Inferno #188/2021

Agasia
Arkunkantajat LP
Räkälevyt/Mögähead
2,5

EP:n ja LP:n verran aiempaa kokemusta omaavan Agasian Arkunkantajat on monessa suhteessa ristiriitainen tapaus pahimmillaan aina ärsyttävyyteen saakka. Osaltaan tähän on syypää turkulaisten valitsema metallin ja crust punkin yhdistelmä, jonka em. elementit positiivisesta näkövinkkelistä katsottuna monipuolistavat ilmaisua laimentaen kuitenkin samanaikaisesti liiaksi jälkimmäisen tyylilajin armottomuutta.

A-puolen biisikolmikko on kaikessa suoraviivaisuudessaan ja yksinkertaisuudessaan huonolla tavalla lähellä monotonisuutta. Mitään kikkakolmostulitusta ei tämän sorttimentin mekkaloinnissa toki haluakaan kuulla, mutta kaikessa selkeydessään latteaksi jäävä tuotanto korostaa liiaksi kitarariffien palikkamaisuutta korvakarvatkin niittävän repivyyden loistaessa poissaolollaan. Osuvaa negatiivisuutta löytyy kyllä kaiken tekemisen taustalta aina laulajan röhisemiä tekstejä myöten, mutta vakuuttavalla tasolle ei nousta missään kohtaa ja mieleen jää pyörimään vain kysymys: ihan kivaa, mutta mitä sitten?

Kääntöpuolen pidemmin, polveilevammin ja rauhallisemmin kuljetetuissa Tomu sekä Saatana-kappaleissa bändi osoittaa olevansa paremmin sinut musiikkinsa kanssa. Melankolisuuden hiipiminen mukaan auttaa myös syventämään tunnetilojen kirjoa ja samalla myös riittävän kaukana toisistaan olevat osiot tarjoavat vastakohtaisuudessaan enemmän tarttumapintaa. Kokonaisuutta tarkasteltaessa puoliskojen eroavaisuudet eivät tähän itsessään valitettavasti pysty. Valitettavaa ristiriitaisuutta sekin.

Caedes Cruenta
Of Ritual Necrophagia and Mysterious Ghoul Cults
Helter Skelter
3

Kreikkalaisten kolmoskiekko on imenyt vaikutteensa hyvin pitkälti Rotting Christin Thy Mighty Contractista, vaikka sen nykyaikaistetumpi ilmaisu on myös jatkoa muidenkin maanmiestensä pioneerilevytykselle. Tästä syystä helleenisen mystistä tunnelmaa huokuva räväkkä avauskappalekaksikko nostattaakin odotuksia loppulevyä kohtaan.

Kokonaisuus kuitenkin taantuu tasaisesti aika hyvä -tasolle mitä pidemmälle se etenee. Mittavien biisien moninaisetkin kikat kun osoittautuvat kauttaaltaan liian samankaltaisiksi noustakseen kohti todellista eliittiä.

Exsul
Exsul EP
Caligari
3,5

Ensijulkaisuksi Exsulin minari on kaikin puolin jykevän uskottavaa toimitusta. Kaksikon hyvin vanhakantainen death metal riskisti luolakaiutettuine mehevine murinoineen etenee pääsääntöisesti doom-tempoisena, mutta pitkähköihin raahustuksiin mahtuu myös keskitempoisempia osuuksia ja nopeitakin pyrähdyksiä. Nämä sekä synkentävät että syventävät tunnelmaa mainiosti elävöittäen tätä myötä myös kokonaisuutta.

Tässäpä nimi, joka jo pelkällä alkukantaisella ja jylhällä musertavuudellaan painautuu väkisinkin alan miesten ja naisten mieleen.

Hero Dishonest/Ydinperhe
Split 7” EP
If Society/Hakaniemi Hardcore
3,5

Tätä loogisempaa yhteisjulkaisua tuskin löytyy Suomen maasta on genre mikä tahansa. Kaksikko on kannuksensa ansainnut jo aikoja sitten sekä levyllä että lavoilla, mutta duunarin hanska pitää edelleen eikä ärhäkästä ulosannista tai sanomasta ole edelleenkään puutetta. Ikääntyminen ei todellakaan tee kaikista ihmisistä ja muusikoista laiskanpulskeita hymistelijöitä.

