Inferno #130/2015

Bloody Hell

Bloody Hell

VLMedia

2,5

Ensivaikutelma on tärkeä, koska sen voi tehdä vain kerran. Tässä ensimmäistä levyään julkaiseva, mutta konkareita sisältävä ja itsekin lähes konkari-ikäinenkin Bloody Hell epäonnistuu pahemman kerran. Kansitaide kun koostuu pelkästään karmealta näyttävästä viiden sentin Thin Lizzy -logoimitaatiosta ja täysin poptoritasoa oleva vihkonenkin sisältää vain pakolliset infot. Kun albumi vielä starttaa soundillisestikin lattealla ja taas viiden sentin arvoiselta They All Have to Die -kukkopilliheviä emuloivalla kappaleella, tekee mieli painaa välittömästi soittimen stop-nappia ja nostaa kädet pystyyn.

Vaan luojan kiitos meininki jämäköityy ja järkevöityy selvästi heti toisesta biisistä alkaen. Moottörin Jyrinästäkin tutut miehevät osoittavat sittenkin osaavansa soittaa myös aikuisille suunnattua heviä, josta löytyy vahva teutonimainen ote Udon ja muiden malliin. Biisit eivät itse asiassa ole yhtään hullumpia, vaikka sama tuotannollinen kolkkous niidenkin voimaa syö. Pahiten tämä kuuluu rummuissa, joiden soundia kuvaa parhaiten sana lätkytys.

Kun kyseenalaisen komeuden päättää taas osin halvanomaiseksi pillipiiparoinniksi sortuva kappalekaksikko, on lopputulos tämän osaston tekijöiltä yllättävänkin kypsymätön ja demomainen julkaisu. Linjaansa tarkistamalla ja selkeisiin osaamisalueiseen panostamalla resursseja kun olisi varmasti parempaankin.

The Carnival

Hengen juhlaa 7”

Krypta/Paha Tukka Elämä Levyt

4

Jokunen vuosi sitten pihalle pukatun melkoisen rätväkän Huonon veren oireet -täyspitkänsä jälkeen The Carnival palaa pienjulkaisujen pariin. Totutusti nytkin bändi menee suoraan asiaan eikä kuluta viiteen biisiin kuin reilu kahdeksan minuuttia. Tästäkin hidastempoiseen ja haureuden harjoittamisen seuraamuksien painavaan kuvaukseen Tunnustus II -päätösbiisissä käytetään lähes kolmannes, joten tahdin voi jo laskennallisestikin päätellä olevan varsin rivakka muissa kappaleissa.

Jos edeltävällä albumilla black metal -vaikutteet olivat varsin ilmeisiä niin musiikissa kuin soundeissa, on nyt otettu askel jos toinenkin takaisin hardcoren pariin. Tokihan metallisen jämäkkä klangi paukutuksessa edelleenkin on vahvasti läsnä, mutta mielipuolisuutta lähenevä vimmainen ulosanti etenkin laulaja Vesa Moilasen suorituksessa on punkista tuttua tilanteeseen täysillä heittäytymistä.

Meininki seiskalla on sen verran hengästyttävää, että hämäläisimmät eivät meinaa ehtiä mukaan ollenkaan. Kiivastahtinen, mutta The Carnivalin mittapuulla melodinen, monipuolinen ja tarttuva Valtaistuin antaa kuitenkin parhaimman mahdollisuuden istahtaa edes pieneksi hetkeksi pohtimaan lantun sisäisten bakkanaalien luonnetta. Kannattaa kuitenkin pitää varansa, sillä kynnys heittäytyä mukaan villiin juhlintaan madaltuu helposti ja jälki voi olla rumaa, mutta nautittavaa masokistiseen tapaan.

Deep River Acolytes

From the Voids of Chaos EP

Omakustanne

3,5

Ennen Deliverance, nyt Deep River Acolytes. Ennen vauhtia ja heavya, nyt hidastelua ja doomailua. Ennen hyvä, nyt parempi.

Nahanluontinsa myötä orkesteri on kasvattanut myös massaa ja painaneet kantapäitä entistä syvemmälle turpeeseen. Vaikka vauhti onkin näin hidastanut, taittuu matka aiempaa rennommin ja vastustamattomammin. Tästä on kiittäminen runsasta ja yksinkertaisen toimivaa groovea, jota ei kuitenkaan pidä erehtyä luulemaan aurinkoisen letkeäksi. Risteyksissä poluista valikoituu edelleen se vasemmalle johtava.

Vaan eipä bändi pelkkään raskaaseen raahustukseen luota pois lukien suosikikseni noussutta, arkaaisen kauhun mestarilta sanoituksena lainannutta The Dreams in the Witch-Housea -järkälettä. Neliminuuttinen avauskaksikko Misleaders ja Dwellers in the Mist rullaavat mainiosti ja näennäisen suoraviivaisesti, mutta kuunteluiden myötä niistä paljastuu useita kokonaisuuksia hienosti laajentavia salakavalia elementtejä ja piilomelodioita.

