Inferno #88/2011

Consciousness Removal Project

The Last Season

Omakustanne

3,5 Viime vuoden toiseksi viimeisessä Infernossa #81 harjoitin sangen positiivishenkistä kritiikkiä Antti Loposen yksinään kipparoiman CRP:n edellistä Do You Ever Think It's the End of the World? -julkaisua kohtaan ja sama laulu jatkuu yksinkertaisen tyylikkäisiin kansiin puettua seuraajaa kohtaa. Merkittäviä musiikillisia muutoksia ei vajaassa vuodessa ole tapahtunut, vaikka maestron visio tuntuukin hiukan rauhoittuneen ja samalla myös jalostuneen astetta pidemmälle.

Jos viimeksi toivoin ääripäiden venyttämistä kauemmaksi toisistaan, on näin The Last Seasonilla myös tehty. Rauhallisempaa tunnelmointia on aiempaa selkeästi enemmän ja nämä osuudet toimivatkin huomattavasti paremmin verrattuna ärjympään ja raskaampaan ilmaisuun niin laulu- kuin sävellyspuolellakin. Yhden tamperelaisen näkemyksen ja osaamisen määrä on kuitenkin tälläkin julkaisulla vakio, joskaan ei toivotulla tavalla aiempaa suurempi.

Consciousness Removal Projectin eko-post metal on tyylipuhdasta genreuskollista musiikkia, ja tässä piileekin sen suurin ongelma. Sinällään tyylikäs ja hyvin toteutettu materiaali seuraa yhä edelleen turhan uskollisesti pioneerien viitoittamia uria, kun rajojen yli tuntemattomiin suuntiin toivoisi sinkoiltavan rohkeammin. Nyt projektin metalli on etuliitteen mukaisesti toistuvan jälkijättöistä, ei sitä eteenpäin vievää.

Hamferð

Vilst er síðsta fet

Tutl

3 Eksotiikkaa fär-saarelaisen Hamferðin EP.ltä on turha odottaa, sillä se kuulostaa juuri siltä miksi se tarkemmalla tutkimisella paljastuukin: uransa alkuvaiheessa olevan yhtyeen ensimmäiseksi viralliseksi julkaisuksi. Jälki ei missään nimessä ja millään tasolla ole köppästä, ainoastaan turhan neutraalia, vaikka jonkinlaista näkemystä omasta tyylistä tuntuukin olevan.

Reilun puolen tunnin yhteismittaa kellottavat neljä kappaletta ovat lähinnä perinteisen doom/death metalin suuntaan kallistuvaa laahausta, joka tuoksuu vahvasti 90-luvun puolivälille jolloin vastaavia bändejä tuntui putkahtelevan lähes joka maasta. Biiseissä on tyypillistä tuomiomittaa, mutta myös mielenkiintoa ylläpitävää joskaan ei aina täysin sujuvasti sovitettua vaihtelua. Kun puhtaat laulut irtoavat solistilta vallan mukavasti eikä säästeliäästi käytetyistä ärähtelyissäkään vikaa ole, genren peruselementit on orkesterilla pitävästi hanskassa.

Ehkä yhtyeen olisi kuitenkin pitänyt tehdä vielä toinenkin demo, sillä nyt vasta kolmen vuotta musisoinut porukka on selkeästi raakile, joskaan ei mikään mätä hedelmä. Kirpeän makeaan passiohedelmään verrattuna Hamferð vastaakin Granny Smith omenaa.

Witchgrave

The Devil's Night EP

Metal Inquisition

3,5 80-luvun palvonta elää ja voi hyvin rakkaassa länsinaapurissamme, eikä osaamisestakaan tunnu puutetta olevan on genre mikä hyvänsä. Witchgraven tyyliksi on valikoitunut 80-luvun alkupuolen heavy metal ja oletettavaa on, että Iron Maidenin debyytti sekä Killers ja Acceptin Breaker ja Restless And Wild kasetit ja vinyylit ovat kaksikon soittimissa kuluneet lähempänä kymmeniä kuin muutamia vuosia.

Tyylikkäästi ja kiehtovasti bändi kappaleensa hoitaa, vaikka esikuville uskollisen, köppäisen ja diskanttivoittoisen soundimaailman olisi jämäkämmäksikin voinut miksata. Kitarasoolot lähtevät varsin komeasti, kertosäkeissä on simppeliä tarttuvuutta ja synkähkö Mercyful Fate -tyylinen ilmapiiri tuo oman kiehtovan lisänsä kokonaisuuteen. Vaikka myös kuusi- ja nelikielisistä instrumenteista vastuussa oleva vokalisti Joakim Nordberg olekaan mikään kultakurkku, on herran karuhko ja yksiulotteinen ääni silti hyvin osuva tulkitsemaan mm. Eyes of the Undead ja Satanic Slut -nimisiä kappaleita niiden vaatimalla tavalla.

Witchgraven neljän biisin pelinavaus on hyvä ja hymyilyttävä, mutta parannettavaa löytyy kyllä, mikäli mahdollisesta täyspitkästä haluaa tehdä nasevan toimivan kokonaisuuden.

