Inferno #229/2024

Bütcher
On Fowl of Tyrant Wing
Osmose
3,5

Nopeuden sanotaan tappavan, mutta Bütcherin kolmannelta tuotokselta löytyy 666 Goats Carry My Chariot -edeltäjänsä tapaan myös paljon muuta. Vauhti-iloittelujen lisäksi yhtye junttaa menemään neljän vuosikymmenen takaisesta ajasta ammentavaa heavy metaliaan perin värikkäästi ja välillä käväistään jopa häivähdyksellä mustuutta varustellun muinaisen speed - ja thrash metalin puolella Desasterin tapaan.

R Hellshriekerin raspinen tulkinta on nimensä mukaista kireää ja korkeuksia tavoittelevaa tuoden tarinavetoiselle levyn pitkähköihinkin biiseihin oman kaivatun energisen lisäarvonsa. Kehityssuunta yhtyeellä on oikea, mutta varsinaiseen tappolevyyn on vieläkin matkaa.

Diskelmä
Kings of Sex LP
Kontula Kartel/Tuhoutuvat Levyt/Black Floyd's Records
3

Jos viisi vuotta sitten ilmestyneen Kiss of Chaosin kohdalla Fuck Everythingilla (2013) voittavaksi kaavaksi jalostettua linjaa ei oltu kuin korkeintaan karsittu karheimmista rosoista, on nyt muutos suurempi joskin edeltäjänsä viitoittamassa linjassa: ulosanti on selkeästi siistimpää ja metallisempaa varsinaisen hardcoren kustannuksella eikä yhtyeen tavaramerkiksi muodostuneita pilipali-kuvioitakaan enää viljellä entiseen malliin.

Pirun jämäkkäähän bändin musiikki edelleen on eikä mihinkään tuhlata edelleenkään liikaa aikaa, yhdeksän biisiäkin kun rykäistään 20 minuuttiin. Parhaimmillaan yhtye onkin lyhyehkön rivakoissa puolentoista minuutin tai vähän päälle -repäisyissään kuten Total System Resetissa siinä missä sinällään vaihtelua kokonaisuuteen tuovat tuplamittaiset veisut alkavat taas tuntua nopeasti junnaavilta.

Kaikesta tuttuudestaan ja toimivuudestaan huolimatta jotain aiemmin kovasti kiehtonutta musiikistaan on kadonnut. Poikamaisella raivokkuudellaan riemastuttanut remellys on muuttunut aikuismaisemmaksi ja sitä myötä vakavammaksi. Ja vaikka yksi Diskelmän tärkeimmistä ominaispiirteistä eli aggressio ei olekaan vuosien varrella kadonnut mihinkään, oli ennen kumminkin paremmin.

Godsin
Blind Faith EP
Firecum
2,5

Ensimmäisellä pienjulkaisullaan Godsin kuljettaa thrash metaliaan melodisesti ja kevyen nyrjähtäneesti ilman minkäänlaista vauhti-iloittelua. Lopputulos kuulostaakin pitkälti samalta mitä ulosantiaan kokeellisempaan suuntaan muuttaneet yhtyeet kuten VoiVod tai Coroner tekivät 80-90-lukujen taitteessa saaden alkukantaisempaan räimeeseen tykästyneet faninsa nyrpistämään nenäänsä. Mm. ympäristön tilaa, uskontoja ja sosiaalista oikeudenmukaisuutta käsittelevät tekstit kuulostavat nekin tutuilta teemoilta yli 30 vuoden takaa.

Kansainvälinen kokoonpano onnistuu Blind Faithilla olemaan raikas ja aiheuttamaan siellä täällä kepeää kutkuttelua. Kuuntelupakkoa ei kuitenkaan pääse syntymään.

Leatherhead
Leatherhead
No Remorse
2,5

Voimaa ja nopeutta muinaiseen Amerikan malliin yhdistettynä ei metallissa nykyään turhan usein kuule ja erityisen mallikkaasti tehtynä se on jo pirun harvinaista. Tällä kreikkalaiseen tapaan toteutetulla konseptilla debyyttiään julkaiseva Leatherhead ei sekään onnistu kuin puolittain perustusten ollessa kelvolliset parempaankin lopputulokseen, mutta yksityiskohtien jättäessä toivomisen varaa.

Jos verrokkeja oikein hakemalla haetaan, niin 80-luvun Helstar olisi lähimpänä. Vauhdikkaimmillaan kuten levyn lyhyimmässä ja heti kärkeen tällätyssä Equinoxissa hivuttaudutaan kohti Agent Steelin korkeuksia solistin ollessa ihan pätevä kiekuja hoitamaan niin uffomies-Cyriisin kaltaisen ulosannin kuin Geoff Tatea muistuttavan matalalta ja rauhallisemmin tunteella vedetyn tulkinnankin.

Koko levyn sekä ihan kappaletasollakin keskeinen ongelma on yksinkertaisesti materiaalin laatu. Se ei missään kohtaa nouse tasaisen hyvästä yhtään paremmaksi edes silloin, kun mukaan on saatu joku mieleen jäävä riffi, melodia tai kertosäe. Edes kauhukonsepti ei pelasta levyä erottumasta vahvasta keskikastista edukseen, sillä sen olemassaoloa ei edes aisti missään kohtaa lyhyen kaunista From Beyond - intro ja loppupuolen The Awakening -välisoitto pois lukien.

Monolithe
Black Hole District
Hammerheart
4

Black Hole District on hyvin monella tapaa tekijöihinsä nimeen viittaava monoliittinen julkaisu. Jo pelkkä rakenne on erikoinen, edeltäähän jokaista viittä tasan kymmen minuutin mittaista kappaletta tasan minuutin kestoiset lyhytsävelmät, joita katsantokannasta riippuen voi kutsua joko alku- tai välisoitoiksi. Ei siis ole yhtään yllättävää, että yhtyeen kymmenes täyspitkä on dystooppinen konseptilevy, jonka inspiraation lähteet löytyvät lähinnä elokuvista.

Monolithen musiikki ei kuitenkaan ole elokuvamaista ainakaan kaikista tutuimmassa mielessä eli pääasiallisesti koskettimilla ja orkestraatioilla luotua maalailua, jonka ympärillä tapahtuu kevyesti metalliin päin viittaavia asioita perinteisin instrumentein ja sävellysteknisin keinoin toteutettuna. Kappaleet ovat alusta loppuun ehtaa haikeaa, melankolista ja ilmavan murakkaa doom deathia, josta löytyy monitasoista sävykkyyttä aina lauluosuuksia myöten.

On aivan perusteltua kutsua albumia teokseksi, koska yksikään sen muodostamista yksilöistä ei nouse selkeästi esille. Biisit karttavat tuttuja rakenteita selkeine kertosäkeineen ja siksi ne vain valuvat verkkaisen vastustamattomasti alusta loppuun syklin toistuessa viidesti läpi koko levyn. Kaikista huolimatta Black Hole District on helppoa kuunneltavaa, mutta sulattelu ja sisäistäminen viekin jo oman pidemmän aikansa.

Pounder
Thunderforged
Shadow Kingdom
3

Kolmanteen albumiinsa päässeen Pounderin perinne-heavy-paalutus on edeltäjänsä tavoin tanakkaa ja mainiosti rullaavaa. Osaaminen ei kuulu vain sävellysten soljuvuutena, vaan myös kitarakaksikon veivaamana monipuolisena tarttumapintana.

Breaking the Worldiin (2021) verrattuna biisit ovat kunnianhimoisempia, mikä kuitenkin syö iskevyyttä. Tyypillinen viiden minuutin kesto tuntuu sekin hitusen liian pitkältä, kyse kun on kumminkin pohjimmiltaan yksinkertaisesta päitä takomaan pistävästä metallista. Kitaroinnin lisäksi laulusta vastaava Matt Harvey (mm. Dekapitator, Exhumed ja Gruesome) hoitaa tonttinsa ihan kelvollisesti, mutta karismaa ja voimaa saisi olla enemmänkin.

Sign Of The Jackal
Heavy Metal Survivors
Dying Victims
3,5

Lähes poikkeuksetta tietää mitä tuleman pitää, kun tutustuu ennestään itselle uusiin sakulafkan kiinnityksiin. Laatukin on aina vähintään vahvaa ja kuuntelua kestävää keskitasoa, mitä tässä ajassa on jo saavutus sekin. Sign Of The Jackalin kolmas täyspitkä nousee jo hyvän puolelle eikä ole kummoisistakaan seikoista kiinni, että kyseessä olisi jo läpeensä kova kiekko.

Italialaisten perinnehevin vahvuus on sen energisyydessä ja kireydessä aina kiihkeästi tulkitsevaa Demons Queenia myöten. Kappaleista löytyy samaa edelleen pauloissaan pitävää viehätystä kuin 80-luvun alkupuolen Acceptista tai Warlockista, joka osaltaan johtuu myös vauhdin pidosta. Avauskappale Breaking the Spellissa tai Watch Outissa onkin paljon samaa kuin Fast As a Sharkissa tai Burning the Witchesissa, mutta kyllä yhtye osaa juntata hitaammilla kierroksilla tarttuvastikin kuten Nightmare Cityssa.

Räväkän startin jälkeen etenkin keskitempoisempi materiaali tuppaa kuitenkin jäämään parempiensa varjoon. Vaikka notkahdus ei olekaan radikaalia, korostaa se kuitenkin selkeästi eri osa-alueiden vähäisemmänkin ilmeikkyyden puutteen merkitystä kokonaisuuden laadukkuuden kannalta.

Inferno #187/2021

Dark Quarterer
Pompei
Cruz Del Sur
1,5

40:ssa vuodessa Dark Quarterer on julkaissut varsin maltillisen määrän levyjä eikä miehistössäkään ole vaihtunut kuin kitaristi pariin kertaan. Tyyli sen sijaan on muuttunut alun eeppisestä heavy metallista kohti raskasta mutta silti samalla vanhakantaista progeilmaisua, mutta Pompein perusteella transformaatio on vielä pahasti kesken eikä yhtye tunnu edelleenkään kunnolla tietävän millaista tyylilajia se haluaa esittää. Lopputulos onkin kummallisen sekavaa ja sitä myötä raivostuttava yhdistelmä em. genrejä, joista kumpikaan ei nouse kunnolla esille.

Jos sävellykset eivät ideatasollakaan kirkkaimmin loista, tiputtaa muuten välimallin levyltä kirveitä pois sovitusten kankeus sekä tyylitajun puute. Meno on kauttaaltaan huonolla tavalla kulmikasta eikä neroutta lähentelevällä tavalla outoa ja yllättävää. Laulaja-basisti Gianni Nepin oopperalaulajamaisuutta tavoitteleva ääni nousee ihan kivasti kohti korkeuksia, mutta enemmän kuin usein tämäkin lähinnä ärsyttää ylidramaattisuudellaan ja merkillisiin muotoihin vedetyillä laululinjoillaan.

Italialaisten mittava kokemus ja osaaminenkin pilkistelee esiin kyllä siellä täällä, mutta melkoinen purkaus tarvittaisiin, että tomusta ja tuhkasta nousisi esiin jotain tätä kahdeksatta levyä parempaa.

Eternal Champion
Ravening Iron
No Remorse
3,5

Herkkusienikultti on kasvanut kasvamistaan jo ensimmäisistä pikkujulkaisuista lähtien eikä esikoisalbumi The Armor of Ire (2016) tuottanut seuraajilleen pettymystä. Palvontamenot amerikkalaisten ympärillä eivät tule Ravening Ironin myötä laantumaan eikä tähän ole mitään syytäkään. Ytimekkään mittaisella levyllä kun Michael Moorcockin inspiroima miekka & magia -metalli soi vallan eeppisesti.

Sisältörikkaudestaan huolimatta Eternal Championin messuaminen ei saata hurmokseen saakka, vaikka saakin minusta vähintäänkin tapauskovaisen. Kappaleissa on kyllä juuri mielikuvia fantasiamaailmoista nostattavaa oikeanlaista haikeaa tunnelmaa, tarinoita sujuvasti kuljettavaa uljasta kitarointia sekä säkeitä mielenpainuvasti tulkitseva uljasääninen kertoja. Klassikko-ominaisuuksistaan huolimatta kertomus Ravening Ironista ei kuitenkaan nouse legenda-asteelle.

Ei ole epäilystäkään, etteikö tällä trubaduurijoukolla olisi kykyjä nousta joskus metallihistorian kirjojen sivuille muiden sankareiden joukkoon, mutta vielä tässä vaiheessa sen osa on jäädä alaviitteeksi. Kaikki kun jo soundeista lähtien voisi olla vieläkin sekä suurempaa että syvempää ja tätä kautta koskettavampaa ilman että musiikin kovin ydin jäisi turhanpäisen mahtipontisuuden varjoon.

Foreigner
Can’t Slow Down (Deluxe Edition) (reissue)
Ear Music
4

Foreignerin alun perin vuonna 2009 julkaisema paluulevy solisti Lou Grammin korvanneen Kelly Hansenin kanssa oli kerrassaan verevä tapaus ja on sitä edelleen näin uudella vuosikymmenelläkin uusionsa myötä. Levyltä kun löytyy kaikki bändin vuosikymmenien aikana tutuksi tulleet tavaramerkit korvakarkkimelodioilla varustetusta aikuiseen makuun suunnatusta kepeästä hard rockista ihanan siirappisiin balladeihin, jotka kostuttavat helposti molempien sukupuolien silmäkulmat ja alusasut.

Mitä todennäköisimmin bändin viimeiseksi studiolevyksi jäävä Can’t Slow Down on kelpo testamentti toisin kuin monen muun veteraanin vastaava viimeinen tuotos. Eihän levyltä tietenkään löydy mitään Cold As Icen tai That Was Yesterdayn kaltaisia pehmorokin ikiklassikkoja puhumattakaan kutumusiikin kiihkeimmässä ytimessä olevan I Want to Know What Love Is -biisin kaltaista herutusta. Mutta jo muutenkin tasaisesta kokonaisuudesta kliimaksiksi nousevat nimikappale ja When It Comes to Love ovat aivan riittävän lähellä em. vanhoja hittejä, jotta albumi nousee hyvästä tasolle laadukas.