Maailma palaa taas -albumiin (2019) verrattuna Hero Dishonestin kappalekolmikko keskittyy enemmän suoraviivaiseen päällekäymiseen kuin yhtyeelle tyypilliseen sinne tänne tiputeltuun pieneen venkoiluun pois lukien Pettynyt-biisin loppupuolisko. Neljän minuutin yhteismitta on tasapainoisen ytimekäs hardcore-pläjäys, jonka absurdejakin sävyjä sisältävät havainnot ja tarinat arkimaailmasta tuovat oman kiehtovan lisänsä musiikkiin.

Ydinperhe on kimppakaveriaan joka suhteessa pelkistetympi, muttei tippaakaan lussumpi. Yksinkertainen on kaunista kiteyttää karun soundimaailman, vauhtia mutta myös vaihtelua sisältävät biisit sekä laulaja Matin lausumat tekstit. Omasta sekä muiden asenteista sekä asioista puhutaan omaa skeneä myöten niiden oikeilla nimillä mitään kaunistelematta tai kaihtamatta. Tapa ei sinällään ole uusi edes bändin itsensä kohdalla, mutta sisältö ja tyyli erottuvat jälleen edukseen.

Kumpikin yhtye on julkaissut aiemmin mieleenpainuvampaakin matskua ja myös tiukempia kokonaisuuksia, mutta eihän kukaan voi aina olla erihyvä ja harva pääsee koskaan edes tälle tasolle.

Iotunn
Access All Worlds
Metal Blade
4

Musiikissakin ensivaikutelman merkitystä ei pidä missään nimessä väheksyä ja debyyttialbumillaan tanskalainen Iotunn tekee jo heti avauskappaleellaan selväksi, miksi se on kiinnittänyt Metal Bladen  huomion. Viisi vuotta sitten julkaistulla omakustanteisella EP:llä haettiin vielä musiikillisia uomia, mutta viimeistään Jón Aldarán liittyessä vahvuuteen laulajaksi voi paletin sanoa täydentyneen niin monipuoliseksi kuin valmiiksikin.

Hamferd-ukkelin äänenkäyttö on kirjaimellisesti isossa roolissa Access All Worldsilla eikä tästä syystä vertailuja pääbändiinsä musiikkiinkaan voi täysin välttää. Iotunn on kuitenkin paljon hankalammin lokeroitavissa ja niin näkökulmasta kuin jopa päivän fiilistilastakin riippuen tämän voi nähdä etuna tai haittana. Levyltä kun löytyy pitkää ja moneen suuntaan polveilevaa kappaletta, joita joku voisi kutsua myös progressiivisiksi. Komeasti korkeuksiin kohoavat laulusuoritukset taas tuovat kappaleisiin eeppisyyttä ja tunnelmallisuutta, mutta lähinnä mausteina käytetyt örähtelyt ja ärähtelyt yhdessä säästeliäästi rivakoiksi kiihdytettyine tempoineen ovat taas lähempänä Amon Amarth -tyylistä melodeathia ilman liiallista cheddarin aromia.

Näennäisen helpoista ja maistuvista elementeistään huolimatta Access All Worldsissa riittää hahmoteltavaa ja sulateltavaa pitkäksi aikaa. Vain aika näyttää, kuinka suuri levytys siitä lopulta kasvaakaan.

Jameson Raid
Raiderstronomy RE
High Roller
2,5

80-luvun taitteessa ainoastaan kaksi EP:tä ja demon julkaissut Jameson Raid tuntuu tehneen suuremmankin vaikutuksen ainakin pariin levylafkaan, sillä em. pienjulkaisut sisältävä Raiderstronomy on kolmas enempi vähempi samaa materiaalia sisältävä kokoelma 10 vuoden sisään.

Omiin korviini yhtyeen hentosoundista boogierokin ja esihevin seosta sympatiseeraa kuitenkin enemmän kuin mitä diggailee. Kokis on toki selkeässä kattavuudessaan kulttuurin säilyttämistä parhaimmillaan, jonka selkeä kauneusvirhe on loppuun ympätty ekan EP:n turha(n) moderni remiksaus.

