Inferno #190/2021

Aggravator
Unseen Repulsions EP
Empire
4,5

Näin sitä pitää rässätä! Aggravatorin kuuden biisin EP:llä todella aggressiivinen ärhentely lähentelee Dark Angelin ja Sadusin alkupään tuotantoa. Samaan syssyyn voi mainita myös Deathin, sillä sen verran tutunoloisia Leprosy-ajan kitaralinjoja usein vedellään. Harvoin sitä kuulekaan nykyaikana näin päällekäyvää ja runsaan laadukasta riffittelyä, joka ei säästä perheen koiraakaan.

Selkeää raastavuutta löytyy myös soundillisesti, ja kun yhtye vielä onnistuu tyylillä runnomaan Molly Hatchetin Bounty Hunter -coverin omaan muottiinsa, on 20 minuutin mittainen kokonaisuus yksinkertaisesti hemmetin kova.

Blóð
Serpent
Malpermesita
4

Duona toimivan ranskalaisen Blóðin metodi toisella levyllään on äärimmäisen yksinkertainen mutta pirullisen tehokas. Monessa eri bändissä mukana ollut Ulrich W. vyöryttää hidasta ja monotonista riffiä, jonka päälle Anna W. valittaa puhtaan kuulaalla äänellään yltäen välillä piinattuihin rääkymisiin. Näillä toistensa vastakohdilla on saatu aikaiseksi painostava tunnelma, jossa osin black metalin elementein luotu synkkyys on tuotu osaksi doom metalin lohduttomuutta.

Albumin minimalistisuus on hypnoottista, ja vaikka levyn seitsemän kappaletta ovatkin pitkähköjä, on kokonaismitta hyvin maltillinen 43 minuuttia. Näin se ei pääse puuduttamaan liiaksi, vaan samanaikaisesti mieltä sekä lannistavana että ahdistuksesta voimaa -tyyppisesti saa janoamaan lisää. Harva artisti onnistuu toteuttamaan tällaisen ristiriitaisuuden musiikissaan näin hyvin ja Blóðin tapauksessa tämä johtuu enemmänkin musiikin sisältämästä vahvasta latauksesta kuin sävellysten sisältämistä tehokeinoista.

Serpent on oiva osoitus siitä, kuinka vähemmän voi olla enemmän silloin kun visio on riittävän vahva ja muiden karttama. Samasta syystä se on varmasti myös monelle liikaa, vaikka kuvailuun käyttäisikin adjektiivia tylsä.

Eri Esittäjiä
Iron and Hell vol. 1
Gates of Hell
3,5

Tämän tästä saa kuulla väninää, kuinka CD:n myynti on romahtanut ja se ei kiinnosta enää ketään koska vinyyli vöyhöti vöyhöti sekä digi-digi-dägä. Paskapuhetta ja panettelua sanon minä, sillä faktahan on, että sisällöstä (ja joskus toki myös tilanteesta) riippuen jokaiselle musiikille on oma sopivin formaattinsa. Ja tälle vanhoja hyviä aikoja ylistävälle Gates of Hellin ja emolafkansa Crul Del Surin neljän eri bändin pienjulkaisujen kokoelmalle hopeakiekko jos mikä on täydellinen formaatti.

Kokiksen käynnistävän helsinkiläisen Chevalierin biisit löytyvät viime vuonna julkaistulta 7” singleltä, jonka pitkähköihin vauhtihevikappaleisiin on tuotu aiempaan verrattuna kunnianhimoisesti osioita ja sävyjä myös perinteisemmän heavy metalin saralta. Emma Grönqvistin  kireän kiihkeän käskytyksen ansiosta omaperäisyysaste nouseekin seuralaisiaan korkeammalle ja onkin parasta, mitä yhtye on tähän mennessä saanut aikaiseksi.

