Inferno #173/2019

Alunah

Violet Hour

Heavy Psych Sounds

3

Brittiläinen Alunah on koko 13 vuoden olemassaolonsa aika pukannut pihalle tasaisella tahdolla erinäistä pienjulkaisua ja albumia, joista Violet Hour on järjestyksessään jo viides. Bändillä on todella miellyttävän lämmin ja letkeä soundi sekä tyyli tehdä doom metalia, jossa on lähes alati mukana myös rokkavaa rullaavuutta. Kappaleet eivät ole sävellyksinä kovinkaan ihmeellisiä, mutta em. ominaisuuksien sekä Siân Greenawayn nätisti kokonaisuuteen istuvan lakonisen laulutyylin ja hehkeähkön ansiosta kokonaisuus kohoaa kuitenkin keskitason paremmalle puolelle.

Horizon of the Mute

Sole Dogma

Death Shrine Offerings

4

Olen paria digi-pienjulkaisua lukuun ottamatta arvioinut koko Horizon of the Muten diskografian, jossa Sole Dogma on järjestyksessään kolmas täyspitkä. Laatu on ollut tasaista mikä ei kuitenkaan tarkoita tasapaksua, vaikka sekä yksilöt tai niiden muodostamat kokonaisuudet eivät käytännössä eroakaan toisistaan mitenkään merkittävästi. Mutta jos omaa harjaantunutta korvaa sekä avointa mieltä, voi näinkin minimalistisesta, perinteisen doom-death metalin rajoja mm. dronen suuntaan venyttävästä musiikista saada paljonkin irti.

Edeltävän Chiliad Riten kohdalla oli selvästi kuultavissa, kuinka sekä soundit että musiikki olivat aiempaa ilmavampia, mikä vain korosti musiikin tarkkaan harkittua tummaa ilmapiiriä ja karskia ulosantia. Sole Dogman kohdalla samaa lähestymistapaa on viety vieläkin vähän pidemmälle, ja kas vain, efekti on entistä tehokkaampi. Musiikki ei enää yritä pelkästään kuristaa kurkusta kiinni pitäen kuoliaaksi, vaan ote on kokonaisvaltaisempi ja sitä myötä myös selkeästi nautittavampi.

Vaikka muutos sekä sävellyksellisellä että tuotannollisella puolella ovatkin sekä raskaudesta että synkkyydestä pikkaisen pois, pääsevät aiemmin turhankin taustalle hautautuneet drone ja industrial-vaikutteet nyt paljon selkeämmin ja jylhemmin esille minimalistisista kummitusmelodioista puhumattakaan. Sole Dogma onkin monipuolisinta ja siksi myös helpointa Horizon of the Mute -materiaalia tähän mennessä ilman että voitaisiin puhua minkäänlaisten kompromissien tekemisestä.

Imagika

Only Dark Hearts Survive

Dissonance

2,5

Imagika on sekin jauhanut metalliaan yli neljännesvuosisadan, mutta asiallisista musiikillisista lähtökohdistaan ja taidoistaan huolimatta sieltä täältä testatut levynsä ovat aina jääneet pelkästään ihan kivoiksi. Lähes kymmenen vuotta kestäneen julkaisutauon aikana mikään ei ole muuttunut: Only Dark Hearts Surviven thrash-vaikutteet ovat tasaisen lepsuhkoja ja Amerikan mallin power metal -vibat taas liian melodiaköyhää ja voimatonta. Pitkällä kokemuksella myös muista yhteyksistä tutut muusikot saavat kuitenkin lopputuloksesta aikaiseksi pikkunätit mutta nopeasti unholaan painuvan levyn.

Infirmity

Descendants of Sodom

Lost Apparitions

3

Infirmity Amerikan Yhdysvalloista tuntuu saaneen vajaassa 10 vuodessa palettinsa esikoislevylleen melko lailla mukavasti kasaan treenaamalla parin EP:n ja demon verran. Ytimekäs ja niin lähestymistavaltaan kuin soundeiltaankin pehmeän särmikäs seitsemän biisin kokonaisuus pohjautuu perusmallin death metalille, mutta ovelasti mukaan ympätyt pienet thrash- ja black metal -vivahteet tuovat sille kivasti omaa ilmettä. Jos bändi saisi fokusoitua ilmaisuaan hiukankin tiukemmaksi, niin johan alkaisi maailma täyttyä Sodoman jälkeläisistä kiihtyvällä tahdilla. 

Lapinpolthajat

Lauluja Suomesta

Stupido

3,5

Lähtökohdiltaan Lapinpolthajien neljäs albumi vaikuttaa kerrassaan mainion kolmosen jälkeen  vaisuhkolta jo ennen ensimmäistäkään kuuntelukertaa. Siirtyminen ”omilta” lafkoilta sinänsä arvostetulle Stupidolle, identtinen levynnimi muutama vuosi sitten ilmestyneen Timo Rautiainen & Trio Niskalaukauksen paluulevyn kanssa sekä kansikuvaksi valikoitunut tuttu meemikuva kropasta pää syvällä hangessa ja jalat kohti taivasta vaikuttaa väkisinkin ideaköyhältä. Laulaja-kitaristi Tommon tekstitkin näyttäytyvät mielenkiintoisista aiheistaan ja tarkkanäköisistä havainnoista huolimatta tylsemmiltä kuin aiemmin, vaikkei niistä tuttua koskettavuutta tai itselleen naureskelua puutukkaan.

