Inferno #96/2012

Evil-Lÿn

The Night of Delusions EP

Iron on Iron

4 Alan miesten ja naisten keskuudessa mansesterilaisesta Evil-Lÿnistä on puhuttu jo pidempään, mutta tätä aiemmin yhtyeen perinneheviä ei ole voitu kuulla kuin keikoilla. Viiden biisin minijulkaisu onkin tulokkaalle sopiva pelinavaus levytysrintamalle ja yhtyeen musiikin hyvin kiteyttävä laukkaralli Four Horsemen oiva valinta julkaisun avausraidaksi.

The Night of Delusionsin kohdalla on ilmeisen selvää, mistä vaikutteet on haettu: 80-luvun heavy metallista ja etenkin alkupään Iron Maidenin tuotannosta. Tämä ei missään nimessä ole moite, sillä sen verran tyylikästä, läpikotoisin toimivaa ja kliseitä hyvin hyödyntävää yhtyeen materiaali kauttaaltaan on aina visuaalista ilmettä myöten. Biiseissä ei pidetä juurikaan kovaa vauhtia yllä, mutta keskitempoisuuden yhdistäminen tummasävyisen tunnelmaan saavat aikaan hyvän aikamatkan niin ikään 30-vuoden taakse, jolloin hevissä oli vielä usein edes pieni vaaran ja jännityksen tunne läsnä. EP on myös erittäin onnistunut äänimaailmaltaan, sillä leppoisa ja hyvin erotteleva vintage-soundimaailma on omiaan yhtyeelle.

Pienjulkaisua voi ainoastaan suomia suuremmin siitä, että pienellä tiivistämisellä ja tuottamisella biisit saattaisivat olla entistäkin iskevämpiä. Niin mukavaääninen hevilaulaja kuin Johanna Rutto onkin, toisi pieni äänijänteiden ekstravenytys lisää vibaa kuuntelijoiden punttiin. Evil-Lÿn onnistuu heti kättelyssä tuomaan NWOBHM:n vuoteen 2012.

Horn of the Rhino

Grengus

Doomentia

3,5 Jos oli kahden vuoden takainen Horn of the Rhinon debyytti varsin rauhallista, mutta jokseenkin yllätyksetöntä perus-sludgea, ovat bilboalaiset laittaneet selkeän rähinävaihteen päälle kakkoskiekolleen. Nyt jyrätään ja kunnolla raskain käsin myös soundillisesti ja osin yllättämäänkin pääsevät vauhtipalat luovat mielenkiintoa kasvattavaa ja ylläpitävää kontrastia usein helposti tylsäksi vajoavaan peruslanaukseen.

Kitaristi-vokalisti Javier Gálvezin äänessä on rehvakasta räyhäkkyyttä ja repivyyttä, mutta albumin parhaimmistoon kuuluvassa, hypnoottisen jyhkeässä ja doomina etenevässä nimikappaleessa tai osin Soundgarden-henkisessä, herkän raskaassa ja mitaltaan massiivisessa Brought Backissa amigon monipuolisempi puhdas tulkinta luonnistuu sekin erittäin hyvin.

Horn of the Rhinon rujo, mutta samalla lämminhenkinen ote on miellyttävää ja energistä kuultavaa. Grengus on joka osa-alueella selkeästi parempi kuin Weight of Coronation, mutta ennen kaikkea se osoittaa bändin löytäneen oman luontevan tyylinsä. Mukavan monipuolinen, mutta tasainen kokonaisuus ei nouse miksikään genreklassikoksi, mutta nostaa yhtyeen tarkemmalla korvalla seurattavien bändien listaan.

Ordo Obsidium

Orbis Tertius

Eisenwald

2,5 Kevätaurinko helottaa täydeltä terältä Ordo Obsidiumin pauhatessa saman aikaisesti ämyreistä. Tunnelman pitäisi olla kaikkea muuta kuin hyväntuulinen ja pirteä, mutta tätä tunnetilaa eivät amerikkalaiset pysty ensijulkaisullaan muuttamaan juuri yhtään. Trion 90-lukulaisen osin doom elementtejä sisältävän black metalin tulisi huokua läpitunkevaa kylmyyttä, melankolisuutta ja pimeyttä, mutta käytännössä tämä toteutuu ainoastaan musiikin muttei tunnetasolla.

Orbis Tertius on julkaisu, josta ei löydy aitoa tunteen paloa eikä luomisen tuskaa, vaan ainoastaan genren pioneereilta matkittuja maneereita ja musiikillisia ratkaisuja. Muutamaa harvaa huippuhetkeä lukuun ottamatta pitkäkestoiset kappaleet ovat turhan ilmeettömiä ja pitkäveteisiä. Henki kaipaa nyt enemmän valoa kuin pimeyttä, eikä Ordo Obsidiumista nyt ole tämän tahtotilan muuttajaksi.