Keväällä mainion Veneficae-vinyylinsä julkaissut Boar saa viimeistään nyt saman kylän miehistä oivan kumppanin vahvistamaan kotikaupunkinsa Oulun paluuta suomalaisen mielenkiintoisen ja raskaan musiikin kärkitohinoihin.

Division Speed

Division Speed

High Roller

3

Ensivaikutelma esikoistaan julkaisevaa Division Speedia kohtaa on melkoisen innostunut. Nimensä mukaisesti sakemannien hitusen mustasävytteisyyttä ja motörheadiakin sisältävä rässipieksentä on energistä ja rätväkkää. Ja mistäpä muusta germaaniosuvasti laulaisi kuin toisesta maailmansodasta sekä hirmuteoista.

Sen verran samalta sylttytehtaalta lähes identtisin maneerein tykitettyä materiaalia kuitenkin koko levyn mitalta pukataan, että vaikka noin puolet kappaleista onkin demoilta ja spliteiltä, alkaa kiinnostus lerpahtaa puolivälin tienoilla. 14 biisiä kolmeen varttiin nyt on vain yksinkertaisesti liikaa, etenkin kun kyse on täysillä päälle vyörytetystä blitzkriegistä, jossa käytössä on tuttuakin tutumpi aseistus.

Division Speedin lihamylly tekee kyllä selvää jälkeä sille syötetystä tykinruuasta, mutta mikään Desasterin Angelwhoren kaltainen eliittijoukko siitä ei ainakaan vielä tämän tulikasteen perusteella ole. Siihen vaadittaisiin karismaattisempaa johtajaa ja isomman kaliberin rautaa.

Kalmen

Course Hex

Ván

3

Näennäisesti varsin erilaisten äärimetalligenrejen, kuten nyt vaikkapa black ja doom metalin, yhdistäminen ei nykypäivänä ole mikään uusi juttu. Eikä psykedelian sotkeminen mukaan sekään ole enää mitenkään mullistavaa, onhan Oranssi Pazuzu ehtinyt omaa kosmista seostaan keitellä jo kolmen albumin verran seuraajanaan toisen albuminsa kesällä julkaissut niin ikään kotimainen Abyssion.

Saksalaisten ensimmäisellä virallisella julkaisulla Course Hexillä kappaleet jurnuttavat, leijailevat ja kiitävät tasaisen tummana massana alusta loppuun. Levyltä ei esiin nouse yhtäkään yksilöä, mutta toisaalta individualismin puute ei myöskään häiritse. Tällainen musiikki kun nimenomaan nojaa vahvasti kokonaisuuksiin, josta kuitenkin pitää löytyä riittävästi hypnoottis-magneettista otetta kuuntelijaan. Kalmenilta sitä löytyy, vaikka puristus ei ainakaan vielä tässä vaiheessa henkeä salpaavaa olekaan.

Jotain varsin kiehtovaa levyllä kuitenkin on, vaikka sekä syvyyksiä että korkeuksia voisikin tavoitella vieläkin uskaliaammin. Linjan valaistumisen ja mahdollisesti musiikin synkkenemisen myötä bändi pystynee jatkossa parempaakin.

King Heavy

King Heavy

Cruz Del Sur

3

Latinankielisessä fraasissa nomen est omen, nimi on enne, piilee kieltämättä viisaus. Tätä mieltä on ilmeisesti myös chileläis-belgialais-venezuelalainen King Heavyksi bändinsä kastanut porukka, sillä se kuvaa vähintäänkin kelvollisesti doom metalin suuntaan kallellaan olevaa, mutta osaltaan myös hidastempoisempaa heavy-vyörytystä.

Ennen esikoistaan ulosantia on ehditty esitellä viime vuonna julkaistun EP:n muodossa, mutta parantamisen varaa löytyisi vieläkin. Peruselementeistä löytyy kyllä jo nyt riittävästi oikeanlaista jämäkkyyttä, mutta entistäkin eeppisempää ja koskettavampaa julistusta biiseiltä jää kumminkin kaipaamaan. Nyt messuamisesta uupuu vielä paljon sekä karismaa että vakuuttavuutta, jolla isommankin seurakunnan saisi kiihotettua todelliseen hurmokseen.

Loppua kohden seitsenosaisen liturgian kiinnostavuus kasvaa kyllä hiukan huipentuen albumin päättävään, niin nimellään kuin musiikillaankin painavaan saarnaamiseen viittaavaan He Who Spoke in Tonguesiin. Kuningasten kuninkaaksi King Heavy ei kuitenkaan pysty tällä esityksellä itseään kohottamaan, joten ainakin vielä toistaiseksi se joutuu tyytymään vähäisemmän profeetan osaan.

