Inferno #183/2020

Madrost
Charring the Rotting Earth
No Life Til Metal
3,5

Kolme vuotta sitten ilmestyneen The Essence of Time Matches No Fleshin raivokkaaseen mutta teknisesti kieroutuneeseen thrashiin tuli ihastuttua melko lailla. Entistäkin nasevampana puolituntisena kokonaisuus tuntuu aiempaa helpommalta sisäistää, mikä johtuu osaltaan myös levyllä sopivan säästeliäästi käytetyn kosketinsoittajan mukanaan tuomista, aina sinfonisuuteen saakka yltävistä osuuksista. Kyseessä on kuitenkin luonnollinen ja onnistunut kehitys eikä suoranainen linjan muutos. Aivan edeltäjänsä kiehtoviin sfääreihin saakka levy ei kuitenkaan yllä.

Núll
Entity
Ván
3

Kun islantilaiset black metalistit päättävät tehdä jotain hieman muuta kuin mitä pääbändeissään, on lopputuloksena Núllin kaltainen yhtye. Mustan metallin vaikutus kuuluu vahvasti kylmän melankolisessa tunnelmassa, laulajan mielipuolen riekuntaa muistuttavassa tulkinnassa kuin itse kolkon riitaisissa riffeissä.

Kaikista em. elementeistään ja satunnaisesti esille pomppaavista puhdasverisistä BM-osuuksista huolimatta kakkoslevy Entity on doom metalia, jossa mainostettu nihilistisyys ja kaikki on turhaa -asenne ovat selkeästi aistittavissa aina tyyliin sopivaa minimalistisen tyylikästä mustavalkoista paketointia myöten. Periaatteessa levy onkin oiva soundtrack niihin hetkiin, jolloin maailman tuska alkaa painaa hartioita normaalia enemmän tai päänupin täyttyessä itsensä surkuttelun tunteista.

Kaikesta latauksestaan ja hulluuden porteilla olostaan huolimatta itse musiikissa ei heittäydytä tai edes sukelleta tarpeeksi syvälle sellaisiin tunnelmiin, joista se lupailee ja vihjailee. Toistuvienkin kuunteluiden jälkeen olo pysyy lähempänä asiakasta luukun takaa tarkkailevan henkisen valmennuksen ammattilaista kuin pyöreässä ja pehmustetussa sellissä nurkkaa etsivää piruparkaa.

Spiteborn
Bone Trails
Omakustanne
2

Spiteborn kertoo debyyttinsä olevan vuosia kestäneen prosessin tulos ja tämä kuuluukin kaikin puolin harkittuna toteutuksena. Pahempi juttu vain on, että hardcoren puoleltakin mallia ottanut, pääosin keskitempoinen ja gojiramaisen sofistikoitunut death metal -lanaaminen on kauttaaltaan melko samasta puusta veistettyä.

Kappaleet kärsivät myös niiden sisältämän lanaamisen ja uhoamisen valjuudesta. Bone Trails kun muistuttaa enemmän etäältä jotain epämääräistä huutelevalta pöhöttyneeltä sikaniskalta kuin iholle tunkevalta oikeasti katu-uskottavalta lihaskimpulta.

TAV
I
Ván
3

Ensimmäisellä täyspitkällään TAVin taustojen yllä leijuu mysteerihuntu, mikä sinällään sopii kyllä yhtyeen tumman harsoiseen maalailevaan musiikkiin. Genrellisesti ollaan periaatteessa post-rockin alueella, mutta tunnelmaltaan ja vauhdiltaan ollaan lähempänä doomia puhtaiden laulusuorituksen muistuttaessa taas myöhäisempien aikojen Anatheman tunnelmarokista. Pakkaa sekoitetaan vielä harvakseltaan käytetyillä kitarasahauksilla ja temporyöpähdyksillä, jotka ovat taas silkkaa black metalia.

Pitkiin, lähemmäs kymmentä minuuttia ja ylikin hätyytteleviin lukemiin yltäviin biiseihin mahtuu kaikki em. elementit ja taidolla sovitettuna mikään osuus ei pomppaa huonolla tavalla korvaan. Vaan eipä pomppaa erityisen hyvällä tavallakaan. Kappaleet soljuvat läpi sujuvasti ja kuuntelukokemus on kauttaaltaan miellyttävä, mutta eipä näitä esityksiä kyllä toisistaan tahdo erottaa saati jälkeenpäin edes muistaa.

Albumi onkin kivaa kuuntelumusiikkia parhaimmillaan pimeneviin syysiltoihin, kun ei halua musiikin vievän liikaa huomiota