Inferno #59/2008

Agenda of Swine
Waves of Human Suffering
Relapse

3,5 Kovin on hätäistä Amerikan viisikon meno, vaan kelpaahan se räyhätä kun instrumentit pysyy tumpuissa ja biiseihin on saatu ympättyä kauttaaltaan niin ideoita kuin järkeä. Useamman kuuntelukerran jälkeen hämäläisimmätkin alkavat päästä yhtyeen kyytiin ja jopa nauttia ajosta, sikäli mikäli liiallinen maailmantuskan vuodatus ei ala ahdistamaan.

Agenda of Swinella on oiva kyky rakentaa vahvan hardcore-taustan päälle paikoittain lähes grindcoreksi yltyvää metallia, joka onnistuneesti lainailee myös hieman death metalin puolelta. Kolmentoista keskimitaltaan 2,5 minuutin kantturoilla olevan kappaleen kokonaisuus on äärimmäisen intensiivinen, mutta samalla myös veikeällä tavalla groovaava ja pillistä kiinni pitävän aggressiivinen.

Muutama tarttuvampi HC-henkinen kertosäe enemmän, niin johan täräjäisi laajemmalla säteellä niin nahkatukka kuin keesikin.

Fall Of The Idols
The Seance
I Hate

3 Ihmekös tuo jos torniolaisia ahdistaa, kun sijainti on Lapissa Ruotsin rajan tuntumassa. Onhan paikkakunta synnyttänyt CMX:nkin. Fall of the Idolsin toinen täyspitkä julkaisu manaa esille vanhan liiton perinteistä doom metalia lähes tunnin ajan jaoteltuna seitsemään osioon. Periaatteessa jälki on varsin onnistunutta, mutta käytännössä turhan ennalta arvattavaa ja jopa tylsähköä.

Reverend Bizarren perinnön kunniakkaaksi jatkajaksi ei bändistä ainakaan vielä ole, vaikka yritystä ja ennen kaikkea yhteneväisyyttä on paikka paikoin (At the Birth of the Human Shadow) hyvinkin paljon. Monimuotoisuutta ja sisältöä kappaleista kyllä löytyy, tarkastellaan sitten yksilöitä tai kokonaisuutta, mutta tunnetasolla leimahdus vahvoihin alakulotettuihin tunnelmiin jää uupumaan.

Ei The Seancen kohdalla onneksi sentään mistään huijauksesta ole kysymys, mutta doom-skeptikkojen vakuuttaminen vaatii vain enemmän. Ehkä seuraavalla kerralla herrat onnistuvat manaamaan tuonpuoleisesta sielua musiikkiinsa enemmän.

The Gates of Slumber
Conqueror
I Hate

3,5 Amerikkalaisena perinteisenä doom-triona undergroundissa tunnetuksi tullut The Gates Of Slumber ei ole jäänyt nukkumaan laakereillaan, vaan usean split-julkaisun jälkeen ja vain pari vuotta edellisestä Suffer No Guilt (2006) -täyspitkästä pukkaa taas uutta materiaalia. Kolmoskiekolla onkin nimensä mukaisesti valloittaja-ainesta, sillä sen verran jämäkästä tuotoksesta on kyse.

Aiempiin albumeihin verrattuna biiseihin on tullut aimo annos tempoa lisää ja vaikutteita on selkeästi imetty 80-luvun hämärämmän ja synkemmän osaston heavy metal bändeistä ala Cirith Ungol. Lopputulos onkin mielenkiintoisinta ja moniulotteisinta, mitä yhtye on aiemmin julkaissut parhaana esimerkkinään Conquerorin päättävä massiivinen yhtyeen koko tyyliskaalan esittelevä 16,5 minuuttinen Dark Valley Suite.

Retro-henkisen musiikin suurin ongelma on, että se harvoin yltää intensiivisyydessään ja innovatiivisuudessaan innoittajiensa tasolle. Tämä ongelma vaivaa toki myös The Gates of Slumberia, mutta miellyttävää ja omanlaistaan kuunneltavaa se silti pystyy tarjoamaan.