Wolfhead

Wolfhead

Doomentia

4 Kuinkahan monta yhtyettä maailmassa onkaan perustettu (ja hajotettu) alkoholin vaikutuksen alaisena? Espanjalainen Wolfhead lukeutuu joukkoon ja tästä voi etanolille olla pikkaisen kiitollinenkin. Sekavan ja rankemman metallin taustan omaavan yhtyeen debyytti kun on mukavan leppoisaa ja vaihtelevaa stoner/doom metal hybridiä, josta löytyy vähän kaikkea.

Ensikuunteluiden perusteella reilu puolituntinen vaikuttaa hiukan linjattomalta ja raakilemaiselta, mutta yhtäällä se myös kiehtoo ja pakottaa toistuviin pyöräytyksiin. Tarkempi tutustuminen puolestaan paljastaa albumi vahvuudeksi juuri sen sopivan rosoisen otteen ja kuuden yksilöinäkin toimivien kappaleiden keskeneväiset eroavaisuudet.

Aloitusraita Journey by the Shaman's Hand leijailee leppoisasti, kun taas sitä seuraava Cul de Sac yllättää iskemällä ison ja todella vauhdikkaan rokkivaihteen silmään. Sons of Asgard ja Doomed Faith ovat puolestaan pidempikestoista ja raskaampaa doom osastoa ja Wolfhead taas neljän edeltäjänsä tyylit yhdistävä, mutta maistuvasti koostettu sekasotku. Jopa päätösralli, puhtaasti akustinen Pink Floyd laina Wish You Were Head, istuu ihme ja kumma kyllä täysin luonnollisesti osaksi kokonaisuutta.

Wolfheadin salaisuus ja vahvuus piilee sen spontaanilta kuulostavassa sävellystyössä sekä siinä, että se lähestyy soittamaansa musiikkia täysin sen edustaman genren ulkopuolelta. Toivon mukaan se pystyy säilyttämään lapsenomaisen intonsa sekä tyylisäännöistä piittaamattoman asenteensa myös seuraavalla julkaisulla.

Inferno #81/2010

Consciousness Removal Project
Do You Ever Think It's the End of the World?
Omakustanne

3,5 Ei maailma tähän julkaisuun lopu, mutta kaikin puolin hyvää jälkeä CRP silti tekee myös tällä laillisesti ilmaiseksi netistä ladattavissa olevalla julkaisullaan. Post-metalin raja-aitoja bändi ei yritä edes kaataa, vaan noudattaa genren pioneerien ja näiden perässähiihtäjien latuja varsin uskollisesti. Onneksi kaikista sävellyksistä ja tuotannosta vastuussa olevalla ja kollektiivin ainoalla varsinaisella jäsenellä Antti Loposella on kuitenkin riittänyt näkemystä, tyylitajua sekä osaamista tehdä viidestä lähemmäs 10 minuuttisesta ja ylikin menevästä kappaleesta vahva ja ehjä kokonaisuus.

Sellon ja puhtaiden vokaalisuoritusten värittämä Hibernate on levyn tarttuvinta ja monipuolisinta antia noussen päätä korkeammalla muista. Herra Loposella on selkeästi jo nyt käytössään mittava arsenaali tehdä haastavampaakin jälkimetallista laahustelua, jos halua vain löytyy. Nyt ääripäät ovat kuitenkin vielä hiukan liian lähellä toisiaan samoin kun eri instrumentit ja osiot turhan tasapäiseksi latistava tuotanto. Ehkä jo seuraavalla julkaisulla maan järähtelyn voimakkuutta voidaan alkaa mitata toden teolla Richterin asteikolla.

Dimmu Borgir
Abrahadabra
Nuclear Blast

3,5 Suolaa, suolaa enemmän suolaa! Sitä kolmen vuoden takaiseen etenkin monen kriitikon parjaamaan mutta itse tykästyneeseen In Sorte Diaboliin verrattuna on tullut runsaasti lisää tällä uudella teoksella. Musiikkinsa on siirtynyt entistäkin lähemmäksi mahtipontista elokuvamusiikkia runsaasti käytettyine kuoroineen ja kosketinkuvioineen ja tätä soundtrackmäisyyttä korostaa myöskin se seikka, että levy kuulostaa paremmalta kokonaisuutena kuin yksittäisinä kappaleina.

Shagrathin tuttu kärinä ja Silenoz-Galder kaksikon sahaukset ovat toki kappaleissa yhä läsnä, mutta etenkin kielisoitinten osalta yhä enemmän taka-alalla eikä vain pelkästään miksauksesta johtuen. Aika ajoin tuntuukin että ylenpalttisilla kuorrutuksilla on ainakin osittain peitetty keskinkertaisempien sävellysten ja riffien puutteita, mutta sen verran taitavasti joskin bändille hyvin tyypillisellä tavalla tämä kuitenkin on tehty, ettei se suuremmin ala ärsyttää missään vaiheessa.