Overkill

The Electric Age

Nuclear Blast

4 Puhtaasti albumeittain tarkasteltuna Overkillin ura ei 2000-luvulla ollut kovinkaan ihmeellistä, mutta kelpo tovin vähintäänkin osittain kadoksissa ollut viisasten kivi tuntui taas löytyneen energisellä Ironboundilla (2010). Eikä kunniakkaat 32 vuotta jyystäneet thrash-veteraanit ole vanhentuneet ja löystyneet tippaakaan parissa vuodessa, sillä porukan 16. albumi The Electric Age on pirun energinen ja hyvän tuulinen pläjäys.

On hienoa todeta, että Bobby ”Blitz” Ellsworthin omintakeinen ääni on edelleen todella vahvassa vedossa eikä yhtyeen toinen tunnistettava tavaramerkki D. D. Vernin tanakka ja biisejä ohjaava bassottelukaan ole kadonnut mihinkään. Bändillä on edelleen taito hyppysissä tehdä kepeän oloisesti rullaavia vauhtiveisuja avausraita Come And Get Itin tapaan, joissa raskaus on lähes täydellisessä balanssissa nopeuden kanssa ja jossa kummatkin ominaisuudet palvelevat itse kappaletta oivasti. Rivakalle etenemiselle löytyy jyhkeää vastapainoa yhtyeelle tyypillisen tapaan astetta tai paria hitaampien biisien muodossa, joista esimerkiksi Old Wounds, New Scars nousee levyn parhaimmistoon.

The Electric Agen ainut joskin pieni kauneusvirhe on, että pienellä tiivistyksellä se saattaisi olla jopa puolikkaan kirveen verran parempi kokonaisuus. Nyt pelkästään kymmenestä kiekon kappaleesta peräti puolet kellottaa kestoksi 5,5-6,5 minuuttia ja klassiseen ~40 minuutin LP-mittaan lyhennettynä intensiteetti olisi vieläkin hurjempaa ja nautittavampaa. Hyvä tosin näinkin, sanokaapa mikä muu vastaavanlaisen uran tehnyt yhtye pystyy samaan tuoreimmalla julkaisullaan?

Inferno #81/2010

Consciousness Removal Project
Do You Ever Think It's the End of the World?
Omakustanne

3,5 Ei maailma tähän julkaisuun lopu, mutta kaikin puolin hyvää jälkeä CRP silti tekee myös tällä laillisesti ilmaiseksi netistä ladattavissa olevalla julkaisullaan. Post-metalin raja-aitoja bändi ei yritä edes kaataa, vaan noudattaa genren pioneerien ja näiden perässähiihtäjien latuja varsin uskollisesti. Onneksi kaikista sävellyksistä ja tuotannosta vastuussa olevalla ja kollektiivin ainoalla varsinaisella jäsenellä Antti Loposella on kuitenkin riittänyt näkemystä, tyylitajua sekä osaamista tehdä viidestä lähemmäs 10 minuuttisesta ja ylikin menevästä kappaleesta vahva ja ehjä kokonaisuus.

Sellon ja puhtaiden vokaalisuoritusten värittämä Hibernate on levyn tarttuvinta ja monipuolisinta antia noussen päätä korkeammalla muista. Herra Loposella on selkeästi jo nyt käytössään mittava arsenaali tehdä haastavampaakin jälkimetallista laahustelua, jos halua vain löytyy. Nyt ääripäät ovat kuitenkin vielä hiukan liian lähellä toisiaan samoin kun eri instrumentit ja osiot turhan tasapäiseksi latistava tuotanto. Ehkä jo seuraavalla julkaisulla maan järähtelyn voimakkuutta voidaan alkaa mitata toden teolla Richterin asteikolla.

Dimmu Borgir
Abrahadabra
Nuclear Blast

3,5 Suolaa, suolaa enemmän suolaa! Sitä kolmen vuoden takaiseen etenkin monen kriitikon parjaamaan mutta itse tykästyneeseen In Sorte Diaboliin verrattuna on tullut runsaasti lisää tällä uudella teoksella. Musiikkinsa on siirtynyt entistäkin lähemmäksi mahtipontista elokuvamusiikkia runsaasti käytettyine kuoroineen ja kosketinkuvioineen ja tätä soundtrackmäisyyttä korostaa myöskin se seikka, että levy kuulostaa paremmalta kokonaisuutena kuin yksittäisinä kappaleina.

Shagrathin tuttu kärinä ja Silenoz-Galder kaksikon sahaukset ovat toki kappaleissa yhä läsnä, mutta etenkin kielisoitinten osalta yhä enemmän taka-alalla eikä vain pelkästään miksauksesta johtuen. Aika ajoin tuntuukin että ylenpalttisilla kuorrutuksilla on ainakin osittain peitetty keskinkertaisempien sävellysten ja riffien puutteita, mutta sen verran taitavasti joskin bändille hyvin tyypillisellä tavalla tämä kuitenkin on tehty, ettei se suuremmin ala ärsyttää missään vaiheessa.