Parit ensimmäiset kuuntelukerrat vahvistavat nekin ennakkopelkoja. Soundillisesti levy kuulostaa voimattomalta, kerrasta lanttuun tarttuvia ”hittejä” ei ole kuin jo ennakkoon sinkkuina julkaistut Paperittomana steissillä sekä Ajasta iäisyyteen ja B-puolelta löytyykin sitten jo useampi selkeää mitäänsanomattomuutta niin musiikillisesti kuin sanoituksellisesti lähentelevä huiskaisu. Näistä tuskin yhtään päätyy edes settilistaan.

Kaikesta edellä mainitusta natinastani huolimatta Lauluja Suomesta ei ole mitenkään kehno levy, ainoastaan edeltäjiään jokaisella osa-alueella vähän heikompi. Korva tottuu toistojen myötä pehmeämpään tuotantoon ilman tavaramerkkimäistä basson pömpötystäkin, harmaasta biisimassasta alkaa nousta paremmin esille kiertue-elämän ja bändikaverien ihanuudesta kertovat muita raivokkaammat Vittu mä vihaan punkkia! sekä Sössötys ja nouseehan vinyylin perspuolikin useampaan kertaan kuunneltuna OK-tasolle kokonaisuutena.

Lauluja Suomesta tuskin nostaa Lapinpolthajia yhtään sen suuremmaksi kuin mitä se jo punk rock -skenessä on. Se haisee jo lähtökohtaisestikin liian aidolle ja roisille saavuttaakseen ihastelua vähänkään kauempaa genrerajansa väärältä puolelta ja hyvä niin.

Savage Master

Myth, Magic And Steel

Shadow Kingdom

1,5

Savage Master promotoi itseään yhdellä tökeröimmistä bändikuvista mitä olen aikoihin nähnyt ja musiikkinsa on täysin samassa linjassa. Myth, Magic And Steel on totaalista käppämetallia, jossa käppäisyys tarkoittaa pelkästään latteutta joka tasolla. Sisällön suuria puutteita ei peitä edes isokeuhkoinen, mutta taidoiltaan vain kohtuullinen laulajatar Stacey Peak. Jotta kritiikkini ei olisi pelkästään negatiivista, Frank Frazettan fantasiamaalaukset mieleen tuovaa kansitaidetta ei voi kuin kehua.

Steve Grimmett's Grim Reaper

At the Gates

Dissonance

2

Grim Reaperin kolmea 80-luvun levyä (See You in Hell, Fear No Evil ja Rock You to Hell) voidaan pitää pienimuotoisina brittiheavyn klassikkoina, vaikka arvostus tai lähinnä kulttistatus onkin ansaittu pitkälti vasta vuonna 1988 tapahtuneen hajoamisen jälkeen. Helposti tunnistettavasta ulkonäöstään tuttu solisti Steve Grimmett on 2000-luvulla yrittänyt startata toistaiseksi yhden levyn mittaiseksi jäänyttä soolouraakin, mutta ilmeisesti Grim Reaperin nimi on katsottu tutummaksi ja siksi myyvemmäksi, sillä ainoan alkuperäisen jäsenen nimen etuliitteeksi saanut porukka julkaisee nyt toista levyään 2010-luvulla.

Steve Grimmettille on pakko nostaa hattua työstään metallin parissa, sillä em. pestien lisäksi uralle mahtuu levyn mittaiseksi jäänyt tontti Onslaughtin laulajana sekä Lionsheartin perustaminen ja kolmen kohtalaista suosiota nauttineen levyn julkaiseminen 90-luvulla. Viime vuosina mies on kärsinyt myös vakavista terveysongelmista, mutta niin vain levyjä julkaistaan ja keikkoja tehdään edelleenkin. Valitettavasti vanhat meriitit eivät paljoa paina tänä päivänä eikä niistä ole At the Gatesin pelastajaksikaan, sillä levyn lähtökohdiltaan sinänsä asiallinen heavy metal on melko samasta puusta veistettyä.

Ääntä Grimmettistä lähtee vielä ihan mukavasti, vaikka pintaan nostettu laulusoundi onkin hieman kolkko ja korkeuksiin kurottelu tuntuu sekin hieman väkinäiseltä. Suurempi ongelma on kuitenkin lähes samaan tempoon menevät ja vain pienistä riffivariaatioista koostuvat biisit, joista ei löydy tarpeeksi kaivatunlaisia hyviä ja tarttuvia melodioita ketosäkeistä puhumattakaan. OK-tasolle noustaan oikeastaan vain Knock at the Doorilla lopun 45 minuuttia jäädessä pelkäksi tasapaksuksi ja standardimalliseksi väännöksi.