Jewel Throne
Obscure Relics MC
Fetusvomit
2

Nimen perusteella Jewel Thronesta ei kannata tehdä minkäänlaisia oletuksia, sillä Celtic Frostin sijasta kaikessa kuuluu pikemminkin jo vähän varttuneempien tekijöidensä oma vahva 90-lukulainen soittohistoria. Primitiivisen proto-black-death-ughin sijasta musiikki on jonkinnäköinen rennosti rokkaava yhdistelmä karheahkoa mutta melodioita kaihtamatonta thrash/speed/death metalia.

EP:n viidessä biisissä kuuluu selkeästi jäsenten kokemus viehättävänä rullaavuutena, mutta suurin häiriötekijä on musiikin linjattomuus, joka saa kokonaisuuden vaikuttamaan epämääräiseltä.

Sandstorm
Desert Warrior EP
Dying Victims
2,5

Jos esillepanon nykyaikaista siisteyttä ei oteta huomioon, Sandstormin ep voisi olla hellyttävän käppäistä kansitaidettaan myöten vain todellisten alan miesten tiedossa oleva eurooppalainen kulttiklassikko 1980-luvun alkupuolelta.

Todellisuudessa Desert Warrior on kolmisen vuotta vanhan kanadalaisyhtyeen toinen levytys. Kolmikko osoittaa hallitsevansa lajin muotokielen, mutta sävellykset on koostettu vähän liiankin heppoisista eväistä, eikä tunnelmassakaan ole riittävästi ajan patinan tuomaa mystisyyttä.

Vox Mortis
Avignam Jagat Samagram
Necropsy
3

Viime syksynä ilmestyneen Vox Mortisin kahden biisin promo oli sen verran hyvin runnova ja ytimekäs death metal -pläjäys, että ihastuminen oli tosiasia, jossa eläinsuojeluteemalla on kieltämättä osuteensa. Vaan onhan indonesialaiskolmikolla aikaisempaakin kokemusta tämän sortimentin brutaloinnista, ettei laadukkaan ja em. kappalekaksikon ympärille rakennetun esikoistäyspitkän ilmestyminen näinkin nopeasti ole kummoinenkaan yllätys.

Albumi on läpikotaisin tymäkkä ja odotetunlainen kokonaisuus. Mutta näin pidennetyssä mitassa musiikki menettää aika lailla viehätystään eikä sen ympärillä tunnu leijuvan myöskään entisenlaista eksotiikkaa muuta kuin siellä täällä kappaleiden nimissä. Avignam Jagat Samagram onkin kuin mikä tahansa kirkassoundinen ja kaikin puolin teknisesti pätevä amerikkalainen myllytyslevy sekä hyvässä että pahassa.

Selkeän oman identiteetin puuttuminen ei kuitenkaan tee levystä mitenkään erityisen tylsää, vaan kappaleesta toiseen tutuin sarjoin tykitettyä rumputulta lukuun ottamatta koskettimillakin väritetystä dödöilystä löytyy riittävästi kiinniotettavaa vähintäänkin satunnaiseen kuunteluun. Paatuneimmille muttei vielä kaulaansa myöten saastaan uponneille genren ystäville levy voi hyvinkin olla astetta kovempi fiksi.

Inferno #185/2020

Begräbnis
Izanaena
Weird Truth
3

Kolme japanialaista raahustamassa hautajaisia tarkoittavan saksalaisen sanan alla funeral-doomia erottuu massasta ja kiinnostusta lisää entisestään, kun ulosannin sanotaan olevan myös kokeellista. Monotonisesta ja lyijynraskaasta äärihidastelusta löytyy kyllä jossain määrin droneilua, selkeimpänä esimerkkinä jostain syvältä maan alta kumpuava vahvasti efektoitu kuiskaustyyppinen murina, mutta ambient loistaa poissaolollaan.

Oma viehätyksensä Izanaena-esikoisalbumissa piilee jo tällaisenaankin, mutta nousevan auringon maan hulluutta ja äärimmäisyyttä saisi olla enemmänkin. Raskaat mullat.