Atom Smasherin kappaleet ovat nekin julkaistu viime vuonna seiskana. Saksalaisten mukavasti rullaava musisointi tuo tunnelmaltaan mieleen Manilla Roadin hämyilyn, mikä osaltaan johtuu myös laulajan lievästä nasaalisoundista. There Lives a Beast within This Cave on monimuotoisuutensa ja tästä aiheutuvan pituutensa ansiosta The Age of Icea kiinnostavampi, vaikka siltä syvyyttä senkin sävellyksestä jää uupumaan.

Brittiläinen Phaëthon on saanut levylle viiden biisin esikois-EP:nsä, jonka vinyylipainos ilmestyi samaan aikaan tämän kokoelman kanssa. Yhtyeen eeppisiä sävyjä sisältävä heavy metal on tummasävytteistä eikä kohoa kuulaasti korkeuksiin kuten yleensä tämän genren artisteilta odottaa. Rivimiehen marssimista muistuttavassa maanläheisessä meiningissä on oma kiehtova fiiliksensä, mutta voimaa ja tarttuvuutta lisääviä tuovia valopilkkuja saisi olla enemmänkin.

Mausoleum Gate -rumpali Oskari Räsäsen sooloprojekti Iron Griffin on ehtinyt julkaisemaan täysimittaisen albuminkin, mutta tälle yhteisjulkaisulle on ymmärrettävästi päätynyt vuonna 2017 julkaistu eponyymi EP. Kaikessa 70-lukulaisuudessaan ote musiikkiin on nelikon kepein ja hämyisin. Menneisyyteen haikailu on rentoudessaan sen verran autenttista ja viihdyttävää, että levyn päätös- ja paalupaikka on ansaittua.

Sen lisäksi, että Iron and Hell Vol. 1 on helposti ja huokeasti saatavilla oleva kuunteluystävällinen kokonaisuus, tuntuu myös, että muiden riittävän samankaltaisten joukossa osalliset saavat vertaistukea olleessaan osana suurempaa kokonaisuutta.

Herzel
Le Dernier Rempart
Gates Of Hell
3,5

On hyvin helppoa ymmärtää, miksi uransa alussa olevien fransmannien ensimmäinen täyspitkä vetoaa taatusti valtavirtaa kaihtaviin hämyhevareihin. Laulukielenä ranska on yhä eksoottisen kuuloinen, ja kun tämä yhdistetään hellyttäviin pilipalimelodioihin ja eeppisyyttä tavoitteleviin pitkähköihin biiseihin, löytyy ytimekkään mittaisesta Le Dernier Rempartista kivasti läpikattavaa tenhoavuutta.

Herzelistä voi hyvinkin tulla Sortilègen manttelinperijä 2020-luvulla, jos se vain pystyy viemään musiikillisen visionsa yksityiskohtia vähän pidemmälle.

Lucifuge
Infernal Power
Dying Victims
3

Viiden vuoden sisään monen monituista pientä ja pidempää julkaisua tykittänyt Lucifuge on vauhdikas myös tuoreimmalla täyspitkällään. Vaan niinhän se pitää ollakin, kun kyse on rennon timmillä otteella roiskitusta punkahtavan rokahtavasta metallista.

Vaikka Infernal Powerilta ei löydy kovinkaan ihmeellisiä sävellyksiä, pärjää se helpostikin keskitason saakka pelkällä räyhäkkäällä otteellaan, jossa fiilispohjainen soittaminen ja säveltäminen on tärkeämpää kuin nuottien asettelu oikeille paikoilleen ensin päässä ja lopuksi tietokoneen ruudulla.

SpellForger
Upholders of Evil EP
Personal
3

Tuoreen tulokkaan SpellForgerin voisi helposti olettaa olevan Etelä-Amerikasta, sen verran kiivasta on esikoisjulkaisunsa speed/thrash metalin tummemman saran pioneerien suuntaan viittaava suht intensiivinen meininki. Oikea lähtöosoite on kumminkin Kaakkois-Aasia, mikä sekin käy hyvin pirtaan.

Upholders of Evililta löytyy runsaasti hyvin soljuvaa ja asiaan sopivaa vauhtia, vimmaa, vaaratilanteita, räksytystä, kiekaisuja, riffiä ja sooloilua aivan kuten alkuaikojen Destructionilla. Soundien tavoin biisit jäävät kuitenkin hiukan ohuenlaisiksi aiheuttaakseen kaivatun laisia primitiivireaktioita.