Sölicitör

Sölicitör RE EP

Gates of Hell

3,5

Katu-uskottavin hevi-umlautein varustettu Sölictör on saanut vauhdikkaan lähdön uralleen metallimenneisyyden laadukkaasta palvonnasta tutuksi tulleen Gates of Hellin julkaistaessa uusiksi aiemmin tänä vuonna ilmestyneen pienen painoksen kasetti-EP:n. Eikä mikään ihme, sillä yhtyeen 80-luvun Helstaria muistuttavassa vauhdikkaassa muinaismetallissa on juuri oikeanlaista koukkuisuutta ja vimmaisuutta aina Amy Lee Carsonin laulusuoritusta myöten. Loppuun lätkäisty kahden biisin demo ei karuudessaan ole kummoinen bonus verrattuna EP:n versioihin, mutta itse pienjulkaisu lataa mukavasti odotuksia ensi vuonna ilmestyvälle debyytille.

VA Rocks

I Love VA Rocks

Metalville

2,5

Ikuisuuksiin ei ole ollut epäilystäkään siitä, etteikö naissukupuoli saisi ja myös osaisi rokata. Mutta ilman silkkihansikaskäsittelyä nuorehkojen hurrimimmien kakkoskiekko I Love VA Rocks on vain kivaa positiivista perusrokkia, josta kuitenkin uupuu ainakin vielä toistaiseksi liiaksi The Donnasin iskevyyttä tai The Baboon Show’n punkahtavaa energisyyttä. It's a long way to the top if you wanna rock 'n' roll totesi osuvasti VA Rocksin yksi ilmeisistä esikuvista AC/DC aikoinaan, mutta onneksi trio on sentään jo nyt valtatiellä matkalla oikeaan suuntaan.

Inferno #155/2018

Cynabare Urne

In the Cremation Ground MC

Helter Skelter/Regain

3,5

Duona operoiva Cynabare Urne ei ole lähtenyt suurella äänellä vöyhöttämään tekemisistään oikein missään eikä suurempaa kiirettäkään tunnu olevan julkaisujen kanssa. Ensimmäiseen kahden biisin julkaisuun meni perustamisesta reilu vuosi ja nyt puolitoista vuotta myöhemmin julkaistaan seuraavat neljä kappaletta. Hitaasti hyvä tulee -mentaliteetti kuuluu myös musiikissa positiivisesti, sillä tymäkkä kokonaisuus on valmista vanhakantaista death metal -vyörytystä, johon osaltaan on taatusti myös vaikuttanut jäsenistön Koskela-Köykkä pitkä aiempi kokemus lukuisissa eri kokoonpanoissa.

Jos kaksikon historia kuuluu musiikin laadussa, huomaa sen myös itse sävellyksistä. Vaikka biisien pohjavire lepääkin tanakasti death metalin varassa, on mukana reilu kourallinen vaikutteita myös hitaammasta, doomiin pohjautuvasta laahauksesta muistuttaen osittain jopa Necros Christosia. Kun nämä kaksi tyylilajia naitetaan keskenään ja ympätään mukaan hyvinkin tummanpuhuvaa tunnelmaa, saadaan kappaleista uhkaavanoloisia ilman että tätä olisi haettu massiivisen brutaaliuden kautta soundeissa, riffeissä tai rumputykityksessä.

Juuri omanlaisensa konstailemattomuus tekee Cynabare Urnesta niin tehokasta tuotantoa myöten. EP on todella kuivasoundinen sekä selkeä ja samaa voi sanoa myös jokaisesta eri instrumentista aina repiviä murinoita myöten. In the Cremation Ground onkin kuin karkeaa santapaperia, joka ei kuitenkaan raasta korvakäytäviä verille, mutta vie korvakarvat mukanaan tunkeutuessaan kohti oikeaa aivopuoliskoa.

Pienoisella tarttuvuuden lisäämisellä tai henkimaailman asioiden mukaantulolla lopputulos olisi taatusti vieläkin vaikuttavampaa.

Highrider

Roll for Initiative

The Sign

3

Heavy metalin sanotaan olevan miehistä musiikkia ja Highriderin debyyttiä kuunnellessa tähän näkemykseen on helppo yhtyä. Ei siksi, etteikö naiset osaisi, saisi tai voisi soittaa päälle käyvää metallia, vaan siksi, että ilmaisunsa tihkuisi muunlaisia hormoneita ja tunteita kuin testosteronia ja aggressiivisuutta.

Vaan kyllä mieskin voi olla tunteva olio ja tätä puolta tuodaan esille myös yhtyeen vauhdilla rullaavassa punkahtavassa huutohevissä niin teksteissä kuin oudon kiehtovalla tavalla kappaleisiin ympätyissä kosketinujelluksissakin. Raiskaajan verinen loppu uhrin värkin toimesta, ihmissusien tunne-elämä ja kritiikki työnteon ja kulutuksen suhteesta ovat vain kolme viidestä hieman hämmentävästäkin aiheesta, joita biiseissä käsitellään.

Omintakeisesta, hyvin toteutetusta ja viihdyttävästä sisällöstään huolimatta Roll for Initiative kuulostaa silti hieman liikaa yhdeltä möykyltä, vaikka särmää ja eri kulmia siitä löytyykin oman karsinansa sisältä. Albumi onkin mukavaa kuuntelumusiikkia, jolle kuitenkin löytyy liian harvoin oikea paikka ja aika.

Horizon of the Mute

Chiliad Rite LP

Death Shrine Offerings

4

Näin kolmatta Horizon of the Mute -julkaisua alle kahden vuoden sisään kritisoivana voi todeta, että vaikka aluksi ihastuttanutta shokkivaikutusta ei enää voikaan kokea, alkaa vasta nyt Jani Koskelan toteuttama ja esittämä yksinäinen musiikillinen visio avautua vielä paremmin. Osaltaan tämä johtuu aiempaa ilmavammista soundeista ja sävellyksistä ilman että musertavan raskaasta kokonaisuudesta olisi kadonnut painoa leiviskääkään. Tyylikkäästi pakatulla formaatilla saattaa toki olla oma merkittäväkin osansa tässä kokemuksessa, sillä vertailut digiversioihin ovat jääneet tekemättä.

Minkäänlaisia radikaaleja muutoksia ei hevin ole kuultavissa, sillä neljän yksilön raahustus on edelleen perin matelevaa ja monotonisen kiehtovaa, jos hautajaismarsseista ylipäätään pitää. Kun päälle lausutaan vielä raastavan möreällä äänellä lyriikkaa ja jyräytetään raskaalla kädellä ilmoille verkkaisesti simppeleitä pörinäriffejä, esittäjänsä puheet drone- ja industrial-vaikutteista ovat ymmärrettäviä ilman tyypillisiä koneilla toteutettuja junttausrytmiikoita.

Pelkkä edellä mainitun kaltainen vyöryvä murjonta ei sinällään olisi kovinkaan kiinnostavaa, mutta tätä sävyttävät eri instrumenteilla muodostetut minimalistiset melodiat ja efektit ovat juuri sitä sormisuolaa, millä sopan saa vasta oikeasti maistumaan. Nyt näiden mausteiden merkitys kappaleissa onkin entistä suurempi, sillä entiseen verrattuna ne kuulostavat sekä selkeimmiltä että yksinkertaisemmilta ja tätä kautta myös tehokkaammilta kokonaisuuden kannalta. Haittaa ei ole myös siitäkään, että nyt ne tuntuvat tarjoavan myös sopivasti enemmän helpompaa kosketuspintaa aiemman sisäänpäinkääntyneisyyden sijasta.

Chiliad Riten julistuksessa ei edes puolustuksen loppupuheenvuoro tule pelastamaan, vaan syyllisyys on parasta tunnustaa heti kättelyssä ja antautua suosiolla Horizon of the Muten tuomittavaksi.

Inferno #142/2016

Dawnbringer

XX EP

Ektro

3,5

Chris ”Professor” Blackin useista heavy metalin samoilla kentillä mutta hieman eri suuntiin vievillä poluilla käyskentelevistä aktiivisista kokoonpanoista (mm. Pharaoh, High Spirits, Aktor) Dawnbringer on vanhin. Viime vuonna täydet pyöreät täyttänyt orkesteri juhlisti merkkipaalua kuluneen vuoden alussa digitaalisena ja sittemmin myös fyysisenä ilmestyneellä EP:llään, jonka sisältöä voi kuvailla ajattomaksi ja eeppiseksi.

XX ei ole missään mielessä härski levytys. Se ei myöskään ole mahtipontinen tai nykyhetkessä kiinni oleva pienjulkaisu, vaan kaihomielinen, metallin perusasioita kunnioittava intron ja neljän varsinaisen biisin muodostama miniteos. Tunnetta on saatu ladattua kiitettävästi lauluun jopa siinä määrin, että muut instrumentit ja paikoittain jopa itse sävellykset jäävät osittain taka-alalle.

Ikävästi korvaan kalskahtava ja kokonaisuudesta puolikkaan pilkkomisvälineen sipaiseva tekijä on  kolkohkot soundit. Basson dominanssi yhdistettynä särisevään rytmikitaran on ärsyttävä kombinaatio, johon ei meinaa tottua. Lämminhenkisempi ja pehmeämpi lähestymistapa olisi vahvistanut tunnelmaa paremmalla tavalla oikeampaan suuntaan, on kyseessä sitten Into the Mazen kaltainen maalailevampi ja polveilevampi kappale tai Earthin suoraviivainen tamppaus. EP:n vauhdikkaimmassa vetäisyssä The End of the Beginning -päätösinstrumentaalissa ongelmaa ei sen sijaan juurikaan havaitse.

Horizon of the Mute

Trobar Clus

Death Shrine Offerings

4

Jani Koskelan perin minimalistinen ja synkkä visio doom metalista oli toteutettu vakuuttavasti alkuvuodesta ilmestyneellä minialbumilla. Näkemys tuntuu vain jalostuneen ja vahvistuneen siirryttäessä albumimittaan, joka ei kuitenkaan ole kuin neljänneksen esikoista massiivisempi niin kappalemäärällisesti kuin minuutillisesti.

