Inferno #162/2018

Plan E

Oulu Codex LP

Plan E

2,5

Plan E:n tekemisiä ei ole tullut seurattua tällä vuosituhannella biisin biisiä ja 20 vuoden takaiset alkuaikojen erikoiset pienjulkaisut ovat nekin hautautuneet levyhyllyjen uumeniin. Vaan eipä yhtye ole kovin ahkerasti uutta musiikkia julkaissutkaan ja tätäkin täyspitkää on tehty kymmenen vuoden ajanjakson aikana siellä sun täällä kaikessa rauhassa.

Yhtyeen monista erottava ominaisuus on aina ollut kitaran korvaaminen useammalla bassolla ja nykyisellään kokoonpanossa näyttää olevan peräti kolme matalataajuuskitaristia. Erityisen dominoiva piirre tämä ei kuitenkaan musiikissa ole, sillä mitään vaikeaselkoista jazz-nypytystä yhtye ei esitä. Yleissoundi vain on normaalia rock-musiikkia leppoisampi ja tummempi. Oululaisten musiikin määrittely onkin jo astetta kimurantimpi tehtävä. Kokeelliseksi sitä toki voi kutsua, mutta ei tässä mistään avantgardistisesta tai atonaalisesta hermoja raastavasta käsittämättömästä paskasta ole kysymys.

Yhden pitkän kappaleen sisältävä Oulu Codex on laiskanpulskeaa ja unenomaista rokkia, joka herättää vahvoja mielleyhtymiä CMX:stä. Pitkälti tämä johtuu Jani Lehtosaaren ja A.W. Yrjänän äänten samankaltaisuudesta, mutta kyllä niin teksteistä kuin musiikistakin paljolti samaa löytyy. Plan E:n on vain kummallakin taiteensaralla maanläheisempi ja selkeämpi, mikä on joko hyvä tai huono asia riippuen pitkälti siitä, kuinka allerginen kaikenlaiselle mystiselle taiteellisuudelle on.

Pitkäsoiton kunnianhimoisuus on myös sen kompastuskivi. Se valuu kerta toisensa jälkeen liian huomaamattomasti alusta loppuun kuin paraskin Spotifystä hiljaisella satunnaisesti soiva taustamusiikki juurikaan ihastuttamatta tai ärsyttämättä. Kokemusta ei merkittävästi paranna edes esimerkillisellä pieteetillä ja rakkaudella kasattu käsin numeroitu fyysinen paketti, joka sisältää avattavilla kansilla varustetun vinyylin lisäksi myös CD:n, latauskoodin bonuksineen sekä tyylikkään tuotantomuistiokirjasen.

Them

Manor of the Se7en Gables

SPV

3,5

Kaksi vuotta sitten ilmestyneellä Sweet Hollow -esikoisellaan saksalais-amerikkalainen Them ihastutti totaalisen huikealla King Diamond palvonnallaan, joka pieksi mennen tullen mestarin heikoimmat albumit House of Godin ja Give Me Your Soul...Pleasen nousten jopa vahvan keskitason kärkikahinoihin. Vähemmän yllättäen seuraajallaan yhtye ei pysty odotuksia täyttämään, mutta kun suomalaiseen tapaan pettymystä oli osannut odottaa, ei isku ole lopulta kovinkaan kova. Etenkin kun levy osoittautuu intensiivisten kuunteluiden myötä lopulta aivan hyväksi kokonaisuudeksi.

Uudella albumillaan on bändi pääasiallisen säveltäjänsä kitaristi Markus Ullrichin johdolla ilmiselvästi pyrkinyt tuomaan enemmän omaa ilmettä musiikkiin. Selvimmin tämä kuuluu KK Fossorin Kinkku-falsettien käytössä, jotka on karsittu minimiin sekä kitaroinnissa, jossa ei enää pyritä mallintamaan Andy LaRocquen mestarillisen tunnistettavaa tyyliä lähes pakkomielteenomaisesti. Myös riffien aiempaa aggressiivisempi ote tekee peräeroa Kinkkuun, joskin mainiosti toimivaa monipuolisuutta kuoro-osuuksineen löytyy edelleen myös Themiltä.

Vaikka Manor of the Se7en Gables on kappalemäärältään ja kestoltaan lähes identtinen debyytin kanssa, eivät sen biisit ole sävellyksellisesti samalla korkealla tasolla ja 55 minuuttia tuntuu aavistuksen ylimitoitetulta. Kiehtovan aavemaisilla melodioilla varustettuja osuuksia ei löydy määrällisesti entiseen malliin ja raivokkaampi yleisote ei tätä puutetta pysty korvaamaan. Myös hunajaisia kertosäkeitä soisi kuulevansa enemmän, vaikka levyn tarinaa kuljetetaan riittävän kiinnostavasti ilman suurempaa tarttuvuuttakin.

Ankaralla King Diamond -asteikolla Manor of the Se7en Gables asettautuu 90-luvun loppupuoliskolla ilmestyneen The Spider's Lullabye-The Graveyard-Voodoo -levykolmikon tietämille. Hyvä muttei loistava.

Inferno #142/2016

Dawnbringer

XX EP

Ektro

3,5

Chris ”Professor” Blackin useista heavy metalin samoilla kentillä mutta hieman eri suuntiin vievillä poluilla käyskentelevistä aktiivisista kokoonpanoista (mm. Pharaoh, High Spirits, Aktor) Dawnbringer on vanhin. Viime vuonna täydet pyöreät täyttänyt orkesteri juhlisti merkkipaalua kuluneen vuoden alussa digitaalisena ja sittemmin myös fyysisenä ilmestyneellä EP:llään, jonka sisältöä voi kuvailla ajattomaksi ja eeppiseksi.

XX ei ole missään mielessä härski levytys. Se ei myöskään ole mahtipontinen tai nykyhetkessä kiinni oleva pienjulkaisu, vaan kaihomielinen, metallin perusasioita kunnioittava intron ja neljän varsinaisen biisin muodostama miniteos. Tunnetta on saatu ladattua kiitettävästi lauluun jopa siinä määrin, että muut instrumentit ja paikoittain jopa itse sävellykset jäävät osittain taka-alalle.

Ikävästi korvaan kalskahtava ja kokonaisuudesta puolikkaan pilkkomisvälineen sipaiseva tekijä on  kolkohkot soundit. Basson dominanssi yhdistettynä särisevään rytmikitaran on ärsyttävä kombinaatio, johon ei meinaa tottua. Lämminhenkisempi ja pehmeämpi lähestymistapa olisi vahvistanut tunnelmaa paremmalla tavalla oikeampaan suuntaan, on kyseessä sitten Into the Mazen kaltainen maalailevampi ja polveilevampi kappale tai Earthin suoraviivainen tamppaus. EP:n vauhdikkaimmassa vetäisyssä The End of the Beginning -päätösinstrumentaalissa ongelmaa ei sen sijaan juurikaan havaitse.

Horizon of the Mute

Trobar Clus

Death Shrine Offerings

4

Jani Koskelan perin minimalistinen ja synkkä visio doom metalista oli toteutettu vakuuttavasti alkuvuodesta ilmestyneellä minialbumilla. Näkemys tuntuu vain jalostuneen ja vahvistuneen siirryttäessä albumimittaan, joka ei kuitenkaan ole kuin neljänneksen esikoista massiivisempi niin kappalemäärällisesti kuin minuutillisesti.

Trobar Clus on sekin hyvin pelkistettyä ja painavaa droneilun ja funeral doomin sekoitusta, jota suurin osa myös hitaamman musiikin ystävistä pitää epäilemättä auttamattoman tapahtumaköyhänä ja umpitylsänä. Genrelle harjaantunutta korvaa vaativa levy on kuitenkin selkeästi edeltäjäänsä ilmavampi ja monimuotoisempi. Erilaiset linjaan hyvin istuvat riisutut kosketinosuudet ja konesäksätykset ovat aiempaa selvästi suuremmassa roolissa luoden hyvin kiintoisan kontrastin harvakseltaan pudotetuille lyijynraskaille murinariffeille ja ärinöille.

Hengittävyys kuuluu myös onnistuneissa tuotannollisissa ratkaisuissa. Kappalenelikko kuulostaa kaikessa yksinkertaisuudessaan elävältä korostaen entisestään jykevää raskautta ja antaen sille tilaa valua kuulijan korvakäytäviin tukkimatta kuitenkaan niitä. Vastakohtaisuudet korostavat tässäkin asiassa toisiaan oivasti.

Horizon of the Muten kohti tuntematonta etenevä matelu on aiempaa koskettavampaa ja mielenkiintoisempaa, mutta vakuuttavan ensivaikutelman voi tehdä vain kerran. Tämä on kuitenkin vain pieni miinus suuremmassa mittakaavassa, johon tämä projekti taatusti tähtää vaikkeivät kaikki suuntaviivat edes vielä luojallaan täysin selvillä olisikaan.

Mystons

Destination Death

V.R. Label Finland

3,5

Mystonsin kaltaisia bändejä tokkopa Suomesta löytyy yhtäkään eikä maailmallakaan runsaudenpulaa ole. Viidennellä albumillaan turkulaiskaksikko sukeltaa entistä rohkeammin ja syvemmälle tuntemattomiin vesiin ja niin musiikissa kuin sen ympärillä leijuu viehkeä kylähulluuden löyhkä, jota voi kauniimmin kutsua myös omalaatuisuudeksi. Tämä tulee hyvin esille jo avauskappale The End of Daysin musiikkivideosta, jonka pienen budjetin puutteet on paikattu  hienosti kovalla työllä ja hyvillä ideoilla.

Destination Deathilla kappaleet pörisevät miellyttävän alavireisesti, ilmavasti ja luonnollisen kuuloisina. Livenä purkkiin ilman turhia kikkailuja -tallennusmenetelmä tuntuukin sopivan bändille mainiosti. Vaikka niin bändi kuin kappaleet ovatkin riisuttu paljaiksi, muodostuu niiden sisältämän korostuneen energian ja kauniin rujouden yhdistelmästä ihailtavan monipuolinen kattaus, jota  siloitellun maailman modernit iIhmiset tuskin ymmärtävät arvostamisesta puhumattakaan. Ilman näitä ominaisuuksia Mystons olisi vain yksi tusinasta stoner-rokkisurinabändistä.

Niin kiehtova kokonaisuus kuin tämä viides levy onkin, entistäkin villimmän mielipuolisuuden sekä hitusen iskevämmän kappalemateriaalin perään jää haikailemaan. En epäile hetkeäkään etteikö duolla tähänkin eväitä olisi, jos ne vain mielensopukoista saa ulos kaivettua.

Them

Sweet Hollow

Empire

4,5

Kuningas ei ole kuollut. Kauan eläköön Kuningas! Tätä mieltä epäilemättä ovat myös kokeneet amerikkalaiset ja saksalaiset muusikot, joiden muodostama Them on sekä hienointa että huikeinta King Diamondin palvontaa mitä olla saattaa. Kun soittotaidot on kartutettu vuosikymmenten saatossa lukuisissa omissa yhtyeissä (mm. Symphony X, Dying Fetus) ja KD-fanitusta syvennetty entisestään esiintymällä alun perin tribuuttibändinä, on seuraava looginen joskin perin uhkarohkea askel tehdä omaa musiikkia ”Kunkun” hengessä. Kunnianhimoinen tavoite ei onneksi jää pelkäksi yritykseksi, vaan lopputulos on erittäin haastavat lähtökohdat huomioon ottaen suorastaan mestarillinen.

Sweet Hollow on tarinaa myöten ehtaa King Diamondia. Kappaleiden draamankaaret ja rakenteet vuoropuheineen myös koko albumimitassa instrumentaaleineen sekä kitaramelodiat että soolot ovat tuttuja ja turvallisia, mutta kaikessa taidokkuudessaan erittäin nautittavia. Myös laulusuoritukset tarttuvine kertosäkeineen ovat suorassa linjassa mestarin kanssa, vaikka korkealle falsettiin hyvin yltävä Troy Norr ei aivan yhtä taidokkaan laaja-alaisesti ylärekisteriä käytäkään.

Biisit eivät kuitenkaan ole täysin 1:1 imitointia, vaan Them tuo useissa kohdin musiikkiin oman tatsinsa mukaan. Käytännössä tämä kuuluu King Diamondiin verrattuna astetta aggressiivisempana ja vauhdikkaampana sekä jopa polveilempana otteena, joka sekoittaa palettia hauskalla tavalla ja tuo hyvin esille musikanttien taidot ja omaksumisen asteen. Halutessaan tämä porukka osaisi tehdä taatusti hienoja omiakin kappaleita, mutta nyt vain on päätetty kunnioittaa viimeisen päälle yhtä metallimaailman omaperäisintä artistia.

Levyn ainut joskin pieni kauneusvirhe on, että sen päätöskappale When the Clock Struck Twelve ei kohoa musiikiltaan yhtä eeppiseksi lopetukseksi kuin mitä esimeriksi Black Horsemen Abigaililla tai Cremation Conspiracyllä. Sweet Hollowia ei tule pitää minään pikkunättinä välipalana uutta KD-albumia odotellessa, vaan teoksena, jollainen Kim ”Kinkku” Petersenin olisi itse kuulunut tehdä yhdeksän vuotta sitten ilmestyneen tylsän tympeän Give Me Your Soul...Please sijaan.  

Vvorse

Näkyjä Helvetistä MC

Omakustanne

2,5

Keski-Suomessa on osattu jo pitkään tehdä hyvin monenlaista musiikkia eikä hardcore ja punk ole poikkeuksia. Vvorsellakin on taustallaan niin kokemusta kuin osaamista jo aiemmista yhtyeistä ja omasta julkaisusta, mutta tästäkin huolimatta Näkyjä helvetistä jää ihan pätevästä muotokielestään huolimatta puolitiehen.

Aggressiivisuus ja synkkä ilmapiiri yhtyeen crust-vaikutteisesta HC-mätöstä kyllä huokuu kuten kuuluukin, mutta intensiteettitaso pysyttelee turvallisella vihreällä alueella käydessä keltaisen puolella vain ajoittain. Tämä kuuluu ennen kaikkea siinä, ettei biisejä vyörytetä täysillä päin pläsiä eikä kuuloelimiä pahoinpidellä repivillä riffeillä päähän porautuvien melodioiden toimiessa osittaisena puudutuksena. Näin pitkäsoiton mitassa yllättävän mittavien kappaleiden osittainen onttous korostuu entisestään jättäen hieman välinpitämättömän olon, mikä etenkin tässä tyylilajissa on ikävä tunne.

Kohtuullisesti melua puolityhjästä. Siinäpä kiteytys Vvorsen kasettialbumista, joka tosin on julkaistu myös modernina hopeakiekkona.