Inferno #110/2013

Blues Pills

Devil Man EP

Nuclear Blast

4,5

Onhan näitä retro-rock bändejä ollut etenkin viime vuosina jos vaikka minkälaista niin hyvässä kuin pahassakin, mutta sekä tuolta että tältä puolelta Atlanttia koostuva Blues Pills -nelikko tuuttaa esikois-EP:llään suoraan kärkikastiin. Tämän aidommin ja paremmin ei todennäköisesti ole nykyaikana 60- ja 70-lukujen blues-jytämenoja näet tehty.

Heti avauskappaleen DevilManin ensisekunneista alkaen huomio kiinnittyy laulajatar Elin Larsson ääneen. Neitokaisen palkeista lähtee nimittäin melkoisella voimalla sen verran rosoisen sielukasta tulkintaa, että esikuvat löytyvät melko varmasti Aretha Franklinin ja Janis Joplinin kaltaisista historiaan itsensä tulkinneista vahvaäänisistä naisista. Muutama hehtolitra Southern Comfortia ruotsittaren on tosin vielä nautittava, mikäli haluaa ääneen yhtä ihastuttavan räkäsoundin kuin mitä Janisilla oli.

Vaan eipä Blues Pillsin musiikki nojaa pelkästään mahtavaan lauluun. EP:n neljästä kappaleesta löytyy runsaasti pelottavan samankaltaista syvyyttä, vetoavaa vimmaisuutta ja väkevää tunnelmaa, kuin vaikkapa Creamilla aikoinaan. Yhtye osaa sekä fiilistellä että rokata raskaalla kädellä niin eri biisien välillä kuin niiden sisälläkin ja jälki on kauttaaltaan äärimmäisen luonnollisen kuuloista sekä täysin mukaansa tempaavaa.

Jos yhtye pystyy tekemään kokonaisen täyspitkällisen näin kovaa tavaraa, on Graveyardin, Kadavarin ja Witchcraftin kaltaisten yhtyeiden pantava parastaan pysyäkseen edes Blues Pillsin vanavedessä.

Hintit

Eliittikumppanit 7"

Woimasointu/Pupu's Bistro/Mauski/Punk ja Pillu

2

Jos suomalaisen ramopunk-skenen pioneereja Ne Luumäet ja Pojat-orkestereita ei lasketa mukaan, en koskaan ole pitänyt juurikaan yhdestäkään kuulemastani genren edustajasta. Ne kun eivät yksinkertaisesti ole koskaan kuulostaneet musiikiltaan ja sanoituksiltaan riittävän hauskoilta ja oivaltavilta, vaan ovat aina kierrättäneet liiaksi samoista pohjamudista esiinkaivettuja kliseitä. Hintit eivät tee sääntöön poikkeusta.

Aiemmin ainakin kerran demottanut ja nyt ensimmäisen seiskansa julkaisevat Hintit (öhö, öhö) eivät leiki edelleenkään. Seitsemän eliittikumppania soihivenen hätäisesti ja suttuisesti, mikä osaltaan tuo mieleen Klamydian uran alkuajat etenkin pienjulkaisun B-puolella. Hinttari-kipaleessa tämä on pelkästään positiivista, mutta puoliskon päättävä Veera ei jaksa enää elää -slovari on jo melkoisen karmeaa jollotusta.

Aloituspuoli on temmoltaan huomattavasti kääntöpuolta vauhdikkaampi, mikä sinällään on pelkästään hyvä asia, sillä vähänkään hitaampana ja kepeämpänä tässä tyylilajissa mennään aina taatusti metsään ja pitkälle. Nopeuskaan ei nyt tosin tahdo auttaa, sillä nelikon jokaisessa yksilössä nuotit ovat lähes samoja.

Eliittikumppaneissa on kyllä tekemisen meininkiä, mutta sisällöltään erittäin epätasaisena se sisältää selvästi enemmän aloittelevalle orkesterille tyypillistä intoa kuin taitoa. Jatkossa hakemalla balanssia edes vähänkään enemmän kohdalleen jälki parantuisi taatusti rutosti.