Trobar Clus on sekin hyvin pelkistettyä ja painavaa droneilun ja funeral doomin sekoitusta, jota suurin osa myös hitaamman musiikin ystävistä pitää epäilemättä auttamattoman tapahtumaköyhänä ja umpitylsänä. Genrelle harjaantunutta korvaa vaativa levy on kuitenkin selkeästi edeltäjäänsä ilmavampi ja monimuotoisempi. Erilaiset linjaan hyvin istuvat riisutut kosketinosuudet ja konesäksätykset ovat aiempaa selvästi suuremmassa roolissa luoden hyvin kiintoisan kontrastin harvakseltaan pudotetuille lyijynraskaille murinariffeille ja ärinöille.

Hengittävyys kuuluu myös onnistuneissa tuotannollisissa ratkaisuissa. Kappalenelikko kuulostaa kaikessa yksinkertaisuudessaan elävältä korostaen entisestään jykevää raskautta ja antaen sille tilaa valua kuulijan korvakäytäviin tukkimatta kuitenkaan niitä. Vastakohtaisuudet korostavat tässäkin asiassa toisiaan oivasti.

Horizon of the Muten kohti tuntematonta etenevä matelu on aiempaa koskettavampaa ja mielenkiintoisempaa, mutta vakuuttavan ensivaikutelman voi tehdä vain kerran. Tämä on kuitenkin vain pieni miinus suuremmassa mittakaavassa, johon tämä projekti taatusti tähtää vaikkeivät kaikki suuntaviivat edes vielä luojallaan täysin selvillä olisikaan.

Mystons

Destination Death

V.R. Label Finland

3,5

Mystonsin kaltaisia bändejä tokkopa Suomesta löytyy yhtäkään eikä maailmallakaan runsaudenpulaa ole. Viidennellä albumillaan turkulaiskaksikko sukeltaa entistä rohkeammin ja syvemmälle tuntemattomiin vesiin ja niin musiikissa kuin sen ympärillä leijuu viehkeä kylähulluuden löyhkä, jota voi kauniimmin kutsua myös omalaatuisuudeksi. Tämä tulee hyvin esille jo avauskappale The End of Daysin musiikkivideosta, jonka pienen budjetin puutteet on paikattu  hienosti kovalla työllä ja hyvillä ideoilla.

Destination Deathilla kappaleet pörisevät miellyttävän alavireisesti, ilmavasti ja luonnollisen kuuloisina. Livenä purkkiin ilman turhia kikkailuja -tallennusmenetelmä tuntuukin sopivan bändille mainiosti. Vaikka niin bändi kuin kappaleet ovatkin riisuttu paljaiksi, muodostuu niiden sisältämän korostuneen energian ja kauniin rujouden yhdistelmästä ihailtavan monipuolinen kattaus, jota  siloitellun maailman modernit iIhmiset tuskin ymmärtävät arvostamisesta puhumattakaan. Ilman näitä ominaisuuksia Mystons olisi vain yksi tusinasta stoner-rokkisurinabändistä.

Niin kiehtova kokonaisuus kuin tämä viides levy onkin, entistäkin villimmän mielipuolisuuden sekä hitusen iskevämmän kappalemateriaalin perään jää haikailemaan. En epäile hetkeäkään etteikö duolla tähänkin eväitä olisi, jos ne vain mielensopukoista saa ulos kaivettua.

Them

Sweet Hollow

Empire

4,5

Kuningas ei ole kuollut. Kauan eläköön Kuningas! Tätä mieltä epäilemättä ovat myös kokeneet amerikkalaiset ja saksalaiset muusikot, joiden muodostama Them on sekä hienointa että huikeinta King Diamondin palvontaa mitä olla saattaa. Kun soittotaidot on kartutettu vuosikymmenten saatossa lukuisissa omissa yhtyeissä (mm. Symphony X, Dying Fetus) ja KD-fanitusta syvennetty entisestään esiintymällä alun perin tribuuttibändinä, on seuraava looginen joskin perin uhkarohkea askel tehdä omaa musiikkia ”Kunkun” hengessä. Kunnianhimoinen tavoite ei onneksi jää pelkäksi yritykseksi, vaan lopputulos on erittäin haastavat lähtökohdat huomioon ottaen suorastaan mestarillinen.

Sweet Hollow on tarinaa myöten ehtaa King Diamondia. Kappaleiden draamankaaret ja rakenteet vuoropuheineen myös koko albumimitassa instrumentaaleineen sekä kitaramelodiat että soolot ovat tuttuja ja turvallisia, mutta kaikessa taidokkuudessaan erittäin nautittavia. Myös laulusuoritukset tarttuvine kertosäkeineen ovat suorassa linjassa mestarin kanssa, vaikka korkealle falsettiin hyvin yltävä Troy Norr ei aivan yhtä taidokkaan laaja-alaisesti ylärekisteriä käytäkään.

Biisit eivät kuitenkaan ole täysin 1:1 imitointia, vaan Them tuo useissa kohdin musiikkiin oman tatsinsa mukaan. Käytännössä tämä kuuluu King Diamondiin verrattuna astetta aggressiivisempana ja vauhdikkaampana sekä jopa polveilempana otteena, joka sekoittaa palettia hauskalla tavalla ja tuo hyvin esille musikanttien taidot ja omaksumisen asteen. Halutessaan tämä porukka osaisi tehdä taatusti hienoja omiakin kappaleita, mutta nyt vain on päätetty kunnioittaa viimeisen päälle yhtä metallimaailman omaperäisintä artistia.

Levyn ainut joskin pieni kauneusvirhe on, että sen päätöskappale When the Clock Struck Twelve ei kohoa musiikiltaan yhtä eeppiseksi lopetukseksi kuin mitä esimeriksi Black Horsemen Abigaililla tai Cremation Conspiracyllä. Sweet Hollowia ei tule pitää minään pikkunättinä välipalana uutta KD-albumia odotellessa, vaan teoksena, jollainen Kim ”Kinkku” Petersenin olisi itse kuulunut tehdä yhdeksän vuotta sitten ilmestyneen tylsän tympeän Give Me Your Soul...Please sijaan.  

Vvorse

Näkyjä Helvetistä MC

Omakustanne

2,5

Keski-Suomessa on osattu jo pitkään tehdä hyvin monenlaista musiikkia eikä hardcore ja punk ole poikkeuksia. Vvorsellakin on taustallaan niin kokemusta kuin osaamista jo aiemmista yhtyeistä ja omasta julkaisusta, mutta tästäkin huolimatta Näkyjä helvetistä jää ihan pätevästä muotokielestään huolimatta puolitiehen.

Aggressiivisuus ja synkkä ilmapiiri yhtyeen crust-vaikutteisesta HC-mätöstä kyllä huokuu kuten kuuluukin, mutta intensiteettitaso pysyttelee turvallisella vihreällä alueella käydessä keltaisen puolella vain ajoittain. Tämä kuuluu ennen kaikkea siinä, ettei biisejä vyörytetä täysillä päin pläsiä eikä kuuloelimiä pahoinpidellä repivillä riffeillä päähän porautuvien melodioiden toimiessa osittaisena puudutuksena. Näin pitkäsoiton mitassa yllättävän mittavien kappaleiden osittainen onttous korostuu entisestään jättäen hieman välinpitämättömän olon, mikä etenkin tässä tyylilajissa on ikävä tunne.

Kohtuullisesti melua puolityhjästä. Siinäpä kiteytys Vvorsen kasettialbumista, joka tosin on julkaistu myös modernina hopeakiekkona.

Inferno #136/2016

Discharge

End of Days

Nuclear Blast

3,5

Säästeliäästi täyspitkiä albumeita julkaissut Discharge ei ole koskaan päässyt lähellekään vuonna -82 ilmestyneen esikoisalbuminsa Hear Nothing See Nothing Say Nothing äärimmäistä intensiivisyyttä. Vuosikymmenten aikana miehistöä on pistetty joka instrumentin kohdalla uusiksi ja niin monen muun aikalaisensa lailla myös tyyliä on viilattu nykyaikaisempaan ja metallisempaan suuntaan.

Tällä vuosituhannella hitaasti mutta varmasti uutta tulemista tehnyt d-beatin synonyymi Discharge on soitannollisesti ja tuotannollisesti jämäkkä tapaus. End of Daysin pieksennässä on tuttuja kaikuja jopa bändin uran alkuajoista, vaikka parin minuutin molemmin puolin kestävät kappaleet sisältävätkin enemmän metallia kuin puhdasveristä hardcorea. Tästä voinee pitkälti kiittää peräti kolmea kielisoittimien varressa olevaa alkuperäisjäsentä, joiden selkeä musiikillinen visio on palauttanut bändin oikeanlaiseen ruotuun 90-luvun harhailujen jälkeen.

Niin vauhdikas ja ärhäkänoloinen kuin päällekäyvä ytimekäs albumi onkin, alkutuntemuksia jäytää väkisin ajatus, että aggressiivisuudesta ja intensiteetistä puuttumaan jäävä viimeinen rutistus on yritetty korvata moderneilla konsteilla ja metallipitoisuutta lisäämällä. Lopulta riittävän lujalla toistolla kuunnellut 15 biisiä työntävät väkisinkin moiset ajatukset sen verran kauaksi taka-alalle, että levystä jää ihan positiivinen kuva neutraalin sijasta.

Ei End of Daysistä klassikoksi ole, mutta kyllä se paikkaansa puolustaa yhden ikonisen albumin tehneen bändin diskografiassa ja liveseteissä.