Hackneyed
Death Prevails
Nuclear Blast

3 Nuorna vista väännettävä sanoo vanha sananlasku ja nykyaikana lauseeseen voisi lisätä myös hevin. Hackneyedin kohdalla tätä muistaa ainakin levy-yhtiö mainostaa, sillä bändi keski-ikä huitelee lähes samoissa teinilukemissa kuin kotimaisen Sturm Und Drangin. Suuri ero näiden kahden välillä kuitenkin on, sillä siinä missä viimeksi mainittu toteuttaa isänsä musiikillista haikailua 80-luvun poppihevin pariin, veivaavat saksalaiset jannut omia rapsakoita death metal –rallejaan.

Hämmästyttävän hyvin kavereiden kappaleet rullaavat sovituksellisesti ja sekä riffeistä että melodioistakin löytyy yllättävää kypsyyttä. Etenkin Ravenous ja Worlds Collide –veisut ovat kokonaisuuksina merkille pantavan arvoisia tapauksia, mutta hyviä pikkunättejä juttuja löytyy vähän sieltä sun täältä.

Ansaituista kehuista huolimatta todelliset niskannyrjäyttäjät jäävät albumilta uupumaan ja osittain soundimaailmankin takia hommassa on hienoisen light-death metalin maku. Tähän ei auta edes vokalistin asiallinen kurlaus tai rouhean rento riffittely, kun musiikin muodostama mielikuva viettää väkisinkin enemmän koulun hikisen juhlasalin kuin vastaavalle touksuvan rock-klubin suuntaan. Lupaava debyytti yhtä kaikki.

Jarboe / Justin K Broadrick
J2
The End

3,5 Godflesh –orkesterilla industrialin parissa 80-luvun lopusta aina 2000-luvun alkuun kannuksensa ansainneen ja niitä ansiokkaasti Jesu –nimen alla vuodesta 2004 alkaen kerännyt Justin K Broadrick tekee yhä edelleen niin omaehtoista kuin omalaatuistakin musiikkia. Sama pätee myös naisvokalisti Jarboeen, jonka Swans 80 ja 90-luvuilla teki tunnetuksi. Ketään näitä kahta artistia vähänkään tuntevaa ei varmasti yllätä, että kahden kumppanuksen yhteistyön tulos on niin ikään heidän itsensä kuuloista.

Justin vastatessa niin musiikin luomisesta kuin sen soittamisesta, jälki ei loppujen lopuksi ole kovinkaan kaukana Jesun tuotannosta. Erilaisia ilon, surun ja toiveikkuuden hauraita tunnetiloja kuvaavat koneistetut biisit etenevät rauhallisesti, minimalistisesti, hypnoottisesti ja näennäisen keveästi ja samankaltaisuutta löytyy myös tekstien tulkkina toimivan Jarboen eteerisestä äänestä. Muutamia kertoja kokeellisempi laulutulkinta ja kappalemateriaali lähestyvät ärsytyskynnystä uhkaavasti, mutta parhaimmillaan yhteistyö on ainutlaatuisen herkkää ja koskettavaa.

Kokonaisuutena hieman epätasainen levy jää kuitenkin Jesun tuotannon huippujen varjoon, johon sitä väistämättömästi tulee verrattua. Kollaboraatio kyllä toimii, mutta toivotulla tavalla aivan kaikkea siitä ei kumpikaan irti saa.

Neuraxis
The Thin Line Between
Prosthetic

3 Quebec viisikon aiemmat neljä tuotosta ovat aina esitelleet eteenpäin menevän bändin, jonka tekninen ja brutaalimmasta vaivihkaa melodisempaan suuntaa edennyt death metal on onnistunut aina kuulostamaan mielenkiintoiselta ja osittain jopa varsin omaperäiseltä. Parhaana esimerkkinä tästä oli orkesterin edellinen levy Trilateral Progression (2005), joka hätyytteli jo oikein hyvä –arvosanaa.

Ei jauha bändi uutukaisellakaan paikallaan, vaan on pistänyt niin mutkia kuin melodioita matkaan entistäkin enemmän. Ei kavereitten soitto tähänkään tukehdu, mutta itse kappaleet alkavat olemaan turhankin täyteen ahdettuja. Kun aiemmin teknisyys oli hyvässä balanssissa musiikin tarttumapinnan suhteen, kärsii uutukaisella kappaleiden iskevyys jo osittain liiallisesta kikkailusta.

Ei The Thin Line Between nyt vielä sentään mitään happojatsia ole, mutta ilman instrumenttierotiikan tuntemusta väärällä tavalla hitusen liian raskas kuunneltava lähes 48 minuutin mitassaan. Blondeimmilla kuuntelijoilla aivot on ainakin vaarassa mennä solmuun ja rytmikäs musiikkiliikunta on vaarassa muuttua satunnaisiksi pakkoliikkeiksi.