Superlynx
Electric Temple
Dark Essence
3

Mielikuvat nimestä Superlynx ohjautuvat ensimmäisenä rennon retromaisen rock’n’rollin suuntaan ennemminkin kuin doom metalin pariin, mutta kyllä Electric Templessäkin on oma verkkainen ja vaaniva atmosfäärinsä. Ristiriitaisuutta löytyy musiikista enemmänkin, sillä vaikka sekä sävellyksellisesti että tuotannollisesti ollaan hyvin ilmavan ja lämpimän tunnelman äärellä, löytyy taustalta myös synkempiäkin välähdyksiä.

Musiikin yhteydessä on mainittu myös psykedeelisyys ja kyllähän kitarat usein mouruavat omia hämyisiä linjojaan muuten yksinkertaisen hidastelun päälle. Jollain lailla tämä onnistuu paikoitellen luomaan myös mielikuvan savuisen raukeasta jazz-klubista ilman että tällaiseen musiikkiin löytyy minkäänlaista yhteyttä.

Oma suuri merkityksensä kappaleissa on myös basistin tonttia hoitavan Pia Isaksenin eleetön, kirkkokaiutettu laulu, mikä assosioituu vahvasti myös albumin nimeen. Ei siis mikään ihme, että Jimi Hendrix -viittauksen kautta kolmikko sanookin kokevansa musiikkinsa omana temppelinään, jossa voi kokea tunnekirjon koko skaalan aiheuttaman henkisyyden. Osuva kuvaus ilman minkäänlaista onttoa sanahelinää.

Vaan kun oma maailmankatsomus vaihtelee vähän päivästä riippuen ateismin ja agnostismin välillä, ei Electric Temple saa minua vielä tällä kertaa uskomaan itseensä. Selvää kuitenkin on, että jotain kiehtovan mystistä siinä kumminkin piilee ja ehkä valaistumisen aika seuraa jatkossa.

The Limit
Caveman Logic
Svart
3,5

The Limit on hyvin epätavallinen ja odottamaton kollaboraatio, vaikka musiikkinsa onkin rock’n’rollin perusasioiden kovimmassa ytimessä. Kirjaimellista vaariosastoa levyllä edustavat 70 ikävuotta lähestyvät Bobby Liebling Pentragramista lauluissa, hyvin lyhyen uran The Stoogesin basistina tehnyt Jimmy Recca ja kitaristina New Yorkin punk-skenessä 70-luvun lopussa pyörinyt Sonny Vincent. Orkesterin keski-ikää taas laskevat portugalilaisen doom-bändi Dawnriderin rumpali ja kitaristi joiden mukaan päätymistä bändiin voi pitää pienenä mysteerinä.

Helpoiten levyä sisältöä voi kuvailla The Stoogesin perilliseksi tai lyödä se suoraan proto-punk lokeroon. Löytyypä levyltä myös tuon ajan garage rockin lisäksi selkeätä doomailua, mikä sekään ei ole ihme ottaen huomioon kuka kappaleita tulkitsee. Ääneltään viriilissä kunnossa olevan Bobbyn tuttu pappalespauskin tuo vain oman lisävärinsä muuten tanakasti soitetun ja yllättävänkin energiseen musiikkiin.

Caveman Logic on napakka ja yksinkertainen levy, jonka jokaisen katteettomia sanoja viljelevän ikääntyneen muusikon soisi tekevän kädenlämpöisen ja mitäänsanomattoman läpsyttelyn sijaan. Vaikka aivan maaliin saakka sillä ei päästäkään innostuskäyrän alkaessa kääntyä varovaisesti alaspäin loppua kohti edessä, löytyy kiekolta useampikin hyvällä asenteella vetäisty ralli, jossa tekijöidensä oma soittohistoria ja kokemus kuuluu. Vaikka nuorisoa kiinnostaa ihan muut asiat kuin rock-musiikki, ei se silti ole kuollut vaikka Gene Simmons niin toitottaakin. Ironisesti kyllä tekijöinä pitää näemmä vaan olla koko ikänsä rokanneita pappoja, joiden asenne ja rakkaus musiikkia kohtaan on säilynyt.

