Gojira
Terra Incognita (reissue)
Listenable
4 Näin taantuvasti tarkasteltuna
Gojiran kehityskaari ensimmäisen Terra Incognitan (2000), toisen The
Linkin (2003) ja läpimurtolevyksi muodostuneen kolmannen From Mars to
Sirius (2005) on selkeän nousujohdanteinen, mutta samalla se myös
alleviivaa entisestään sitä tosiasiaa, että poppoo oli erittäin valmis,
omintakeinen ja tyylikäs jo debyytillään.
Orkesterin raskas, kulmikas ja silti oudolla tavalla groovaava thrashin
puolellekin ajoittain lipsahtava death metal on kiehtovaa jyräystä on
siinä vauhtia tai ei. Musiikin perässä pysyy helposti, vaikka se
eteneekin usein varsin tuntemattomilla alueilla tahtilajeista ja muita
musiikin teknisyyttä määrittelevistä seikoista mitään ymmärtämättömillä.
Gojiraa voisikin sanoa viekoittelevaksi softcoreksi siinä missä
Meshuggah on hardcore-jyystöä, mutta hyvin tehtynä molemmissa on
puolensa.
Uusiojulkaisun loppuun tyrkätyt kolme liveversiota Clone, Love ja Space
Time -veisuista eivät ole kovinkaan häävejä bonuksia, mutta tärkeintähän
onkin, että Terra Incognita on nyt helpommin myöhemmin kelkkaan
hypänneiden saatavilla fransmannien alati kasvavan suosion myötä.
Hackneyed
Burn After Reaping
Nuclear Blast
2 Ikä tuo usein mukanaan kokemusta ja
taitoa, mutta näin ei tunnu käyneen Hackneydin nuorukaisten kohdalla.
Siinä missä viime vuonna julkaistu Death Prevails oli kelvollisesti
rullaava death metal debyytti varustettuna muutamalla merkille
pantavalla kappaleella, on sen seuraajalla menty selvästi takapakkia
niin sovituksellisesti, soundillisesti kuin riffien ja melodioidenkin
suhteen.
Satunnaiset hyvät ideat ja hetket Burn After Reapingiltakin löytyy,
mutta jo pelkästään kappaletasolla tarkasteltuna ideaköyhiä ja tympeitä
osuuksia on liikaa ja jotka aina eivät edes istu toisiinsa kovinkaan
hyvin. Äänitysjäljessä on samaa vikaa kuin itse kappaleissakin eikä
lätisevän lattea, heiluva ja laulua korostava soundimaailma rankaise
kuuloelimiä oikeanlaisella tavalla.
Hackneyediä voisi demotasolla pitää kohtalaisen lupaavana tulokkaana,
mutta jo toista levyään julkaisevana artistina se alittaa selkeästi
keskitason korkeuteen nostetun riman.
Horns of Anguish
Barriers
Kampas
3,5 Horns up -hyväksyntä on varsin
helppo antaa tälle ruotsalaisduon ensijulkaisulle, sillä sen verran
mielenkiintoiselta se pikkunäppärässä omaperäisyydessään kuulostaa.
Levyn nimi kun ei ainakaan viittaa tiukkoihin genrerajoihin, vaan Horns
of Anguishin musiikissa yhdistyy mukavan tasapainoisesti rujompi
sludgemainen ilmaisu doom deathiin sekä perinteisempään doom metalliin.
Loppuseos on enemmän kuin osiensa summa ja monipuolisista vaikutteista
löytyy mielenkiintoisia vastavoimia, syvyyttä ja sävyjä musiikille.
Pikaisella tarkastelulla orkesterin musiikki ei välttämättä avaudu ja
genreen tarkemmin perehtyneetkin saattavat leimata levyn turhan
geneeriseksi niin ideoiltaan kuin melodioiltaankin. Mullistava Barriers
ei missään nimessä ole, mutta hyvin tehtynä kokonaisuutena se on lupaava
debyyttijulkaisu, jota kohtaan löytyy satunnaista kiinnostusta myös
myöhemmin.
Outloud
We'll Rock You to Hell And Back Again
Frontiers
4 Monikansallinen Outloud on
häpeilemättömän härski bändi täydellisessä kliseisyydessään. Jos
ulkomusiikilliset seikat on kyse sitten levyn kansikuvasta, nimestä tai
sanoituksista ovat yhtä tärkeitä kuin itse musiikki, kannattaa tämä
ensilevytys sivuuttaa KP-asenteella. 80-luvun melodisen hard rockin ja
metallin ystäville on kuitenkin luvassa mannaa, jos sattuu pitämään
viihdyttävästä ja tarttuvasta musiikista vailla turhaa monimutkaisuutta
tai vaivaannuttavaa innovatiivisuutta.
Ilman tekijämiesten soitto- tai biisintekotaitoa Outloud olisi vain yksi
niin monista korneista ja tylsistä orkestereista, joka tyytyvät
imitoimaan ideaköyhästi esikuviaan. Nyt levyltä löytyy lähes pelkästään
toinen toistaan hyväntuulisempia ja nupin sisäiseen jukeboksiin soimaan
jääviä kappaleita aina pakollisen imeliä balladeja myöten. Ei ole
ilmeisen helppoa olla vieläkään rokkari, kun joka sormelle löytyviä
naisia pitää maanitella ja haikailla perään sekä samaan aikaan yrittää
rokata ja kulkea omia polkujaan.
We'll Rock You to Hell And Back Again on levy, josta ei kannata häveten
tunnustaa pitävänsä, vaan pieni pilke silmäkulmassa laulaa lujaa ääneen
mukana ”Oh baby give me some that I need - yeah!”
Ravage
The End of Tomorrow
Metal Blade
3 Heavy metallin kultakauteen
80-luvulle hamuavan jenkkiläisen Ravagen tyylistä kertoo parhaiten ei
ollenkaan pöllömmän kuuloisen Judas Priest lainan Nightcrawlerin
istuminen saumattomasti oman materiaalin sekaan. Lainaa edeltävä The
Nightmare's Hold: Part 1, sen jälkeinen part 2 sekä kaksi muuta rallia
ovatkin levyn parasta ja tarttuvinta antia, joista yhdessä olisi saanut
varsin maittavan minijulkaisun.
The End of Tomorrowilla orkesterinsa osoittaa hallitsevansa aina
laulajaa myöten oman tonttinsa hyvin tehden kunniaa vanhalle
koulukunnalle olematta kuitenkaan pelkkä vanhojen ideoiden ja kliseiden
varassa pelaava retro-bändi. Musiikkityylinsä on vain sen verran
haastava, että esikuviensa haastaminen yksilötasolla tai edes riittävän
lähelle pääseminen kokonaisessa albumimitassa on käytännössä mahdotonta.
Osaamista ja näkemystä Ravagelta kyllä löytyy, mutta jalostusasteen
nostamisessa sillä on vielä paljon töitä tehtävänä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti