Inferno #229/2024

Bütcher
On Fowl of Tyrant Wing
Osmose
3,5

Nopeuden sanotaan tappavan, mutta Bütcherin kolmannelta tuotokselta löytyy 666 Goats Carry My Chariot -edeltäjänsä tapaan myös paljon muuta. Vauhti-iloittelujen lisäksi yhtye junttaa menemään neljän vuosikymmenen takaisesta ajasta ammentavaa heavy metaliaan perin värikkäästi ja välillä käväistään jopa häivähdyksellä mustuutta varustellun muinaisen speed - ja thrash metalin puolella Desasterin tapaan.

R Hellshriekerin raspinen tulkinta on nimensä mukaista kireää ja korkeuksia tavoittelevaa tuoden tarinavetoiselle levyn pitkähköihinkin biiseihin oman kaivatun energisen lisäarvonsa. Kehityssuunta yhtyeellä on oikea, mutta varsinaiseen tappolevyyn on vieläkin matkaa.

Diskelmä
Kings of Sex LP
Kontula Kartel/Tuhoutuvat Levyt/Black Floyd's Records
3

Jos viisi vuotta sitten ilmestyneen Kiss of Chaosin kohdalla Fuck Everythingilla (2013) voittavaksi kaavaksi jalostettua linjaa ei oltu kuin korkeintaan karsittu karheimmista rosoista, on nyt muutos suurempi joskin edeltäjänsä viitoittamassa linjassa: ulosanti on selkeästi siistimpää ja metallisempaa varsinaisen hardcoren kustannuksella eikä yhtyeen tavaramerkiksi muodostuneita pilipali-kuvioitakaan enää viljellä entiseen malliin.

Pirun jämäkkäähän bändin musiikki edelleen on eikä mihinkään tuhlata edelleenkään liikaa aikaa, yhdeksän biisiäkin kun rykäistään 20 minuuttiin. Parhaimmillaan yhtye onkin lyhyehkön rivakoissa puolentoista minuutin tai vähän päälle -repäisyissään kuten Total System Resetissa siinä missä sinällään vaihtelua kokonaisuuteen tuovat tuplamittaiset veisut alkavat taas tuntua nopeasti junnaavilta.

Kaikesta tuttuudestaan ja toimivuudestaan huolimatta jotain aiemmin kovasti kiehtonutta musiikistaan on kadonnut. Poikamaisella raivokkuudellaan riemastuttanut remellys on muuttunut aikuismaisemmaksi ja sitä myötä vakavammaksi. Ja vaikka yksi Diskelmän tärkeimmistä ominaispiirteistä eli aggressio ei olekaan vuosien varrella kadonnut mihinkään, oli ennen kumminkin paremmin.

Godsin
Blind Faith EP
Firecum
2,5

Ensimmäisellä pienjulkaisullaan Godsin kuljettaa thrash metaliaan melodisesti ja kevyen nyrjähtäneesti ilman minkäänlaista vauhti-iloittelua. Lopputulos kuulostaakin pitkälti samalta mitä ulosantiaan kokeellisempaan suuntaan muuttaneet yhtyeet kuten VoiVod tai Coroner tekivät 80-90-lukujen taitteessa saaden alkukantaisempaan räimeeseen tykästyneet faninsa nyrpistämään nenäänsä. Mm. ympäristön tilaa, uskontoja ja sosiaalista oikeudenmukaisuutta käsittelevät tekstit kuulostavat nekin tutuilta teemoilta yli 30 vuoden takaa.

Kansainvälinen kokoonpano onnistuu Blind Faithilla olemaan raikas ja aiheuttamaan siellä täällä kepeää kutkuttelua. Kuuntelupakkoa ei kuitenkaan pääse syntymään.

Leatherhead
Leatherhead
No Remorse
2,5

Voimaa ja nopeutta muinaiseen Amerikan malliin yhdistettynä ei metallissa nykyään turhan usein kuule ja erityisen mallikkaasti tehtynä se on jo pirun harvinaista. Tällä kreikkalaiseen tapaan toteutetulla konseptilla debyyttiään julkaiseva Leatherhead ei sekään onnistu kuin puolittain perustusten ollessa kelvolliset parempaankin lopputulokseen, mutta yksityiskohtien jättäessä toivomisen varaa.

Jos verrokkeja oikein hakemalla haetaan, niin 80-luvun Helstar olisi lähimpänä. Vauhdikkaimmillaan kuten levyn lyhyimmässä ja heti kärkeen tällätyssä Equinoxissa hivuttaudutaan kohti Agent Steelin korkeuksia solistin ollessa ihan pätevä kiekuja hoitamaan niin uffomies-Cyriisin kaltaisen ulosannin kuin Geoff Tatea muistuttavan matalalta ja rauhallisemmin tunteella vedetyn tulkinnankin.

Koko levyn sekä ihan kappaletasollakin keskeinen ongelma on yksinkertaisesti materiaalin laatu. Se ei missään kohtaa nouse tasaisen hyvästä yhtään paremmaksi edes silloin, kun mukaan on saatu joku mieleen jäävä riffi, melodia tai kertosäe. Edes kauhukonsepti ei pelasta levyä erottumasta vahvasta keskikastista edukseen, sillä sen olemassaoloa ei edes aisti missään kohtaa lyhyen kaunista From Beyond - intro ja loppupuolen The Awakening -välisoitto pois lukien.

Monolithe
Black Hole District
Hammerheart
4

Black Hole District on hyvin monella tapaa tekijöihinsä nimeen viittaava monoliittinen julkaisu. Jo pelkkä rakenne on erikoinen, edeltäähän jokaista viittä tasan kymmen minuutin mittaista kappaletta tasan minuutin kestoiset lyhytsävelmät, joita katsantokannasta riippuen voi kutsua joko alku- tai välisoitoiksi. Ei siis ole yhtään yllättävää, että yhtyeen kymmenes täyspitkä on dystooppinen konseptilevy, jonka inspiraation lähteet löytyvät lähinnä elokuvista.

Monolithen musiikki ei kuitenkaan ole elokuvamaista ainakaan kaikista tutuimmassa mielessä eli pääasiallisesti koskettimilla ja orkestraatioilla luotua maalailua, jonka ympärillä tapahtuu kevyesti metalliin päin viittaavia asioita perinteisin instrumentein ja sävellysteknisin keinoin toteutettuna. Kappaleet ovat alusta loppuun ehtaa haikeaa, melankolista ja ilmavan murakkaa doom deathia, josta löytyy monitasoista sävykkyyttä aina lauluosuuksia myöten.

On aivan perusteltua kutsua albumia teokseksi, koska yksikään sen muodostamista yksilöistä ei nouse selkeästi esille. Biisit karttavat tuttuja rakenteita selkeine kertosäkeineen ja siksi ne vain valuvat verkkaisen vastustamattomasti alusta loppuun syklin toistuessa viidesti läpi koko levyn. Kaikista huolimatta Black Hole District on helppoa kuunneltavaa, mutta sulattelu ja sisäistäminen viekin jo oman pidemmän aikansa.

Pounder
Thunderforged
Shadow Kingdom
3

Kolmanteen albumiinsa päässeen Pounderin perinne-heavy-paalutus on edeltäjänsä tavoin tanakkaa ja mainiosti rullaavaa. Osaaminen ei kuulu vain sävellysten soljuvuutena, vaan myös kitarakaksikon veivaamana monipuolisena tarttumapintana.

Breaking the Worldiin (2021) verrattuna biisit ovat kunnianhimoisempia, mikä kuitenkin syö iskevyyttä. Tyypillinen viiden minuutin kesto tuntuu sekin hitusen liian pitkältä, kyse kun on kumminkin pohjimmiltaan yksinkertaisesta päitä takomaan pistävästä metallista. Kitaroinnin lisäksi laulusta vastaava Matt Harvey (mm. Dekapitator, Exhumed ja Gruesome) hoitaa tonttinsa ihan kelvollisesti, mutta karismaa ja voimaa saisi olla enemmänkin.

Sign Of The Jackal
Heavy Metal Survivors
Dying Victims
3,5

Lähes poikkeuksetta tietää mitä tuleman pitää, kun tutustuu ennestään itselle uusiin sakulafkan kiinnityksiin. Laatukin on aina vähintään vahvaa ja kuuntelua kestävää keskitasoa, mitä tässä ajassa on jo saavutus sekin. Sign Of The Jackalin kolmas täyspitkä nousee jo hyvän puolelle eikä ole kummoisistakaan seikoista kiinni, että kyseessä olisi jo läpeensä kova kiekko.

Italialaisten perinnehevin vahvuus on sen energisyydessä ja kireydessä aina kiihkeästi tulkitsevaa Demons Queenia myöten. Kappaleista löytyy samaa edelleen pauloissaan pitävää viehätystä kuin 80-luvun alkupuolen Acceptista tai Warlockista, joka osaltaan johtuu myös vauhdin pidosta. Avauskappale Breaking the Spellissa tai Watch Outissa onkin paljon samaa kuin Fast As a Sharkissa tai Burning the Witchesissa, mutta kyllä yhtye osaa juntata hitaammilla kierroksilla tarttuvastikin kuten Nightmare Cityssa.

Räväkän startin jälkeen etenkin keskitempoisempi materiaali tuppaa kuitenkin jäämään parempiensa varjoon. Vaikka notkahdus ei olekaan radikaalia, korostaa se kuitenkin selkeästi eri osa-alueiden vähäisemmänkin ilmeikkyyden puutteen merkitystä kokonaisuuden laadukkuuden kannalta.

Inferno #17/2004

ANDRALLS
Force Against Mind
Mausoleum

Saatekirje kehuu Andrallsia vaatimattomasti uuden vuosituhannen Sepulturaksi ja kyllähän tässä samaa on. Laulajan äänessä on paljon yhteistä Max Cavaleran kanssa ja "fast thrashiksi" tituleeratussa musiikissa on hieman samaa intoa ja intensiteettiä kuin alkuaikojen Sepulturassa. Yhdestä puusta veistetyt kappaleet eivät kuitenkaan tarjoa minkäänlaista vaihtelua ja rumpalin alituinen tapu-tapu komppi huvittaa aluksi mutta rasittaa lopuksi. Vaikka bändi häviääkin taidossa ja omaperäisyydessä rutkasti esikuvalle, kerää se silti sympatiat puolelleen. 5/10 

MONOLITHE
Monolithe I
Appease Me 

Levyn alkutahdeista lähtien pelin henki on selvä: äärimmilleen vietyä ja venytettyä doom metallia, josta ei raskautta ja synkkyyttä puutuu. Vokalisti ja kitarat ärjyvät laahaten tahdissa ja huuhteluaineen tavoin kokonaisuutta pehmentää hienosti ja huomaamattomasti taustalla olevat koskettimet. Musiikillinen variaatio on sen verran niukkaa ja verkkaista, että 52 minuuttinen yhden biisin kokonaisuus alkaa loppua kohden vaikuttamaan hieman liian tarkoitushakuiselta. Äärimmäisiä musiikillisia kokemuksia hakevalle Monolithe tarjoaa kuitenkin hyvin toteutettuja ahdistavan raskaita hetkiä. 7/10

MONSTROSITY
Millennium
Karmageddon Media

Nyt julkaistava Millennium ei tarjoile uutta Monstrositya, vaan on uusintapainos Conquest Musicin alun perin vuonna -96 julkaisemasta levystä. Bonuksia on levyltä kumminkin turha lähteä etsimään. Bändin brutaali mutta tekninen jenkki death metal on iskevää ja tehokasta eikä ammattimiesten kykyjä voi kuin ihailla. Levyn julkaisemisen jälkeen Cannibal Corpseen napatun Corpsegrinder Fischerin ääntely on esimerkillistä ja rumpali Lee Harrison nakutus ilmeikästä ja täsmällistä. Kun kitarakoukkujakin piisaa vaikka minkälaiseen murinamiesten virkkuuiltamaan, on levykokonaisuus tasapäistä mutta tappavaa. 7/10 

MORGION
Cloaked by Ages, Crowned in Earth
Dark Symphonies

Morgion ei julkaisujensa ja musiikkinsa kanssa turhia kiirehdi. Edellisestä hienosta Solinari levystä on ehtinyt kulua jo viisi vuotta ja musiikki on yhä laskettavissa doom genreen uudistuksista huolimatta. Kaikki bändin edustaman tyylilajin tyypilliset elementit ovat tältäkin levyltä löydettävissä: raskaan surumielisiä melodioita maalailevat särökitarat, murinalla höystetyt laulut yhdessä puhtaan hennon mieslaulun kanssa sekä tietenkin pitkät jopa kymmenminuuttiseksi ja yli venytetty kappale. 14 vuoden kokemuksella kokoonpano suoriutuu kaikesta tyylikkäästi ja onnistuu luomaan taattua musiikillista melankoliaa.

Suurimpana muutoksena vanhempiin tuotoksiin on etusijalle nostettu puhdas mieslaulu sekä aiempaa kevyemmät ja maalailevammat melodiat. Akustisia kitaroita kuullaan kappaleiden osina säännöllisesti ja onpa mukaan tullut hippunen Eternityn aikaista Anathemaakin. Musiikin dynamiikka on näin kasvatettu runsaasti, mutta aivan jokaisessa kappaleessa uudistunut tyyli ei toimi halutunlaisesti. Parhaimmillaan herkät melodiat ovat koskettavia, mutta useimmiten musiikilta jää kuitenkin odottamaan tuttua kaiken alleen musertavaa raskautta. 7/10 

NASTY SAVAGE
Psycho Psycho
Metal Blade

Nasty Savagen ilmeisenä missiona on palauttaa vanhat itsekin kokemansa hyvät ajat, jolloin valkoisissa lenkkareissa oli vielä varret ja mustat farkut puristivat reisiä. Aikamatka onnistuukin siedettävästi, sillä bändin biisikavalkadi koostuukin kelvollisen pikkunäppäristä joskin kuluneista thrash-riffeistä. Neljän minuutin kintailla liikkuvat kappaleet ovat kuitenkin valitettavan samasta puusta veistettyjä ja osittain sovituksiltaan myös ontuvia, että lopputulos muistuttaakin kaurapuuroa ilman hillosilmää: tuttua ja turvallista mutta perin harmaata ja mautonta. 5/10

NODE
Das Kapital
Scarlet 

Herrakansan kielellä nimetty Das Kapital on teemalevy 20. vuosisadasta ja ajan hengen mukaisesti musiikista kuuluu erilaisia vaikutteita aina melodisemmasta materiaalista ankarampiin death ja thrash vaikutteisiin rypistyksiin. Rauhallisemmat kappaleet näppärine melodioineen ovat levyn parasta antia, mutta nopeimmissa rypistyksissä ideat ovat korkeintaan keskinkertaisia. Yksittäisiä viisuja vaivaa hienoinen sekavuus ja kokonaisuudesta muodostuu aavistuksen linjaton. Vaikka lainakappaleeksi valittu Queensrÿchen Empire sopiikin teemaltaan levylle, alkaa narinalaululla varustetun version aikana oikeasti ikävöidä Geoff Taten huikeata ääntä. 6/10 

OCCULT
Elegy for the Weak
Karmageddon Media

Kahden vuoden sisään Elegy for the Weak on viides arvostelemani Occult julkaisu ja niin vanhempi kuin uudempi tuotantokaan ei allekirjoittanutta ole onnistunut juurikaan vakuuttamaan. Musiikissa on menty enemmän keskitempoisen thrashin suuntaan jota bändi vyöryttääkin tehokkaasti kuuntelijan päälle. Terävän raskaat saundit tukevat kokonaisuutta hyvin ja vokalisti Mauricen repivä ääni täydentää hyvin napakkaa riffittelyä. Vaikka biisien samankaltaisuus alkaakin puuduttamaan loppua kohti, on uusin täyspitkä ehdottomasti parasta ja tehokkainta kuulemaani Occultia. 7/10 

VARIOUS
Seven Gates of Horror – A Tribute to Possessed
Karmageddon Media

Sadistic Intentin avatessa levyn on ruikulit tulla housuun. Jeff Beccaralla vahvistettu kokoonpano onnistuu säilyttämään Possessedin ehkä klassisimman kappaleen The Exorcistin rujon raivon. Niin Impious kuin Cannibal Corpsenkin kykenevät vielä tekemään kunniaa alkuperäisille versioille, mutta lupaavan alun jälkeen alkaa tasainen alamäki. Hyvistä lainaviisuista tunnettu Vaderkin kapsahtaa pahasti kuuseen Death Metallillaan eikä lopuista B-liigan kokoonpanoistakaan löydy edes yhtä yli muiden. Koverit on jälleen kerran roiskittu vähän sinne päin ja lopputulos on yhtä hengetön kuin vuoden vanha raato. 5/10

WOLF
Evil Star
No Fashion

”Tää täs, hää on Sus”. Ja jos oli Rokan kaveri hyvä tapaus, on sitä myös ruotsalaisen Wolfin kolmas täyspitkä Evil Star . Vanhan liiton metallin soittaminen vaatii kuulostaakseen hyvältä rutkasti kokemusta aihepiiristä sekä vielä enemmän hyvää tyylitajua ja kumpiakaan näistä ei bändiltä puutu. Wolfin metalli huokuu erittäin vahvasti 70- ja 80-luvun henkeä joka yhdistettynä Peter Tägtgrenin selkeään mutta heviin tuotantoon saa lopputuloksen kuulostamaan vallan makoisalta vanhan liiton diggareiden korvissa. Tämä on sitä oikeata metallia eikä mitään nykyaikana suosittua köyhän miehen Helloweenilta kuulostavaa kikuliheviä, jossa koskettimet vastaavat melodioista ja kitarat taustoista.

Sen lisäksi, että bändi osaa tehdä ajattomalta kuulostavia taidokkaita ja tarttuvia biisejä, ovat yksilösuoritukset mainitsemisen arvoisia. Persoonallisen vivahteen omaava laulu tulee korkealta kovaa, mutta silti se ei onneksi kuulosta nykyaikaiselta silkkimunauikutukselta. Niin kitarariffit kuin soolotkin ovat paljon velkaa vanhalle Iron Maidenille sekä Mercyful Fatelle, mutta suoranaisen lainailun sijasta niitä voidaan pitää selkeänä kunnianosoituksena. Erityisen oivana ideana on mainittava nimiraidan nerokkaasti Twilight Zone -sarjasta pöllitty melodia, jota oivasti pitkitetään ja varioidaan kappaleen keskiosisita loppuun saakka. Bassoraidoistakin löytyy tarkalla kuuntelulla pieniä ovelia jippoja jotka yhdistettynä jämerän simppeliin rummutukseen luovat vaaditun raskaan perustan. Perusraskaan poljennon lisäksi parasta kappaleissa on tummasävytteiset melodiat joita ei duurissa onneksi vedellä.

Kun vielä teosten nimetkin (Devil Moon , Black Wing Rider ) on kaikessa kliseisyydessään upeita ja osuvia, muodostuu kokonaisuudesta kunnon perehtymisen jälkeen hätkähdyttävän hieno ja lämminhenkinen teos. 9/10