Abrahadalla Dimmu Borgir on vienyt äärisinfonisen metallinsa niin pitkälle ja mahtipontiseksi kuin sen ylipäätään vain voi viedä. Ääripäiden suurempaa eroa siltä kuitenkin jää kaipaamaan ja ennen kaikkea jämäkämpää ja tummempaa metallisuutta joka edeltäjällä oli hyvin läsnä. Eihän norjalaisista ole tälläkään kertaa haastamaan oikeita elokuvasäveltäjiä millään osa-alueella, mutta kyllä levyä helposti kuuntelee kevyesti keskellä päivää tyyppisenä tapauksena.


Gozu
Locust Season
Small Stone

3,5 Letkeän raskaasti ja erittäin hyvällä boogiella rokkaavan Gozun ensitäyspitkä on miellyttävää kuunneltavaa alusta loppuun. Korvia hivelevän jämäkillä ja luonnollisen pehmeillä soundeilla varustetusta musiikista löytyy viittauksia niin stoner kuin syvän etelän rockiin, vaikka se molemmista genreistä yhtä kaukana onkin. Kun vokalisti-kitaristi Marc Gaffneyn äänestä löytyy vielä hienoisia Chris Cornell etiäisiä ja biiseistä kauttaaltaan tarttuvuutta, on bändin paketti hyvin ja tiukasti kasassa. Locust Seasonin laittaa soittimeen toistekin, vaikka se pelkistä perusasioista koostuukin.

Horn of the Rhino
Weight of Coronation
Doomentia

2,5 Nomen est omen fraasi pätee enemmän kuin hyvin aiemmin pelkällä Rhino nimellä kulkeneeseen ja pari levyä pukanneeseen trioon, sillä sen kulku on rauhaisaa, suoraviivaista ja jyräävää. Kokonaisuus onkin suoraan Kuinka soitetaan sludge metallia -oppikirjasta, sillä niin laulut, riffit kuin biisitkin ovat mallia perus ja yllätyksettömämpiä kuin suolaton kaurapuuro ilman voisilmää. Ainoastaan hieman Alice in Chains -henkinen Sovereign erottuu massasta edukseen ja samaa vokalisointityyliä ja tunnelmaa soisi kuulevan huomattavasti enemmänkin. Grooven ja monipuoliseen puutteen takia Weight of Coronation jää uhittelemaan ja polkemaan paikoillaan.

Sasquatch
III
Small Stone

3 Sasquatchin kolmannen albumin kohdalla mielikuvista alkuaikojen Monster Magnetin esittämään stoner rockiin ei täysin voi välttyä ja kappas vain, MM-kitaristi Ed Mundell löytyykin yhdeltä kappaleelta vierailemasta. Mielikuva ei kuitenkaan ole missään mielessä negatiivinen, sillä paljon paskemmiltakin bändeiltä vaikutteita voisi imeä ja kauempana mainstreamista vaeltava Sasquatch osaa hoitaa tonttinsa tyylillä vaikkakaan ei kaikista innovatiivisimmalla tavalla.
Toki biiseistä löytyy muutakin kuin silkkaa Wyndorfia, sen verran utuisesti ne paikoitellen fiilistelevät 70-luvun psykedeelisissä sfääreissä niin suoremman kuin hitaammankin rouhinnan vastapainona. Biiseissä on paljon hyvää, mutta paljon myös selkeää keskinkertaisuutta puhumattakaan kiekon tuntia lähestyvästä kokonaiskestosta. Vähemmän olisi enemmän.

Sodom
In War And Pieces
SPV

3 Tokkopa Sodom on koskaan kuulostanut näin rennolta, rokkaavalta ja monipuoliselta kuin Waldemar Sorychtan tuottamalla soundeiltaankin mukavalla In War And Pieces -kiekolla. Yhtyeen musiikki kuulostaa pitkään aikaan yllättävänkin tuoreelta ja pirteältä, etenkin verrattuna möhkälemäiseen ja tympeän oloiseen vuonna 2006 ilmestyneeseen studioalbumiin. Huoli pois, tuttua teutoonirässiä levyllä silti on ja erityisen hienoa onkin että orkka osaa kääntää uuden lehden diskografiassaan lähes 30 vuotta perustamisensa jälkeenkin.

Onkin surku ja sääli, että kun mielenkiintoisiin ja onnistuneisiin sävellyksiin on selkeästi kulutettu paljon aikaa ja vaivaa, loistaa Sodomille tyypilliset nasevat ja tarttuvat kertosäkeet poissaolollaan täydellisesti. Lopputulos onkin varsin hämmentävää kuunneltavaa, sillä jokaisen hyvin rullaavaan kappaleen kohdalla huomaa odottavansa lopullista niittiä hokemanomaisen kertsin muodossa jota ei koskaan päähän iskeydykään.

Myönnettävä tosin on, että Thomas ”Angelripper” Suchin ratkaisuun voin ajan myötä tottuakin toisin kuin jääpuikkoon ahterissa. Nyt jälkimaku on ärsyttävänkin ristiriitainen, mutta kaukana mauttomasta.