Niin hyvä kuin studiolevy itse onkin, tuntuu tämän kaksilevyllisen paketin kutsuminen deluxe editioniksi hivenen liioitellulta. Käytännössä kun uusien ja vanhojen biisien sieltä täältä tallennetuista live-versioista kasattu B-Sides And Extra Tracks -bonuskiekko kuulostaa sillisalaattimaisuudessaan vähän väkinäiseltä. Ja etenkin kun albumi julkaistiin alun perinkin sopuhintaan saatavilla olevana versiona, jonka Greatest Hits Live -kakkoslevy yhdessä livematskua, haastattelua ja muuta perusvideosälää sisältävän DVD:n kanssa muodostivat paljon tuhdimman ja yhteneväisemmän kokonaisuuden.

Furnace
Dark Vistas
Soulseller
1,5

Useiden kymmenien projektien ja vuositasolla lähes yhtä monta julkaisua suoltava Rogga Johansson tuntuu Furnacella haluavansa imitoida Edge Of Sanityn gootti-irtiottoja death metalista. Siinä missä Sacrificed ja Black Tears olivat albumikokonaisuuksien keskellä yllättäviä ja pikkunäppäriä väripilkkuja kaiken murjomisen ja örisemisen keskellä, on Dark Vistas tasaisen lattea mitäänsanomattomuus.

Ei levy ole mitenkään ärsyttävällä tavalla huono, mutta jos yksikään biisien jipoista ei tahdo jäädä korvien väliin edes silloin kun sellaisia on löytävinään, ei lopputulos ole kovinkaan kaksinen vaikka vaivattomasti taustalla soljuukin. Mielessä käykin, että kappaleiden tekemiseen ja taltioimiseen on mennyt suurin piirtein sama aika, ja että samalla kertaa on tehty myös puoli vuotta aiemmin julkaistu Black Stone Church.

Sanotaan, että työmies on aina palkkansa ansainnut. Tällä kertaa Roggan on kuitenkin tyytyminen pelkkiin tippeihin eikä niilläkään saa kuin korkeintaan lauantaimakkaraa punaisella lapulla päivän vanhan ranskanleivän päälle ja kyytipojaksi lasin vettä.

Pounder
Breaking the World
Shadow Kingdom
3

Dekapitator-mies Matt Harvey on osoittanut tributointiyhtyeellään Gruesome kuinka taitoa ja tyylitajua löytyy imitoida niinkin suuresti arvostettua ja monimuotoista bändiä kuin Death. Pounderin kakkonen osoittaa sekin, kuinka vahvaa osaamista ja näkemystä löytyy myös kirkasotsaiseen ja häpeilemättömästi tarttuvaan 80-lukulaiseen heavy metaliin ilman käppäisyyden häivääkään.

Niin muotokieleltään lähes virheetöntä kuin Breaking the World onkin, kuulostaa se kuitenkin vähän ikävällä tavalla liikaa pelkältä projektilta, josta puuttuu kaivatunlainen suurempi intohimoisuus.

Sacrocurse
Supreme Terror EP
Shadow
3

Meksikaanien säpäkkä death metal -vyörytys napakalla neljän biisin pienjulkaisulla on osin eläimellistäkin death metalia aina kaiutettua rähinä-älinää ja säästeliäästi käytettyjä ulvaisuja myöten. Iskevä suoraviivaisuus ja rento rullaavuus tekee Supreme Terrorista lähtökohtaisesti kiehtovaa, mutta pitkäkestoisen kuuntelusuhteen sijasta sen osa on jäädä ainoastaan satunnaiseksi huviksi. Tämän lajin pätkytystä kun on tehty moneen kertaan julmemmin, rujommin kuin sisältörikkaamminkin.

S.D.I.
Sign of the Wicked (reissue)
MDD
4

Jos viime vuonna ilmestynyt 80s Metal Band oli turhien paluulevyjen kärkisijoilla kaikessa mitäänsanomattomassa velttoudessaan, puolustaa uusintaversio Sign of the Wicked -kakkoskiekosta (1988) paikkaansa. Siitäkin huolimatta, että tämä on julkaistu uusiksi jokaisella vuosikymmenellä ilmestymisensä jälkeen.

Eihän levy aikoinaankaan ollut mikään kovin genreklassikko, mutta B-luokan kärkeä nyt kumminkin. S.D.I.:n osin pölhökin vauhtihevi viehättää yhä ja vetoaa erityisesti niihin, joille alkupään Helloween tai Running Wild -levytykset edustavat teutonimetallin parhautta.