Abrahadalla Dimmu Borgir on vienyt äärisinfonisen metallinsa niin pitkälle ja mahtipontiseksi kuin sen ylipäätään vain voi viedä. Ääripäiden suurempaa eroa siltä kuitenkin jää kaipaamaan ja ennen kaikkea jämäkämpää ja tummempaa metallisuutta joka edeltäjällä oli hyvin läsnä. Eihän norjalaisista ole tälläkään kertaa haastamaan oikeita elokuvasäveltäjiä millään osa-alueella, mutta kyllä levyä helposti kuuntelee kevyesti keskellä päivää tyyppisenä tapauksena.


Gozu
Locust Season
Small Stone

3,5 Letkeän raskaasti ja erittäin hyvällä boogiella rokkaavan Gozun ensitäyspitkä on miellyttävää kuunneltavaa alusta loppuun. Korvia hivelevän jämäkillä ja luonnollisen pehmeillä soundeilla varustetusta musiikista löytyy viittauksia niin stoner kuin syvän etelän rockiin, vaikka se molemmista genreistä yhtä kaukana onkin. Kun vokalisti-kitaristi Marc Gaffneyn äänestä löytyy vielä hienoisia Chris Cornell etiäisiä ja biiseistä kauttaaltaan tarttuvuutta, on bändin paketti hyvin ja tiukasti kasassa. Locust Seasonin laittaa soittimeen toistekin, vaikka se pelkistä perusasioista koostuukin.

Horn of the Rhino
Weight of Coronation
Doomentia

2,5 Nomen est omen fraasi pätee enemmän kuin hyvin aiemmin pelkällä Rhino nimellä kulkeneeseen ja pari levyä pukanneeseen trioon, sillä sen kulku on rauhaisaa, suoraviivaista ja jyräävää. Kokonaisuus onkin suoraan Kuinka soitetaan sludge metallia -oppikirjasta, sillä niin laulut, riffit kuin biisitkin ovat mallia perus ja yllätyksettömämpiä kuin suolaton kaurapuuro ilman voisilmää. Ainoastaan hieman Alice in Chains -henkinen Sovereign erottuu massasta edukseen ja samaa vokalisointityyliä ja tunnelmaa soisi kuulevan huomattavasti enemmänkin. Grooven ja monipuoliseen puutteen takia Weight of Coronation jää uhittelemaan ja polkemaan paikoillaan.

Sasquatch
III
Small Stone

3 Sasquatchin kolmannen albumin kohdalla mielikuvista alkuaikojen Monster Magnetin esittämään stoner rockiin ei täysin voi välttyä ja kappas vain, MM-kitaristi Ed Mundell löytyykin yhdeltä kappaleelta vierailemasta. Mielikuva ei kuitenkaan ole missään mielessä negatiivinen, sillä paljon paskemmiltakin bändeiltä vaikutteita voisi imeä ja kauempana mainstreamista vaeltava Sasquatch osaa hoitaa tonttinsa tyylillä vaikkakaan ei kaikista innovatiivisimmalla tavalla.
Toki biiseistä löytyy muutakin kuin silkkaa Wyndorfia, sen verran utuisesti ne paikoitellen fiilistelevät 70-luvun psykedeelisissä sfääreissä niin suoremman kuin hitaammankin rouhinnan vastapainona. Biiseissä on paljon hyvää, mutta paljon myös selkeää keskinkertaisuutta puhumattakaan kiekon tuntia lähestyvästä kokonaiskestosta. Vähemmän olisi enemmän.

Sodom
In War And Pieces
SPV

3 Tokkopa Sodom on koskaan kuulostanut näin rennolta, rokkaavalta ja monipuoliselta kuin Waldemar Sorychtan tuottamalla soundeiltaankin mukavalla In War And Pieces -kiekolla. Yhtyeen musiikki kuulostaa pitkään aikaan yllättävänkin tuoreelta ja pirteältä, etenkin verrattuna möhkälemäiseen ja tympeän oloiseen vuonna 2006 ilmestyneeseen studioalbumiin. Huoli pois, tuttua teutoonirässiä levyllä silti on ja erityisen hienoa onkin että orkka osaa kääntää uuden lehden diskografiassaan lähes 30 vuotta perustamisensa jälkeenkin.

Onkin surku ja sääli, että kun mielenkiintoisiin ja onnistuneisiin sävellyksiin on selkeästi kulutettu paljon aikaa ja vaivaa, loistaa Sodomille tyypilliset nasevat ja tarttuvat kertosäkeet poissaolollaan täydellisesti. Lopputulos onkin varsin hämmentävää kuunneltavaa, sillä jokaisen hyvin rullaavaan kappaleen kohdalla huomaa odottavansa lopullista niittiä hokemanomaisen kertsin muodossa jota ei koskaan päähän iskeydykään.

Myönnettävä tosin on, että Thomas ”Angelripper” Suchin ratkaisuun voin ajan myötä tottuakin toisin kuin jääpuikkoon ahterissa. Nyt jälkimaku on ärsyttävänkin ristiriitainen, mutta kaukana mauttomasta.