Nocturnal Fear
Code of Violence
Moribund

3,5 Orkesterin nimi lienee sieltä kliseisimmästä päästä, mitä olla ja voi, eikä kolmikon mekkalointiakaan voi innovatiivisuudesta syyttää. Eivätpähän nämä asiat hyvän lopputuloksen ehdottomia vaatimuksia ole koskaan olleet, kaiken kun voi aina johtaa hyvän biisin sinällään yksinkertaiseen käsitteeseen.

Nocturnal Fearin mustasävytteinen rässi kulkee rivakasti ja vimmaisen varmasti niin soitto kuin sävellyspuolella, ja hommassa onkin läpeensä oikeanlainen räyhäämisen meininki. Kun kierrokset eivät juuri missään vaiheessa laske edes lähelle normaalia käyntinopeutta, niputtuu lähes kaikki kymmenestä kappaleesta yhdeksi mustaksi massaksi. Ainoastaan nimikappaleen kertosäe jää hoettuna selkeästi takaraivoon, samoin yllättävän lyhyen ja hienon melodisen väliosan sisältävä Skull Splitter.

Vaikka armon antaminen onkin erään parituhatta vuotta sitten eläneen hipin halveksuttava ajatus, ei se tekisi yhtään pahaa musiikillisessa mielessä tälle jenkkikolmikolle. Bändillä kun on selkeästi näkemystä ralliensa suhteen, mutta ylinopeus on viedä hengen aivan kuten liikenteessäkin. Mielenkiintoisia maisemia ei Code of Violencellakaan tahdo huomata, kun ne ovat jo vilahtaneet ohitse.

Scott Hull
Requiem
Relapse

2 Kyllä vanhaa kansaa kannattaa kuunnella, ainakin mikäli se käskee suutarin pysyä lestissään. Tätä viisautta ei ilmeisesti Atlantin tuolla puolen tunne kokonaan toisenlaisista musiikillisista yhteyksistä aiemmin tuttu Scott Hull (Pig Destroyer, Agoraphobic Nosebleed), sillä sen verran heppoisen kuuloisesta ambient-henkisestä materiaalista on herran debyyttisoololla kysymys.

Lähinnä new age -rentoutusmusiikilta kuulostava levy ei sinällään ole huonosti tehty, mutta yksinkertainen ja yhdentekevältä kuulostava kosketinmaalailu ei vain onnistu herättämään oikein minkäänlaisia tunteita. Kuuntelutilanteesta tuleekin pahasti ristiriitainen, kun bion mukaan albumin pitäisi olla säestystä syvälliselle psykologiselle tarinalle, jossa käsitellään kuolemaa, syyllisyyden taakkaa sekä näiden seuraamuksia.

Vielä kun vaikutteiksi mainitaan säveltäjistä mm. Morricone ja elokuvista Hohto, ei lopputulosta voi kovinkaan paljoa arvostaa, olkoonkin saatekirjeen sisältö täysin levy-yhtiön keksintöä tai ei. Siivousmusiikkina levyn kuuntelu menee, mutta unimusiikiksi valitsen mieluummin vaikkapa Raison D’Etren tuotantoa.

Inferno #20/2004

ANTHRAX
Music of Mass Destruction DVD
Nuclear Blast

Nuoruuden kovan diggailunkohteen Anthraxin ensimmäiseltä live-DVD:ltä on lupa odottaa paljon. Vaikka orkesterin suurin suosio onkin ehkä takanapäin ja nykyisen laulajan John Bushin aikainen materiaali on vaihdellut laadultaan hyvästä keskinkertaisen tylsään, on bändi silti osoittanut piristymisen merkkejä viime aikoina.