Inferno #136/2016

Discharge

End of Days

Nuclear Blast

3,5

Säästeliäästi täyspitkiä albumeita julkaissut Discharge ei ole koskaan päässyt lähellekään vuonna -82 ilmestyneen esikoisalbuminsa Hear Nothing See Nothing Say Nothing äärimmäistä intensiivisyyttä. Vuosikymmenten aikana miehistöä on pistetty joka instrumentin kohdalla uusiksi ja niin monen muun aikalaisensa lailla myös tyyliä on viilattu nykyaikaisempaan ja metallisempaan suuntaan.

Tällä vuosituhannella hitaasti mutta varmasti uutta tulemista tehnyt d-beatin synonyymi Discharge on soitannollisesti ja tuotannollisesti jämäkkä tapaus. End of Daysin pieksennässä on tuttuja kaikuja jopa bändin uran alkuajoista, vaikka parin minuutin molemmin puolin kestävät kappaleet sisältävätkin enemmän metallia kuin puhdasveristä hardcorea. Tästä voinee pitkälti kiittää peräti kolmea kielisoittimien varressa olevaa alkuperäisjäsentä, joiden selkeä musiikillinen visio on palauttanut bändin oikeanlaiseen ruotuun 90-luvun harhailujen jälkeen.

Niin vauhdikas ja ärhäkänoloinen kuin päällekäyvä ytimekäs albumi onkin, alkutuntemuksia jäytää väkisin ajatus, että aggressiivisuudesta ja intensiteetistä puuttumaan jäävä viimeinen rutistus on yritetty korvata moderneilla konsteilla ja metallipitoisuutta lisäämällä. Lopulta riittävän lujalla toistolla kuunnellut 15 biisiä työntävät väkisinkin moiset ajatukset sen verran kauaksi taka-alalle, että levystä jää ihan positiivinen kuva neutraalin sijasta.

Ei End of Daysistä klassikoksi ole, mutta kyllä se paikkaansa puolustaa yhden ikonisen albumin tehneen bändin diskografiassa ja liveseteissä.

Eri esittäjiä

Metal Massacre XIV

Metal Blade

3,5

Ajatus julkaista pelkästään vähän tunnettuja artisteja esille tuova fyysinen kokoelmalevy on perin riemastuttava. Etenkin näinä aikoina, jolloin musiikkimedian tarpeellisuus arvosteluineen on kyseenalaistettu, koska kuulemma kaikki maailman musiikki on helposti löydettävissä streaming-palveluista muutenkin. Kulloisenkin hetken kuumimmat hitit ovat kuitenkin suosituimpia kuin koskaan aiemmin ja kuratoidut sekä helposti somessa kavereille jaettavat soittolistat ovat yksi musiikin pelastavista tekijöistä. Kehityskin voi kulkea perse edellä ja tätä mieltä tuntuu olevan myös perinteikäs pitkän linjan levy-yhtiö Metal Blade.

Ensimmäisestä Metal Massacren sarjan julkaisusta on ehtinyt kulua kunniakkaat 34 vuotta ja edellisestä osastakin kymmenen. Primordialin arvostettu keulahahmo Alan Averill jos kuka on oikea mies tuomaan suuremman yleisön tietoisuuteen, mitä metalliskenen pinnan alla viimeisen neljän vuoden aikana on parhaiten pihissyt ja pöhissyt. Analogisella formaatilla näitä valintoja kuullaan kymmenen ja digitaalisilla versioilla vielä kolmen kaupan päälle.

Jos kaikkia demotason ja jo levyttäneitä mukanaolijoita yhdistääkin perinnetietoisuus ja heavy metalin palvonta, löytyy vaihtelua vallan mukavasti eikä rimakaan ole asetettu SM-kisojen aloituskorkeuteen. Vaan kyllähän Suomestakin olisi tähän kansainväliseen seuraan sopinut useampikin yhtye, mutta ehkä sitten ensi kerralla. Nyt painopiste on Amerikan mantereen puolella etelä ja pohjoinen mukaan luettuna. 