Cold Hell/Corrosion
Exposure/Three Step Program EP
Starving Light Collective/Suspected of Arson/Agnostic About Violence
3

Harjaantumaton korva voisi kuvailla tamperelaiskaksikon yhteisjulkaisun ulosantia mölyä, ei musaa -sloganilla, mutta kyllähän molemmista seiskanpuoliskoista helpostikin tolkkua löytyy. Cold Hellin ölisemällä ja rääkymällä tulkittu powerviolence-mäiske on näistä äärimmäisempää, vaikka nasta laudassa ei koko aikaa olekaan ja hidastelullekkin on annettu tilaa riittämiin. Biisiviisikon muodostamassa 4,5 minuutissa on sisältöä ja vaihtelua moninkertaisesti enemmän kuin monessa normimittaisessa CD EP:ssä.

Corrosionin korvakarvat poistavassa soundissa on splittikamuaan enemmän niin puhdasverisempää mättö-hardcorea kuin raastavaa keskitempo-sludgeiluakin. Kaksi biisiä paiskotaan päin lärviä siinä määrin aggressiivisesti, että henkeä ei ehdi vetämään edes kuuntelija. Kokonaismitta on identtinen kääntöpuolen kanssa ja hyvä niin, koska määrällisesti kotioloissa tuskin paljoa enempää jaksaisikaan.

Niin musiikillisista eroavaisuuksistaan kuin asenteellisista yhteneväisyyksistään huolimatta ja niistä johtuen voittajaa ei tästä turpasaunasta löydy molempien ollessa tasaisen vahvoja omalla sarallaan. Elävänähän tällainenkin mekkala olisi maistuvampaa kaikessa energisessä vakuuttavuudessaan.

Emma Ruth Rundle & Thou
May Our Chambers Be Full
Sacred Bones
4

Tässäpä sellainen yhteistyö, jonka ei pitäisi edes oikein teoriassa toimia käytännöstä puhumattakaan, mutta sen se vain tekee. Laulaja-lauluntekijä Emma Ruth Rundlen leipälaji kun post-rockin ja folkin fuusio Thoun runtatessa raskaan repivää sludgea. Näitä hyvin erilaisia tyylilajeja sekä sekoitellaan ja pistetään peräkkäin täysin ennakkoluulottomasti ja paikoitellen jälki on jopa varsin grungemaista.

Jos kaikki edellä mainittu kuulostaa sekavalta, on May Our Chambers Be Full hyvinkin jouheva kokonaisuus aina hämmentävyyteen saakka. Emman herkän tulkinnan vastapainona ja jopa parina toimiva rääkyminen on todellista vastakohtaisuutta ja samaa kikkaa käytetään myös musiikissa, joka sekin vaihtelee aina vaihtoehtorockista raskaaseen sludge-lanaukseen ja näiden kummalliseenkin välimuotoon.

Levyn etuina on myös sen vähäinen biisimäärä ja lyhyehkö alle 36 minuutin kesto, joka tekee siitä järkälettä helpommin lähestyttävän. Äimistelyn aiheita silti löytyy kuuntelukerta toisensa jälkeen ja luulisi tämän tippuvan myös niin erikoismusiikkimiehille kuin crossover-väellekkin. 

Gloom
Rider of the Last Light
Spread Evil
3

Esikoislevytyksellään Gloomin muodostama suomalaiskaksikko on black metalin mustimman sydämen ytimessä eikä siltä kylmää sieluakaan puutu. Rider of the Last Light kun soi kaikessa yksinkertaisuudessaan sävellyksellisesti ja tuotannollisesti raastavasti aivan kuten 90-luvun alussa oli jo tapana. On täysin mustan metallin vyön dan-asteesta kiinni, missä määrin tämän kokee perinteiden kunnioituksena ja niiden jatkamisena vaiko pelkästään tässä hetkessä kiinni olevana tapana tehdä musiikkia.

Jollain tapaa lopputulos on kaikessa ristiriitaisuudessaan sekä ja että. Levyn alkukantaisuudessa piilee kiehtovuutta, jota simppelit mutta tarttuvat melodiat vain korostavat. Yhtenä hetkenä kaikki tuntuu pelkältä hyvätasaiselta pastissilta jo moneen kertaan tehdystä ja seuraavassa biisissä juuri tässä perustavaa laatua olevassa riekunnassa piilee taas paljon enemmän ilmaisuvoimaa ja vahvaa tunnetta.