Horros

Iron Birds 7"

Face Your Gods/K.Tuotanto

2,5

Saahan hardcore ja punk siristä ja pöristä levylautasella, mutta suomalais-japanilaisena yhteistyönä julkaistu Horroksen toinen seiska menettää perin ikävästi tehoja johtuen ohuen kämyisistä soundeista. Lähtökohtaisesti kun lafkan/orkesterin itsensä hevi/morbid crustiksi määrittelemä ja tarkasti genrerajojen sisäpuolella pysyttelevä mukavia pikkumelodioita sisältävä elämöinti on pätevän oloista.

Sodan kauhuja kuvailevalla A-puolella yhteen naitetut Iron Birds ja Fallen Cities ovat vallan lyhykäisiä sekä ripeitä vetoja, kun taas B-puolen käytännössä instrumentaalinen Silence piinaa kuulijaa hidastempoisena sekä kaoottisena. Näin lyhyessä mitassa puoliskojen vastakohtaisuus täydentää toisiaan mukavasti.

Pienellä sävellysten järkevöittämisellä ja suuremalla soundien siistimisellä Iron Birds olisi huomattavasti tarkemmin iskevä tapaus. Nyt se heiluu heinämiehen lailla liikaa huteja lyöden.

Leviticus

The Strongest Power REISSUE

Ektro

3,5

Kolmannessa Mooseksen kirjassa, Leviticus 19:sta jakeessa 14 sanotaan: ”Älä kiroa kuuroa äläkä pane kompastusta sokean eteen, vaan pelkää Jumalaasi. Minä olen Herra.” Jumalaahan ei ole, muut eksentrisestä julkaisupolitiikasta tutuksi tulleen Ektron herraa Jussi Lehtisaloa ei kannata kirota ruotsalaisen Leviticusin kolmannen, alunperin vuonna 1985 ilmestyneen, albumin uudelleenjulkaisusta. Kavereiden halveksuntaa ei myöskään kannata pelätä tai musiikin suhteen yksioikoisen kuuroina ja sokeina kompastua ilman sanoituksiakin selväksi tulevaan kristilliseen sanomaan.

The Strongest Power on näin vuonna 2013 kuunneltuna selkeä aikakautensa tuote, sillä siitä huokuu vienosti aina kansia myöten hellyttävä käppäisyyden tunne. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että sisältö olisi millään tavoin huonoa, vaan pikemminkin päinvastoin. Kirkasotsaisesti esitetyt, vinkeästi hard rockin ja heavy metalin välillä seilaavat kappaleet ovat kaikessa positiivisuudessaan ja yksinkertaisuudessaan hyvinkin tarttuvia on kyse sitten raskaamminen revittelevästä Deborah And Barakista tai kepeimmistä TheWinneristä tai On the Rockista. Em. avauskolmikko onkin selkeästi kiekon parasta julistusta, josta loput jäävät selvästi joskaan ei liiallisesti jälkeen.

Tällä julkaisulla tuskin on kovinkaan kummoista kaupallista potentiaalia ainakaan Suomessa, mutta inflaatiosta kärsinyt kulttuuritekoansiomerkin levy-yhtiö on ansainnut. Praise Jeebus!

Ranger

Knights of Darkness MLP

Ektro

5

Nykymaailman meno on sellaista, että kaikesta naurettavan kuuloisesta ja näköisestä saa tykätä, kunhan sen tekee julkisesti vain ironisesti ja naureskellen. Tässä valossa puhdasveristä 80-lukulaista heavy- ja speed metalin sekoitusta esittävä kotimainen Ranger olisi täydellinen hipster-yhtye. Sen kaikissa tekemisissä esille tunkeva kokonaisvaltainen asenne ja näkemys itse biiseistä puhumattakaan on kuitenkin niin aitoa ja rajua, että musiikin muoti-ilmiöitä seuraavilla huonot lurahtaisivat taatusti punttiin viimeistään ensimmäisen kiljahduksen myötä.