Ei sarjan 14. osa takuuvarmoja tulevaisuuden suuruuksia vielä esille tuo, mutta lupaavia tapauksia useammankin. Kanadalaisen Metalianin melodissa perushevissä on jotain kiehtovaa siinä missä Assassin's Bladen kiljumista ja mystiikkaa yhdistävä The Demented Force on kaikin puolin vallan röyhkeä esitys. Myös Crypt Sermonin perinne-doom on ehdottomasti esiin noston arvoinen. Valtavirtaa vastaan uiva käppähevisti löytänee varmasti useamman suosikin myös mitalikolmikon välittömässä vanavedessä uivasta loppukymmeniköstä joiden ansiosta tämän kokoelman hankkiminen on täysin perusteltua.

Highrider

Armageddon Rock EP

The Sign

3

Ristiriitaisuudet musiikissa voivat parhaimmillaan olla hyvinkin kiehtovia kokonaisuuden kannalta jos toisinaan sontaa onkin haukattu joko silkkaa osaamattomuuttaan tai kikkailemalla asioilla jotka eivät vaan yhdisty kuten vesi ja öljy. Highrider jää esikois-EP:llään ärsyttävästi näiden ääripäiden välimaastoon.

Nimensä mukaisesti neljässä kappaleessa esitetään ihan kiitettävällä kiihkeydellä aina laulajaa myöten dystooppista ja maailmanloppua povaavaa rock'n' rollia, jonka juuret ovat 70-luvulla. Mistään maailmoja syleilevästä retrohippeilystä ei silti ole tietoakaan ja onpahan musiikissa osansa myös proto/toisen aallon hevistä tutusta raskaammasta poljennosta.

Highriderin erikoisuus on taajaan biisien taustalla hieman epäortodoksisesti ujeltava urku, joka suurimman osan aikaa tuntuu päälle liimatulta turhalta lisukkeelta peittäen suotta alleen jämäkän pätevästi toimivaa kitarointia pahimpana esimerkkinä Agony of Limbo. Tätä hitaammin etenevässä The Moment (Plutonium) -kappaleessa kombinaatio on selkeästi toimivampaa ja perustellumpaa.

Uudella yhtyeellä on tuoreehko joskaan ei täysin loppuun saakka viety lähestymistapa rock-musiikkiin. Armageddon Rock onnistuu herättämään samanaikaisesti sekä kiinnostusta että ärtymystä mitä sinällään voi pitää ihan onnistuneena saavutuksena. Seuraavalla julkaisulla vaakakupin toivoisi kumminkin painuvan jompaan kumpaan suuntaan.

Horizon of the Mute

Horizon of the Mute EP

Omakustanne

4,5

Pitkälti viime vuosituhannen puolelta asti mm. Congestionissa, Let Me Dreamissa, Saattueessa kuin vastikään lusikan nurkkaan nakanneessa 0 X í S T:ssa puurtaneen Jani Koskelan tekemiset ovat aina jättäneet enempi vähempi toivomisen varaa. Viime vuonna aloittaneen ja pelkästään maestron käsissä olevan Horizon of the Muten kanssa kaikki on kuitenkin heti kättelyssä toisin.

Projektin kolmen biisin ja yli puolen tunnin mittainen EP on täyttä ja painavaa asiaa. Funeral doom -genrelle tyypillisesti erittäin jyhkeät mutta samalla myös erittäin pelkistetyt kappaleet raahustavat eteenpäin äärimmäisen hitaasti. Tyylilajia tuntemattomien ja vierastavien mielestä kappaleet ovat todennäköisesti erittäin sekä tyypillisiä että tapahtumaköyhiä, mutta syvemmälle aiheeseen sukeltaneet nauttivat Koskelan ääretöntä kosmosta kuvaavista visioista taatusti enemmän.