Nihilistinen Barbaarisuus

The Child Must Die

Infernal Kommando

2,5

Myönnetään, lähtökohtaisesti amerikkalaisen black metal -duon, jonka pääjehu Mika Magella on kuin onkin suomalaiset sukujuuret, kakkoslevy ei kiinnostanut tippaakaan. Jo pelkkä bändinnimi kalskahtaa pahasti korvaan eikä idea tehdä suoraan Kalevalan teksteihin pohjautuvaa mustaa mäiskettä vaikuta sekään mahtavalta. Puhumattakaan aiemmista musiikillisesti kovin heppoisista ansioista, joita parhaiten voi kuvailla makuuhuonebläkyksi.

Aiempaan verrattuna moni asia on kuitenkin rutosti paremmin kakkoslevy The Child Must Diella. Musiikiltaan se nojaa vahvasti 90-lukulaiseen vauhdikkaaseen syntikkabläkkiin rääkylauluineen. Genren kulta-aikoina tällaisia mahtui kolmetoista tusinaan ja vahvaa keskitasoa se edelleenkin edustaa joskaan ei ärsyttävästi.

Black Metalille hyvinkin tyypillisistä elementeistään huolimatta meno ei ole erityisen pahansuopaa tai kylmää, mutta ei tässä nyt mistään hippeilystäkään sentään ole kysymys. Tuotannollisesti jälki taas on edelleenkin vähän turhan tumppumaista ja etenkin lähes alati papattava rumputuli kuulostaa vahvasti tympeän konemaiselta, vaikka sessiorumpalin väitetäänkin homman hoitaneen.

Näin suomalaiseen korviin julkaisusta ei löydy erityistä eksotiikkaa tai kekseliäisyyttä, mutta rapakon takana suhtautuminen saattaa olla lämpöisempääkin. Jos ennakkoluulojen ei anna haitata ja haikailee näin syksyn pimeyden ja viileyden lähestyessä takaisin viime vuosituhannen puolelle, voi kiekolle antaa uteliaisuuttaan ainakin yhden mahdollisuuden.

Orkan

Livlaus

Dark Essence

3,5

Black metal elää ja voi edelleen paksusti Norjassa, tästä Orkanin toinen julkaisu Livlaus on ihan kelpo osoitus. Ja kuten asiaan tavallaan kuuluu, on nelikko ehtinyt keräämään kokemusta jo aiemmin muista yhteyksistä, ja tokihan levyn parilta raidalta löytyy vielä myös kaksi nimimiestä lainaamassa äänijänteitään. Onneksi Livlaus ei kuitenkaan ole sisällöltään aivan niin mallia perus kuin miltä se paperilla aluksi vaikuttaa.

Jos albumin kappaleet olisivat pelkkää suoraviivaista ja vauhdikasta BM-rynkytystä, mistä niiden rungot pääosin koostuvat, olisi lopputulos aivan kelvollista joskin levymitassa puuduttavaa. Mutta bändipä haluaakin heittää sekaan joskus jopa puskista ilmestyvää rullaavampaa rokkivaihdetta ja löytyypä sen repertuaarista myös sopivan säästeliäästi käytetty hitaampi fiilistelyosasto. Kun nämä yhdistetään pikkunäppäriin melodiakulkuihin, voi musiikissa sanoa oikeasti olevan omaakin otetta mukana.

Livlaus ei ole erityisen musta ja kylmä levytys, mutta siltä löytyy silti tyylilajiin hyvin istuvaa melankolisuutta ja räyhäkkyyttä upotettuna miellyttävän ilmavaan soundimaailmaan, joiden ansiosta se kuulostaa kaikessa 90-lukulaisuudessaan hyvältä. Loistavuuteen vaadittaisiin kuitenkin vieläkin härskimpiä ja iskevämpiä biisejä.

Sacrilege

Ashes to Ashes

Karthago

2

Englantilaisista suurin piirtein samoihin aikoihin aloittaneista Sacrilegeistä tämä on se käppäisempi heavy-yhtye, joka 80-luvulla sai aikaiseksi vain kolme demoa ja joka pisti soittimet naftaliiniin vuonna 87. Levytyskantaan on kuitenkin palattu neljä vuotta sitten ja parin vuoden aikana omaksi iloksi ja omin voimin onkin ilmestynyt peräti neljä albumia ja yksi kokoelma.

Nyt ihan oikean levy-yhtiön kautta julkaistava kokoelma nivoo yhteen orkesterin tekemisiä koko uran aidalta ja yrittää palautella orkesteria mieliin uuden Six6six-studioalbumin takia. Painopiste on vanhalla demomatskulla, jota sisällöstä on noin puolet loppupuoliskon jakaantuessa tasaisesti uusien biisien kesken. Laadullista tai sisällöllistä eroa ei kuitenkaan löydy, sillä meno on kauttaaltaan yhtä kämästä köpöttelyä aina lepsuja soundeja myöten.