Sarjakuvahahmo Captain 'Thraxin esittelevä pakkaus on tyylikästä jälkeä ja DVD:n alkutekstit Anthraxille tyypilliseen tapaan hauskat. Kiekon valikko on puolestaan hieman sekava, mutta pienen ihmettelyn jälkeen tarvittavat toimineet löytyvän kyllä. Vajaa puolitoistatuntisen keikan materiaali on kuvattu Chicagossa ja tarjolla on puolet vanhaa (Belladonnan aikaista) ja puolet uutta materiaalia eli tasapainossa ollaan. DD5.1 ääniraita on hyvä, mutta matalat taajuudet ovat hitusen liian pinnassa ja terävinä esillä. Useilla kamerakulmilla toteutettu kuvaus on laadultaan hyvää joskin hieman utuista ja muutamassa kamerakulmassa suorastaan rakeista. Periamerikkalaiseen tapaan kuvallinen toteutus kärsii myös nopeista leikkauksista sekä omituisista efekteistä ja kikkailuista, joista suurin osa on häiritseviä. Bändi itsessään on hyvässä vedossa ja lavalla heiluu niin päät, tukat kuin parratkin yleisöstä puhumattakaan.

Bonuksena tuleva CD ei tarjoa uutta, vaan 2/3 osaa DVD:n kappaleista. Turha lisä siis. Liikoja extroja ei kiekolta myöskään löydy. Hauskoja, mutta kertaalleen katsottavia pätkiä uuden levyn graafisesta puolesta vastanneesta herrasta sekä neljästä bändijäsenestä mielipuuhissaan. Ainoa katselua kestävä lisä on metkasti toteutetut multiangle versiot Fueled ja Metal Thrashin Mad –kappaleista. 7/10

ARMORED SAINT
Lessons Not Well Learned 1991-2001 DVD
Metal Blade

Armored Saintin historiikin kakkososa esittelee 90-luvun tuotantoa ja digitaalisen tallenteen konseptin on lähes identtinen edellisen osan kanssa. Bändin livekuntoa voi arvostella reilun tunnin ajan, vaikka materiaalia ei olekaan tallennettu kuin viideltä eri keikalta vuosilta 1991, 2000 ja 2001. Kahdestatoista kappaleesta lähes kaikki on joko bändin ehkä tunnetuimmalta ”Symbol of Salvation” -levyltä tai tuoreimmalta 2000 julkaistulta ”Revelation”-kiekolta. Bonus-osiosta löytyy kolmen promo-videon lisäksi myös tuttu ja turvallinen kuvagalleria sekä lyhyitä humoristisia kevennyksiä. Mielenkiintoisempaa antia tarjoilee paketista löytyvä kuuden biisin vuonna -84 äänitetty live CD, joskin puhtaassa audioformaatissa olisi mukava ollut kuunnella enemmänkin materiaalia vuosien varrelta.

Hifisteille ei tarjolle ole minkään sorttista herkkua, sillä yhdellä kameralla kuvattujen kotikutoisten otoksien laatu vaihtelee kehnohkosta kohtuulliseen. Äänipuoli on astetta heikompaa, sillä ”jostain taustalta” tulevasta stereoääniraidasta puuttuu potku täysin ja pahimmillaan äänet ovat lähes yhtä ja samaa massaa. Nykyajan hienouksista ei siis ole tietoakaan, vaikka vanhan koulukunnan analogismainen toteutus kieltämättä nostattaakin hieman tunnelmaa.

Mitään ei edellisestä DVD-julkaisusta olla opittu, sillä tämän kiekon anti jää väkisinkin astetta heikommaksi. Yhä perustellumpaa olisi ollut yhdistää nämä kaksi levyä yhdeksi kattavaksi paketiksi, joka olisi taatusti tyydyttänyt niin orkesterin fanit kuin orkesteriin vasta tutustuvatkin. 6/10

CARNAL FORGE
Destroy Live DVD
Century Media

Metal Mind Productionsin ja Krakovan Krzemionkin TV-studion yhteistyönä on jälleen syntynyt yksi uusi live DVD esiintyjänä Carnal Forge. Niin sisällöllinen kuin laadullinen konsepti on hyvin samankaltainen kuin aiemmissa samassa sarjassa julkaistuissa tallenteissa. Varsinaisen keikan lisäksi on bonuksiksi tungettu pari lyhyempää keikkaa sekä lähes kaikki tarpeellinen teksti- ja kuvainformaatio mitä orkesterista tarvitsee tietää.