Ranger olisi aivan hyvin voinut olla olemassa jo noin 30 vuotta sitten ajassa, jolloin lähes kaikki sen edustaman tyylilajin klassikot julkaistiin. Kun raskaampi musiikkikin on nykyisin suurelta osin taantunut homogeeniseksi, särmättömäksi ja vaarattomaksi, kurkottaa nelikko täydellisen onnistuneesti aikoihin, jolloin metallissa oli vielä mukana rutkasti energiaa ja väkevää tunnetta, jota vain entisestään korosti suuren yleisön halveksunta. Eihän retrohevi mikään uusi asia ole, mutta äärimmäisen harvoin sitä on maailmallakaan näin vakuuttavasti tehty.

Tätä debyyttijulkaisua edeltäneet kaksi kasettidemoa olivat jo kaikessa positiivisessa rupisuudessaan vakuuttavia, mutta Knights of Darknessilla jokaista osa-aluetta on kiristetty vielä puolen kierroksen verran. Demoihin verrattuna soundimaailma on siistiytynyt selvästikin, vaikka oikeaoppiset ja mainiosti biisejä tukevat soundit ovatkin edelleen karskin kolisevat ainakin pelkässä digimaailmassa elävien korville. Tältä he kuitenkin säästyvät, sillä sekä Ranger että levy-yhtiönsä näyttävät keskisormea ja persettä moisille julkaisemalla debyytin ainoastaan vinyylinä.

Vaikka vanhoista kappaleista mukaan on kelpuutettu ainoastaan kaksi ja nekin aiemmin tänä vuonna julkaistulta Combat Metal -nauhalta, tuntuu skaalan ääripäät venyneen entistä etäämmäksi toisistaan. Biisien thrash-osat kun ovat entistä räväkämpiä ja vauhdikkaampia, mutta samalla taas heavyn puolelle kallistuvissa pätkissä on selvästi aiempaa enemmän melodiaa ja tarttuvuutta. Tämä kahden suhteellisen erilaisen genren yhteenliittymä toimii kauttaaltaan saumattomasti yhteen kaikissa minijulkaisun viidessä kappaleessa huikeimpana esimerkkinä julkaisun avaava nelikon oma nimikappale.

Yhtyeen hienoimpia ominaisuuksia on sen täydellisen härski ja mitään häpeilemätön asennoituminen, jonka takia se onnistuu vetämään tyylikkään toimivasti yli niin esiintymisensä kuin soittonsakin. Ei siis mikään ihme, että orkesterin keikoilla vallitsee aina melkoinen mylläkkä ja hilsemyrsky niin lavalla kuin yleisössäkin.

The Reality Show

Liberation Eschatalogy LP

Face Your Gods/Eternal Now

1,5

Hardcoren ei kuuluisi junnata hitaasti/keskitempoisesti ja jos se niin tekee, tulisi jokaisen sävelen takana olla tosi rutosti päälle käyvää intensiteettiä ja painostavuutta. Näin ei todellakaan ole Turku-Riihimäki-akselilla toimivan The Reality Show'n ensimmäisellä täyspitkällä, vaan levyn kaikki 10 kappaletta polkevat todellatympeästi paikoillaan.

Toki kolmikko osaa kiihdyttää menon myös täyteen vauhtiin, mutta kaikesta paistaa läpi vahva väkisin kasaan puristetun tunne aina laulajan ummetusähkinää muistuttavaa ääntelyä myöten. Tasapaksun lattealla tuotannolla taltioiduista kappaleistakaan ei erotu edukseen kuin korkeintaan muutamat genren peruskauraa edustavat ja täysin ennalta-arvattavat osuudet, joista ei kokonaisia hyvä repäisyjä ole saatu tehtyä.

Liberation Eschatalogyn harvoja hyviä puolia on, että 45rpm kierrosnopeudella soitettuna sen kuuntelu on ohi siedettävän nopeasti, vaikka puolen kääntö tuntuukin lähes ruumiilliselta työltä. Vielä parempi tietysti olisi, jos tuumakoko olisi kahdentoista sijasta seitsemän, ja sisältönä kooste B-puolen muutamasta siedettävästä kappaleesta.