Jo pelkän örinän ja massiivisen kielisoitinvallin simppeli yhdistelmä on itsessään mielenkiintoinen, mutta hienovaraisen vähäeleisesti käytetyt kosketin yms. elementit syventävät musiikin luomaa lohduttomuuden tunnetta entisestään. Kun kerta taivasta ei ole asetettu rajaksi, onnistuu Horizon of the Mute syöksymään tätäkin korkeammalle. Samojen lähestymisentapojen voi vain toivoa olevan käytössä myös parhaillaan työstössä olevan täyspitkän kanssa, jonka mahdollinen gargantuamainen suuruus ei yhtä kovatasoisella materiaalilla olisi mikään ongelma.

The Poisoned Glass

10 Swords

Ritual

3

The Poisoned Glass -kaksikon ensimmäinen julkaisu ei ole kivaa kuuntelumusiikkia. Se vaatii oikeanlaisen mielentilan yhdistettynä pimeään vuorokaudenaikaan, jolloin mieli on halukas ottamaan vastaan ja nauttimaan piinaavista äänimaisemista. Juuri sellaisista, joita elokuvissa kuullaan hetkeä ennen kuin näyttelijälle käy todella ikävästi.

10 Swordsin musiikki ei silti ole soundtrackmaista, vaan lähinnä minimalistista dark ambientia, josta löytyy myös vähäisissä määrin droneilua bassojylinän ja pörinän muodossa. Kaikkien kuuden biisin perustukset ovat yksinkertaisen viiltävissä kosketinvinkunoissa ja pimputuksissa sekä ihmisääntelyssä, joka tulkitsee tuskaisaa tunnelmaa onnistuneesti. Satunnaisesti käytetyt huminat ja muut efektin täydentävät lopputulosta juuri sopivan säästeliäästi.

Parhaimmillaan kuten kahden ensimmäisen kappaleen aikana tunnelma pystyy varsin intensiivisenä, mutta läpi albumin samoin keinoin aiheutettuun äänishokkiin turtuu yllättävän nopeasti. Niin kelvollinen kuin mukavasti pelkoa ja inhoa levittävä musiikillinen konsepti onkin, voisi se toteutukseltaan olla oivaltavampaakin ja vähemmän improvisaatiolta kuulostavaa.

The Temple

Forevermourn

I Hate

2

The Templen laulaja-basistia Isä Alexia ja tämän kolmea apupappia voisi korkeintaan syyttää kateudesta ja laiskuudesta jos seitsemästä kuolemansynnistä pitäisi jotkut valita, mutta tämäkin olisi varsin kohtuutonta. Ensimmäinen täysmittainen liturgiansa kun seuraa liiankin nöyrästi ilmeisten esikuviensa oppeja päästäen saarnaajansa liian helpolla. Ja koska heikkoudet ja paheet ovat osa ihmisyyttä, olisi näidenkin hengenmiesten syytä tutustua tarkemmin vähintäänkin synneistä pienimpään eli himoon. 

Forevermournista pahin ongelma on sen kiihkeyden puute. Papiston itsensä asettama vaatimustaso on sen verran matalalla ja peruskantimissa, että bändin tiuhaan tarvottuja polkuja orjallisesti seuraava klassinen doom metal kuulostaa hyvin hengettömältä. Musiikkityylin tärkeimmät tekijät eli eeppisyys ja kaihoisuus ovatkin esillä vain kalpeina häivähdyksinä eikä seurakunnalla olekaan  syitä ylistyshuutoihin. Hengellisten johtajiensa olisikin syytä hoilata hoosiannaa entistä kovempaa mikäli mielivät pelastautua ennen seuraavan albumin julkaisua.

The Temple tietää kyllä mistä saarnata, mutta miten saarnata on vielä lapsen kengissään. Tästä on turha syyttää heikkouskoisia, sillä doom metalissa jos missä tuomiopäivän pasuunoiden pitää pauhata mahtipontisina pakottaen päät kääntymään kohti taivaita, jotta edes jonkinlainen musiikillinen hurmos olisi saavutettavissa.