Puolan keikan tekninen toteutus on ajan tasalla, sillä keikka on tallennettu laajakuvaformaatissa ja ääniraitana DD5.1. Valitettavasti kuva pikselöityy häiritsevän runsaasti valoisissa kohtauksissa ja kitarat ovat turhan matalalla miksauksessa. Tiukassa kunnossa oleva orkesteri runnoo välilöpinöittä 20 biisiä introineen hieman reilussa tunnissa ilman paikallaan seisovan yleisön tukea. Bändin oma liikehdintä on yleisön mukaista, mutta onneksi vokalistin Jonas Kjellgrenin esiintyminen ja säälimätön äänenkäyttö tuo edes vähän eloa keikkaan. Puolen tunnin mittaiset bonuskeikat Jenkeistä ja Japanista ovat silkkaa täytettä. Kymmenen biisin Tokiossa kuvatussa keikassa ei ole kuin kaksi Puolan keikasta eroavaa kappaletta. Yhdellä kameralla kuvatun materiaalin laatu on kuin viidennen sukupolven VHS-kopio eli aikamoista suttua. Äänenlaatu on sen sijaan ihan kelvollinen. New Yorkissa kuvatun seitsemän biisin veto on kuvanlaadultaan hyvä, mutta ääneltään rupista massaa. 6/10  

CHAINSAW
Smell the Saw
World Chaos

Vahvasti Spinal Tapin ja 80-luvun thrashin hengessä veivaava Chainsaw pitää hauskaa eikä yritä tehdä edes mitään uutta ja mullistavaa. Lopputuloksena on mukavasti kulkevaa metallihassuttelua, joka ei kuitenkaan sen kummemmin saa liekkeihin. Huomio kiinnittyy erityisesti bändin puhtaaseen ulosantiin niin kitaroissa kuin laulussa, joista kummastakaan ei löydy paljoa räkää eikä säröä. Kun levyltä löytyy vielä paljon keskitempoisia biisejä, melodisuutta sekä heavymaista otetta, eroaa kokonaisuus mukavasti tyypillisesti retrothrashista. Harmi vain että ideat ja toteutus jättävät liian paljon toivomisen varaa. 5/10 

THE CROWN
Crowned Unholy
Metal Blade

Alun perin idea julkaista Crowned in Terror uudelleen ruotuun palanneen Johan Lindstrandin vokaaleilla varustettuna tuntui hieman epäilyttävältä idealta, mutta kuinka väärässä olinkaan. Vaikka Tomas Lindbergin ääni on legendaarinen, tarvitsee myöntää ettei miehen kireä räkärääkynä tuntunut istuvan hansikkaan lailla levylle. Muutenkin levy kuulosti tiukkuudesta huolimatta kovin sekavalta ja ponnettomalta saundiensa takia.

Crowned Unholy korjaa kaikki nuo seikat, sillä bassoraidat on äänitetty kokonaan uusiksi, rumpuraitoja on paranneltu ja koko komeus on vielä miksattu ja masteroitu uusiksi. Lopputulos potkii kasseille kuin strutsi eläimiinsekaantujaa ja ero on tosiaan valtava uuden version hyväksi. Johanin karheassa äänessä on vetovoimaa ja bändin death-thrash-rockissa on mukana ilmavaa groovea, neitsytmäisen tiukkaa soittoa puhumattakaan kärpäspaperin lailla tiukasti tukkaan tarttuvista ralleista.
Vihkonen tarjoaa runsaasti mukavaa luettavaa äänityksistä ja vikaan menneistä asioista sekä jäsenten kuvaukset ja sanat jokaisesta kappaleesta. Komeuden kruunaa kylkiäisenä tuleva DVD, josta löytyy intiimeissä olosuhteissa viime marraskuussa Saksassa kuvattu 14 biisin keikka. Lava on äärimmäisen pieni ja hikinen ja tunnelma sen mukainen. Teknisesti tallenne on hieman kotikutoisesti toteutettu ilman hienouksia, mutta niin kuvan- kuin äänenlaadultaan se on hyvä tuoden erinomaisesti esille orkesterin intensiivisen livetunnelman. 9/10 

THE CROWN
The Burning
Blackened

Kruunupäiden toinen postuumisti julkaistu levy on orkesterin hieman heikosti saatavilla olevan debyytin uusintapainos. Kasvojenkohotuksena levy on masteroitu uusiksi, mutta muita eroavaisuuksia ei alkuperäiseen verrattuna löydy. The Crownin alkuaikojen saundi on myöhäisempiin tuotoksiin verrattuna huomattavasti death metallisempi ja samalla myös synkempi. Kipakat rallit etenevät kuitenkin bändille ominaisella rennolla otteella ja mukana on monta oivaa tajuntaan väkisinkin puskevaa kappaletta. The Burningilla bändi osoitti jo potentiaalinsa, vaikka varsinkin näin jälkikäteen tarkasteltuna kehittymisen varaa on joka osa-alueella. 7/10 