Yhtymäkohtia löytyy aivan yhtä paljon Dark Throneen kuin Satanic Warmasteriinkin, joita myös voisi vertailla ja arvottaa keskenään yhtä tuloksetta. Toinen on genrepioneeri ja toinen tästä ammentanut, mutta omaa polkuaan raivaamaan lähtenyt artisti. Parhaimmillaan molemmat loistavat kirkkaasti toistensa pimentäen ja näin tekee myös Gloom keskenään. Seuraavalla levyllä veren mustuus todella punnitaan.

Krushhammer
Speed Blacking Hell EP (reissue)
Helldprod
2

Etelä-Amerikasta tulee tunnetusti kiihkeitä ihmisiä ja musiikkia. Tähän jo pitkälti 80-luvun puolella alkaneeseen perinteeseen istuu osuvasti myös Krushhammer, jonka viime vuonna pienen painoksen CD:nä ilmestynyt omakustanteinen esikois-EP on vakuuttanut Hellprodin hemmot siinä määrin, että uusintapainosta laitetaan pihalle kasettina.

Muotokieleltään brassien black-thrash pätkytys on ok. Identtisin temmoin ja palikkariffein läpiryskätyt neljä biisiä alkavat kuitenkin tympiä jo yksittäisinäkin suorituksina, vaikka kestot jäävät alle kolmen minuutin.

The Kryptik
Behold Fortress Inferno EP
Purity Through Fire
2,5

25 vuotta sitten villinnyt syntikkavetoinen black metal saavutti saturaatiopisteensä vuosituhanteen vaihteen tienoilla, mutta viime vuosina sekä yrittäjiä että kiinnostusta on alkanut taas ilmentymään. Menneisyyteen haikailee myös The Kryptik, joka tällä albumimittaisella EP:llään on tyylinsä ja tuotantonsa puolesta silkkaa alkuaikojen Emperorin palvontaa.

Muodollisesti brassiduo on aivan pätevä tapaus, mutta ulkokultaisuutta on enemmän kuin sisältöä. Asiaa alleviivaa tulkinta Mayhemin Funeral Fogista, joka pahaenteisyyden sijasta kuulostaa mustalta hissimusiikilta.

Mongrel's Cross
Arcana, Scrying and Revelation
Hells Headbangers
3,5

Australialainen äärimetalli on jo 30 vuoden ajan ollut oma käsitteensä aivan kuten tänä vuonna pillit  pussiin laittanut Absukin. Nyt kolmannen albuminsa julkaissut Mongrel's Cross on näiden yhdistelmä, sillä vahvuuksiin on liittynyt omalaatuisen tunnistettavan äänen omaava Proscriptor. Kiinnostavista lähtökohdistaan huolimatta lopputulos osoittautuu kuitenkin lopulta hieman vähemmäksi kuin tekijöidensä summa, vaikka oma vahvahko viehätyksensä musiikissa piileekin.

Yhtä paljon mitä kappaleet pohjautuvat black/thrash-hybridille, on niissä mukana myös silkkaa heavy metalia. Tämä kuuluu etenkin sooloissa, mutta myös riffittelyssä, on kyse sitten rivakammin rapatussa menossa tai usein näitä seuraavissa maltillisimmissa fiilistelyissä. Tämän runsaasti vaihtelua sisältävän mutta alati jämäkän perusteiden päällä raikuva Proscriptorin tuttu käskyttävä räksytys on osuvan mieluisaa kuunneltavaa.

Alun penseähkö suhtautuminen levyyn osoittautuu jälleen kerran syventymisen myötä vääräksi, mutta näistä lähtökohdista olisi täysin mahdollista ollut luoda myös vuoden yllättäjä. Nyt siitä jäädään ärsyttävän lähelle mutta samalla myös kauaksi. Tällaisia itseristiriitoja sisältää sävellyksetkin.

