä toistamiselta, vaikka virheitä elämässä ja musiikissa välttelevät opistomusikantit ovat varmasti eri mieltä.

Kuuntelee Firescorchedia kuinka paljon tahansa, mielipide sen lopullisesti hyvyydestä jää häilymään epämääräisen ja ristiriitaisuuden limboon.

Savage Necromancy
Feathers Fall to Flames
20 Buck Spin
3

Ja muinaiset roomalaiset tokaisivat Nomen est omen ja tämä pätee myös hyvin Savage Necromancyn kohdalla. Kun laulajan nimi on Diabolical Fuckwitch of the Black Flame, on musiikkityyli ja vaikutteet helposti arvattavissa jo ennen uhkaavilla uruilla ja espanjankielisellä manauksella starttaavan avausraita Milenio De La Crucifixiónin kajahtamista ämyreistä. Solistin sukupuoli on tässäkin yhteydessä toissijaista, mutta kunnioitettavan jämerää naisen röhkintä on.

Amerikkalaisten esikoinen on napakka vajaa puolituntinen eläimellisyyteen ja sotaisuuteen päin kallellaan olevaa black/death metal -mylläkkää, jossa minkäänlaisella hienostelulla ei ole sijaa. Luupäinen ja suoraviivainen paukutus on paljon velkaa Blasphemyn ja Archgoatin kaltaisille pioneereille, vaikka niin itse musiikki kuin tuotantokaan eivät ole puoliksikaan niin rienaavia ja julmia.

Feathers Fall to Flamesilta ei löydy mitään uutta ja ihmeellistä, mutta sellaisia ei edes tarvita. Tällaisen musiikin viehätys kun piilee sen kokonaisvaltaisessa alkukantaisuudessa, jollaista kohtaan tuntee satunnaisen säännöllistä vetoa modernin steriilissä maailmassa. ”Hail to the true! Curse upon the false! Fuck the false metal. This...is...black metal victory!”