Jos yhtyeen jääräpäinen linjan pitäminen verkkaisesti etenevän ja doom-tunnelmaa sisältävän käppähevin parissa omalla tavalla kiehtookin, alkaa lähinnä pelkästä kuriositeettiarvosta syntyvä kiinnostus nopeasti hiipua muutaman veisun jälkeen. Maksimimittaisen levyn kuuntelu alkaakin käydä jo melkein työstä, joka epäilemättä on pohjimmiltaan vain setämiehien mukava ja sinällään arvostettava harrastus. Ashes to Ashesin perusteella ei yhtään ihmetytä, miksi orkesterin ura on jäänyt pelkän kytemisen asteelle.

Sacrilege

Six6six

Pure Steel

2,5

Hirveän moni asia ei Sacrilegen kohdalla ole muuttunut vanhaan verrattuna. Positiivista on kuitenkin huomata, että jonkinmoinen kehitys on vienyt bändiä eteenpäin vaikkakin ainoastaan vauvanaskeleen verran.

Sama keskitempoinen köpöttely jatkuu kappaleissa yhä edelleen, mutta nyt jälki on soundeja myöten selkeästi jämäkämpää sekä mieleenpainuvampaa että black sabbathmaisesti synkkää, vaikka killerikertsit ja tapporiffit loistavat edelleenkin poissaolollaan. Samaa parannus näkyy kökköä levynnimeä lukuun ottamatta myös sanoituksissa jonkinlaisena konseptina koskien hyvän ja pahan taistelua sekä ikuisuuskysymyksiä eli aiheina, joita puritaanit voivat halutessaan tulkita jeesusteluna.

Six6sixin perusteella orkan ainut alkuperäisen jäsen ja biisintekijä Bill Beadle tuntuu vihdoinkin kaikkien näiden vuosikymmenien jälkeen löytäneen oikeat raiteet, vaikka lähtöasemalla vielä ollaankin. Manilla Roadin ja Warlordin kaltaisten hämyhevin pioneerien tasolle nousemisessa on silti vielä pitkä matka puksutettavana.

Yeti

Ritual

Omakustanne

3,5

Lumimiehen olemassaoloa ei ole pystytty tieteellisesti todistamaan, mutta Meri-Lapistapa Yeti todistetusti löytyy, vaikka havainnot siitä ainakin täällä etelän suunnassa ovat käytännössä olemattomia. Kuuden vuoden aikana olio on kuitenkin jättänyt itsestään jälkiä LP:n ja EP:n muodossa ja alkuvuodesta suurentuneena se kasvattanee myös tunnettavuuttaan uuden ääniriittinsä myötä.

En osaa sanoa, onko Ritualin biisilista kasattu vahingossa vai täysin harkiten varsin ovelasti. Ensimmäisillä kuuntelukerroilla avauskaksikko Fools Gold ja Inferno tuntuvat rokkaavan turhan eleettömästi stoner/blues/psyke rock-kolmion keskellä hyödyntämättä sen nurkkia millään tavalla ja tunnetta vain vahvistaa Kaisa Karin hento laulu.

Kiekon keskellä tunnelma alkaa kuitenkin muuttua. Osin lähes akustishenkisesti kulkeva She tuntuu vasta varsinaisesti käynnistävän rituaalin, jonka ilmapiiriä raskaasti ja synkästi etenevä Forsaken vain syventää. Niin psykesävyjä kuin black sabbathmaista doom-groovea sisältävällä Solomonilla palvontamenojen intensiteetti vain kasvaa kohti kliimaksiaan, joka saavutetaankin levyn päättävässä ja sen pisimmässä yli yhdeksän minuutin mittaisessa nimikappaleessa.

Jos Kaisan äänenkäyttö kuulosti ujolta vielä levyn alussa, kohoaa se hienosti ujeltavana kohti korkeuksia hypnoottisen painostavasti ja vääjäämättömästi kohti loppua etenevän Ritualin myötä. Ja kas, niinpä syvällisemmän paneutumisen myötä koko komeus hahmottuukin aivan erilaiseksi kuin mitä pelkkään alkuun tehty pintaraapaisu antaisi olettaa. Jokaiselle kuusikon osaselle onkin löydetty oikea paikkansa ja tarkoituksena.

On levyn palvontamenojen kohde mikä tahansa, kenenkään maailmaa se ei kuitenkaan vielä pysty järisyttämään tai muuttamaan. Vahvan näytön se kuitenkin antaa Yetin kyvyistä ja olemuksesta.