Eri esittäjiä

Metal Massacre XIV

Metal Blade

3,5

Ajatus julkaista pelkästään vähän tunnettuja artisteja esille tuova fyysinen kokoelmalevy on perin riemastuttava. Etenkin näinä aikoina, jolloin musiikkimedian tarpeellisuus arvosteluineen on kyseenalaistettu, koska kuulemma kaikki maailman musiikki on helposti löydettävissä streaming-palveluista muutenkin. Kulloisenkin hetken kuumimmat hitit ovat kuitenkin suosituimpia kuin koskaan aiemmin ja kuratoidut sekä helposti somessa kavereille jaettavat soittolistat ovat yksi musiikin pelastavista tekijöistä. Kehityskin voi kulkea perse edellä ja tätä mieltä tuntuu olevan myös perinteikäs pitkän linjan levy-yhtiö Metal Blade.

Ensimmäisestä Metal Massacren sarjan julkaisusta on ehtinyt kulua kunniakkaat 34 vuotta ja edellisestä osastakin kymmenen. Primordialin arvostettu keulahahmo Alan Averill jos kuka on oikea mies tuomaan suuremman yleisön tietoisuuteen, mitä metalliskenen pinnan alla viimeisen neljän vuoden aikana on parhaiten pihissyt ja pöhissyt. Analogisella formaatilla näitä valintoja kuullaan kymmenen ja digitaalisilla versioilla vielä kolmen kaupan päälle.

Jos kaikkia demotason ja jo levyttäneitä mukanaolijoita yhdistääkin perinnetietoisuus ja heavy metalin palvonta, löytyy vaihtelua vallan mukavasti eikä rimakaan ole asetettu SM-kisojen aloituskorkeuteen. Vaan kyllähän Suomestakin olisi tähän kansainväliseen seuraan sopinut useampikin yhtye, mutta ehkä sitten ensi kerralla. Nyt painopiste on Amerikan mantereen puolella etelä ja pohjoinen mukaan luettuna. 

Ei sarjan 14. osa takuuvarmoja tulevaisuuden suuruuksia vielä esille tuo, mutta lupaavia tapauksia useammankin. Kanadalaisen Metalianin melodissa perushevissä on jotain kiehtovaa siinä missä Assassin's Bladen kiljumista ja mystiikkaa yhdistävä The Demented Force on kaikin puolin vallan röyhkeä esitys. Myös Crypt Sermonin perinne-doom on ehdottomasti esiin noston arvoinen. Valtavirtaa vastaan uiva käppähevisti löytänee varmasti useamman suosikin myös mitalikolmikon välittömässä vanavedessä uivasta loppukymmeniköstä joiden ansiosta tämän kokoelman hankkiminen on täysin perusteltua.

Highrider

Armageddon Rock EP

The Sign

3

Ristiriitaisuudet musiikissa voivat parhaimmillaan olla hyvinkin kiehtovia kokonaisuuden kannalta jos toisinaan sontaa onkin haukattu joko silkkaa osaamattomuuttaan tai kikkailemalla asioilla jotka eivät vaan yhdisty kuten vesi ja öljy. Highrider jää esikois-EP:llään ärsyttävästi näiden ääripäiden välimaastoon.

Nimensä mukaisesti neljässä kappaleessa esitetään ihan kiitettävällä kiihkeydellä aina laulajaa myöten dystooppista ja maailmanloppua povaavaa rock'n' rollia, jonka juuret ovat 70-luvulla. Mistään maailmoja syleilevästä retrohippeilystä ei silti ole tietoakaan ja onpahan musiikissa osansa myös proto/toisen aallon hevistä tutusta raskaammasta poljennosta.

Highriderin erikoisuus on taajaan biisien taustalla hieman epäortodoksisesti ujeltava urku, joka suurimman osan aikaa tuntuu päälle liimatulta turhalta lisukkeelta peittäen suotta alleen jämäkän pätevästi toimivaa kitarointia pahimpana esimerkkinä Agony of Limbo. Tätä hitaammin etenevässä The Moment (Plutonium) -kappaleessa kombinaatio on selkeästi toimivampaa ja perustellumpaa.

Uudella yhtyeellä on tuoreehko joskaan ei täysin loppuun saakka viety lähestymistapa rock-musiikkiin. Armageddon Rock onnistuu herättämään samanaikaisesti sekä kiinnostusta että ärtymystä mitä sinällään voi pitää ihan onnistuneena saavutuksena. Seuraavalla julkaisulla vaakakupin toivoisi kumminkin painuvan jompaan kumpaan suuntaan.

Horizon of the Mute

Horizon of the Mute EP

Omakustanne

4,5

Pitkälti viime vuosituhannen puolelta asti mm. Congestionissa, Let Me Dreamissa, Saattueessa kuin vastikään lusikan nurkkaan nakanneessa 0 X í S T:ssa puurtaneen Jani Koskelan tekemiset ovat aina jättäneet enempi vähempi toivomisen varaa. Viime vuonna aloittaneen ja pelkästään maestron käsissä olevan Horizon of the Muten kanssa kaikki on kuitenkin heti kättelyssä toisin.

Projektin kolmen biisin ja yli puolen tunnin mittainen EP on täyttä ja painavaa asiaa. Funeral doom -genrelle tyypillisesti erittäin jyhkeät mutta samalla myös erittäin pelkistetyt kappaleet raahustavat eteenpäin äärimmäisen hitaasti. Tyylilajia tuntemattomien ja vierastavien mielestä kappaleet ovat todennäköisesti erittäin sekä tyypillisiä että tapahtumaköyhiä, mutta syvemmälle aiheeseen sukeltaneet nauttivat Koskelan ääretöntä kosmosta kuvaavista visioista taatusti enemmän.

Jo pelkän örinän ja massiivisen kielisoitinvallin simppeli yhdistelmä on itsessään mielenkiintoinen, mutta hienovaraisen vähäeleisesti käytetyt kosketin yms. elementit syventävät musiikin luomaa lohduttomuuden tunnetta entisestään. Kun kerta taivasta ei ole asetettu rajaksi, onnistuu Horizon of the Mute syöksymään tätäkin korkeammalle. Samojen lähestymisentapojen voi vain toivoa olevan käytössä myös parhaillaan työstössä olevan täyspitkän kanssa, jonka mahdollinen gargantuamainen suuruus ei yhtä kovatasoisella materiaalilla olisi mikään ongelma.

The Poisoned Glass

10 Swords

Ritual

3

The Poisoned Glass -kaksikon ensimmäinen julkaisu ei ole kivaa kuuntelumusiikkia. Se vaatii oikeanlaisen mielentilan yhdistettynä pimeään vuorokaudenaikaan, jolloin mieli on halukas ottamaan vastaan ja nauttimaan piinaavista äänimaisemista. Juuri sellaisista, joita elokuvissa kuullaan hetkeä ennen kuin näyttelijälle käy todella ikävästi.

10 Swordsin musiikki ei silti ole soundtrackmaista, vaan lähinnä minimalistista dark ambientia, josta löytyy myös vähäisissä määrin droneilua bassojylinän ja pörinän muodossa. Kaikkien kuuden biisin perustukset ovat yksinkertaisen viiltävissä kosketinvinkunoissa ja pimputuksissa sekä ihmisääntelyssä, joka tulkitsee tuskaisaa tunnelmaa onnistuneesti. Satunnaisesti käytetyt huminat ja muut efektin täydentävät lopputulosta juuri sopivan säästeliäästi.

Parhaimmillaan kuten kahden ensimmäisen kappaleen aikana tunnelma pystyy varsin intensiivisenä, mutta läpi albumin samoin keinoin aiheutettuun äänishokkiin turtuu yllättävän nopeasti. Niin kelvollinen kuin mukavasti pelkoa ja inhoa levittävä musiikillinen konsepti onkin, voisi se toteutukseltaan olla oivaltavampaakin ja vähemmän improvisaatiolta kuulostavaa.

The Temple

Forevermourn

I Hate

2

The Templen laulaja-basistia Isä Alexia ja tämän kolmea apupappia voisi korkeintaan syyttää kateudesta ja laiskuudesta jos seitsemästä kuolemansynnistä pitäisi jotkut valita, mutta tämäkin olisi varsin kohtuutonta. Ensimmäinen täysmittainen liturgiansa kun seuraa liiankin nöyrästi ilmeisten esikuviensa oppeja päästäen saarnaajansa liian helpolla. Ja koska heikkoudet ja paheet ovat osa ihmisyyttä, olisi näidenkin hengenmiesten syytä tutustua tarkemmin vähintäänkin synneistä pienimpään eli himoon. 

Forevermournista pahin ongelma on sen kiihkeyden puute. Papiston itsensä asettama vaatimustaso on sen verran matalalla ja peruskantimissa, että bändin tiuhaan tarvottuja polkuja orjallisesti seuraava klassinen doom metal kuulostaa hyvin hengettömältä. Musiikkityylin tärkeimmät tekijät eli eeppisyys ja kaihoisuus ovatkin esillä vain kalpeina häivähdyksinä eikä seurakunnalla olekaan  syitä ylistyshuutoihin. Hengellisten johtajiensa olisikin syytä hoilata hoosiannaa entistä kovempaa mikäli mielivät pelastautua ennen seuraavan albumin julkaisua.

The Temple tietää kyllä mistä saarnata, mutta miten saarnata on vielä lapsen kengissään. Tästä on turha syyttää heikkouskoisia, sillä doom metalissa jos missä tuomiopäivän pasuunoiden pitää pauhata mahtipontisina pakottaen päät kääntymään kohti taivaita, jotta edes jonkinlainen musiikillinen hurmos olisi saavutettavissa.

Horizon of the Mute

Vuosikymmeniä eri bändeissä puurtanut Jani Koskela kohottautui oitis kohti korkeuksia Horizon of the Muten kuukausi sitten julkaistulla nimettömällä minialbumilla, jonka jokaisesta osa-alueesta hän on yksin vastuussa. Minkälaisista lähtökohdista urasi selkeästi paras ja synkin musiikki oikein on syntynyt?

Lue koko haastattelu Imperiumi.net:istä