Sokea Piste

Oire 7" REISSUE

Face Your Gods/Karkia Mistika

3,5

Vallan messevän Välikäsi-albuminsa heti vuoden alkuun julkaisseelta Sokealta Pisteeltä on aiemmin ehtinyt tulla niin pieni kuin isompikin vinyylijulkaisu. Vaikka Oire seiskatuumainen julkaistiinkin alunperin vuonna 2011 ainoastaan Amerikassa, löytyy se kuitenkin Ajatus Karkaa LP:n kanssa Ektron julkaisemalta Välikäden CD-painokselta. Näistä lähtökohdista katsottuna vasta nyt julkaistava Suomi-versioOireesta tuntuu varsin turhalta, vaan olisikohan käynyt niin, että julkaisu on syystä tai toisesta ”hieman” viivästänyt suunnitellusta.

Uusintajulkaisu-status ei kuitenkaan vaikuta millään lailla itse sisällön hyvyyteen, viimeistä käyttöpäivämäärää kun tämäntyyppisellä musiikilla harvemmin on olemassa. A-puolen avauskappale Kollektiivinen paniikki etenee sekä intensiivisesti että kiihkeästi ja se menee vilauksessa ohi kerjäten välitöntä uudelleen kuuntelua. Älä ajattele kuolema on niin tempoltaan kuin tunnelmaltaan astetta rauhallisempi, mutta sama Sokealle Pisteelle erittäin ominainen vahvan ahdistunut ja synkkä tunnelma siitäkin löytyy.

B-puolen kokonaan täyttävä Imbesilli jättiläinen etenee uhkaavan keskitempoisena ja lähes runomaisesti taustalla pauhaavan musiikin päälle lausuttuna loppua kohti yhä maanisempaa tunnelmaa. Seiskan ehdoton helmi nouseekin samalle tasolle Välikäden parhaimpien viisujen kanssa.

Sokean Pisteen angstisen kiero ja äänekäs punk/rock on etenkin näin jälkijättöisesti tarkasteltuna ollut alusta pitäen omintakeista ja vahvasti vain parempaan suuntaan kehittyvää. Siltikin kahden kotimaisen pienjulkaisijan yhteistyön hedelmä ei luultavasti ole kovinkaan kiinnostava tapaus kuin ainoastaan orkesterin kovimmille faneille.

Speedtrap

Powerdose

Svart

3,5

Heti ensimmäisellä Heavy Metal Raid demollaan (-08) sekä pitkälti tähän pohjautuvalla vuotta myöhemmin julkaistulla Raw Deal EP:llään ihastuttanut ja osin vakuuttanutkin Speedtrap ei ole kiirehtinyt ensimmäisen täyspitkän tekemisen kanssa. Tästäkin huolimatta Powerdose on pienoinen pettymys, jolta löytyy muutama perustavaa laatua oleva virhe.

Noin Reign in Bloodin mittainen Powerdose on kieltämättä vallan naseva pläjäys vauhdikasta vanhan koulukunnan heavy – ja osin jopa lähes speedmetallia, jota kuunnellessa tekee mieli vetää valkoiset varsilenkkarit jalkaan ja farkkutakki päälle puhumattakaan mustista alavartaloa hyväilevistä pillifarkuista. Lappeenrantalaisten asenne, energia ja osaaminen puskee läpi biiseistä aina lauluja Jori Sara-ahon enemmän tunteella kuin varsinaisella taidolla vedettyä suoritusta myöten eikä lopputulosta ole lähdetty turhaan siistimään vapaaksi kaikista rosoista.

Levyllä on vain kaksi suurempaa vikaa. Toinen niistä on jollain tapaa lattean oloinen äänimaailma, jossa ärsytyskynnyksen rajamailla kumisee todella pintaan miksatut basarit. Toinen ja suurempi ongelma löytyy monesta biisistä, joissa usein hyviä riffejä kiirehditään turhaan tarttuvuuden kustannuksella. Osin tästä johtuen lyhytkestoinen kokonaisuus kuulostaa hieman hätäiseltä ja tasapaksultakin.

Ei tosin ole epäilystäkään, etteikö Speedtrap vangitsisi kuulijaansa keikoilla. Koskahan muuten mahdetaan julkaista ensimmäinen virallinen julkaisu Jyväskylästä ponnistavalta Forced Killiltä, jossa rumpua paukuttaa Speedtrapin basisti Markus Hietamies?