Sacred Outcry
Damned for All Time
No Remorse
3

Lieköhän Beast in Blackin viime vuosina tapahtunut kova nousukiito ollut ainakin osittain syypää siihen, että Sacred Outcry on kasannut taas rivinsä ja saattanut valmiiksi jo 2000-luvun alussa aloitetun debyyttinsä nauhoitukset. Molemmissa kun vaikuttaa Kreikan kultakurkuksi tituleerattu Yannis Papadopoulos, maanmiestensä bändissä tosin ainoastaan sessiojäsenenä luritellen läpi koko levyn.

Laskelmoidun muovilta tuoksuvassa pääbändissään maestro Yannis tuntuu menevän ainakin osittain hukkaan, sillä Sacred Outcryn eeppisen heavy ja power metalin kombinaatioon miehen monipuolinen tulkinta istuu paljon paremmin. Omaan makuun levyllä olisi saanut olla enemmänkin kahden em. genren vaikutteita, mutta luojan kiitos kovaa kikulointia ei levyllä kuulla kuin muutamassa kappaleessa, joista etenkin Lonely Man on lähes skippaamisen arvoinen tukutukuilu.

Damned for All Timessa on jykevä pohja, jonka päällä on paljon kiehtovia elementtiä. Kaikesta hyvyydestään huolimatta kuitenkin jatkuvasti tuntuu, että säveltäjät olisivat voineet kurottaa uskaliaammin vieläkin pidemmälle ja edes yrittää nousta niiden sankareiden tasolle joista laulavat. Tosi voimametallistit saanevat kuitenkin +35 tasobonuksen levyä kohtaan ja parhaimmillaan joutuvat vielä kriittisen iskun kohteeksi.

Skeleton Pit
Lust to Lynch
MDD
3

Sakurässäreiden kakkoskiekko onnistuu aiheuttamaan heti alkutahdeillaan varovaista innostumista, sen verran hyvällä asenteella ja tatsilla sopivasti modernisoitu vanhakantainen pieksentä on tehty. Eväspussin pohja alkaa kuitenkin häämöttää puolivälin tienoilla ja loppu onkin pitkälti edellä kuullun toistoa, mikä aiheuttaa väkisinkin mielenkiinnon lerpahtamista.

Kokonaisuutta vahvistavat nyös klassisen kliseinen kansitaide, trio-kokoonpano, korvia miellyttävä riekkuva laulutyyli sekä räyhäkäs kitarasoundi. Skeleton Pitillä on hyvät pohjat, mutta lihaa luiden ympärille olisi hyvä saada.

Sperm Angel
Life Is Poison EP
Spread Evil
3

Morgal-kytköksisen Sperm Angelin ero emobändiinsä on perin vähäinen. Siinä missä edellä mainitun sisältö on tunnelmaltaan rienaavaa, painottuu jälkimmäinen räävittömyyteen. Musiikillisesti molemmat ovat hyvin samankaltaista black-thrash-heavy riekkumista aina rupisen ohutta tuotantoa ja raakkuvaa laulua myöten, mutta Sperm Angelissa löytyy selvästi enemmän hilpeämpää tulokulmaa ja pienissä määrissä jopa Lemmy-asennetta.

Esileikin jälkeen trio veivaa viisi satsia mieskiisseliä 18 minuuttiin, mutta lopulta sille kuitenkin jää flufferin rooli Morgalin rynkytyksen varjossa.

Vox Mortis
Promo 2020 EP
Omakustanne
4

Nimi lehteen on ansaittu, kun pätevä musiikki on vielä hyvän asian puolesta esitettyä. Siitäkin huolimatta, että kyseessä on vain yhtyeen ensimmäiset koskaan julkaistua kaksi biisiä ja alle seitsemän minuuttia musiikkia.

Indonesialais-trion omalla kielellään tulkittu eläinsuojelu-death metal on jykevää tuuttausta amerikkalaiseen malliin, jossa ollaan enemmän kiinni tässä päivässä kuin menneisyydessä. Ja kuten tyylikäs animoitu video Primata Durjana -kappaleesta osoittaa, mistään liiallisesta hippeilystä ei ole kyse, vaan kaikin puolin vakuuttavasta brutaloinnista.