  

Tohtori Koira

Tohtori koira 7”

Blast of Silence/Räkälevyt

4

Kyllähän se on aina perin sympaattista ja usein vielä mieltä lämmittävääkin, kun musiikissa vielä joku haluaa ja/tai uskaltaa haistattaa suorasanaisesti valtaa pitäville kuten esimerkiksi Tohtori Koira tekee heti ensiseiskansa avauskappaleessaan Päivi: ”Päivi Päivi painu vittuun”. Kohdetta ei tämän tarkemmin tarvinne identifioida, kyseessä kun on punk-yhtye.

Kolmen nuoren miehen muodostaman koplan esittämässä vallan simppelissä punkissa on asiaankuuluvan räyhäkäs ote, mutta samalla siinä on myös roppakaupalla tarttuvia melodioita ja kertosäkeitä. Avauspuolen Päivi ja Morkkis ovat kerrasta kaaliin uppoavia viisuja, eikä Nauru jää niille paljoakaan jälkeen. B-siivulta ei vastaavia selkeitä hittejä löydy, mutta Itämereltä Eurooppaan sekä Vihapuhe ovat kaikessa vauhdikkuudessaan piristäviä. Ainoastaan puoliskon päättävä trion nimikappale onnistuu muihin verrattuna kuulostamaan jollain tapaa turhalta ja osin ärsyttävältäkin renkutukselta.

Jäsenten ilmeisen nuori ikä kuuluu ja näkyy aina tekstejä myöten selvästi, mutta ainoastaan ja vain positiivisena asiana. Vanhempien ja väsyneempien punkkareiden esittämänä näistäkin kappaleista tylsyisi kärki, mutta nyt nuoriso näyttää mallikkaasti, että siinä on tulevaisuutta.

Wolvserpent

Perigaea Antahkarana 2CD

Relapse

3,5

Lukumagiassa kaksi lienee Wolvserpentin mestarinumero, sillä jyhkeänä tuplalevynä julkaistava Perigaea Antahkarana on kaksikkona toimivan yhtyeen toinen täyspitkä. Ja vielä jos ykköslevyn selkeää ja ja muuhun materiaaliin verrattuna lyhyttä introa ei lasketa mukaan, löytyy molemmilta lätyiltä kaksi kappaletta kustakin, jotka kaikki mittauttavat reilusti kaksinumeroiset minuuttimäärät. Kaksi jopa yli kaksikymmentä minuuttia.

Wolvserpentin ulosanti on sekä painavaa että painostavaa, vaikka jonkin sortin luonnonpalvontaa duo mitä ilmeisimmin harrastaakin. Biisien pitkät kestot selittyvät sillä, että niin tunnelmaltaan kuin tyyliltäänkin liikutaan sujuvasti läpi kummankin levyn hitaasti raahustavan funeral doomin, jauhavan ja kirskuvan dronen sekääänimaisemaa tarjoavan dark ambientin välillä. Niin laajalta kuin skaala vaikuttaakin, toivoisi lopputulokselta samaan aikaan sekä tiivistämistä että ääripäiden repimistä entistäkin kauemmas toisistaan.

Syvintä vakoa kylmään ja mustaan maaperään kynnetään tyylilajin mestaria Esotericia muistuttavassa, raskaasti runnotussa Concealed Among the Roots and Soilissa kun taas hitaasti ja kauniisti vaikeroivalla viululla starttaava In Mirrors of Water muuntautuu mainiosti kohti loppua melkoisen kaoottiseksi piinapenkiksi. Within the Light of Firen raskas lanaus ajaa asiansa ilman sen kummempia kommervenkkejä, kun taas samankaltaisen A Breath in the Shade of Timen kokonaispisteitä laskee hermoja raastamaan käyvä turhan pitkäksi venytetty loppuvingutus.

Perigaea Antahkarana on perin vaativa, mutta samalla myös kiehtova kiekko vaikkei se täysin selvää jälkeä onnistukaan saamaan aikaiseksi. Ehkä hedelmällisemmän sadonkorjuun aika on vasta seuraavalla kerralla.