ELECTRIC WIZARD
We Live
Rise Above

Miltei terminoitunut Brittein saarten pajavasara on uusiutunut ja todisteena resurrektiosta on elämänhalua puhkuva uusi täyspitkä. Bändin keulahahmo herra Obornin rinnalla murjoo nykyisellään kolme kokonaan uutta ihmistä. Tyylistä ei kuitenkaan olla tingitty kilogrammaakaan, sillä kiitos aiempaa selkeämmän tuotannon bändin hallusinogeeninen ja lyijynraskas musiikki jauhaa edelleen lihamyllyn lailla hitaasti ja varmasti. Kappaleiden hämärimpiä koukeroita on suoristettu hitusen verran ja vokalisointeja siivottu puhtaammiksi. Taatun toimivaa, mutta piilossa olevaa luovaa hulluutta jää kaipaamaan. 7/10 

THE GATES OF SLUMBER
The Awakening
Final Chapter

Ensilevyllään raskasta doomia paiskova The Gates of Slumberia voisi verrata jossain määrin Electric Wizardiin. Raskaat osuudet laahaavat samaan malliin ja musiikissa on yhtenevää huuruisuutta. Suurempana erona on vain amerikkalaisen kollegan taipumus yltyä ajoittain trippailevaan grooveiluun ja muutamaa astetta kevyempi tunnelma. Alkukankeuden jälkeen levy imaisee mukaansa ja lähes pakottaa toistuvaan kuunteluun. Todellisuus ja yksittäiset kappaleet hämärtyvät yhdeksi ja samaksi – on vain muriseva audiokeinotodellisuus. Tätä on kuultu ja tehty aiemminkin, mutta perusasiat toimivat aina. 7/10 

JAG PANZER
Casting the Stones
Century Media

Amerikkalainen unelma eli ryysyistä rikkauksiin ja kovalla työllä menestykseen pitää paikkansa Jag Panzerin kohdalla. 80-alusta lähtien orkesteri on tahkonnut tinkimättömästi heviä noudattaen omia näkemyksiään ja piittaamatta trendeistä hevon kikin vertaa. Suuria musiikillisia muutoksia ei uran varrelle ole tapahtunut, mutta miksi korjata toimivaa konseptia?

Jag Panzerin musiikissa on yhä kuultavissa yhtyeen alkuaikojen tunnelmia ja vaikutteita, vaikka mukana onkin modernimpaa ja progressiivisempaa otetta. Levy-yhtiön tavoin en kuitenkaan luonnehtisi musiikkia power metalliksi, vaan varsin perinteiseksi metalliksi jota kenenkään ei tarvitse hävetä. Tuku-tuku komppeja ei levyllä siis kuulla, vaan aidosti kitaravetoisia ja keskitempoisia yllättävänkin raskaita mutta hyviä melodioita omaavia kappaleita. Laulaja Harry Conklinin äänivarat ovat kohtuullisen legendaariset ja ääni ei ainakaan tunnu iän mukana juurikaan heikentyneen.

Casting the Stones on vahva lisä Jag Panzerin diskografiaan. Se on tasaisen vahva albumi, joka vaatii kuuntelua mutta myös kestää sitä kohtalaisesti. Kappalemateriaalista on turha nostaa yhtäkään rallia toisten ylle, sillä hetkessä tajuntaan tarttuvia hittejä ei levyltä löydy etsimälläkään. Jatkuvasti uutta ja erilaista musiikkia etsiville albumista ei ole, mutta metallin perusarvoihin uskoville se tarjoaa taattua iloa. Ainut asia mitä jää kaipaamaan on nopeampia ja suoraviivaisempia perinteitä kunnioittavia heviralleja liiallisen progressiivisuuden sijaan. 6/10

MEGADETH
The System Has Failed
Sanctuary

Megadeth on palannut. Ei vain takaisin bisnekseen, vaan myös osittain juurilleen joista oltiinkin jo ajauduttu jonkin verran hakoteille edellisellä kolmella levyllä. Monet laittomia teitä pitkin albumin kuultavakseen saaneet asiantuntevat Internet-kriitikot ovat ehtineet lytätä albumin, koska se ei kuulosta yhtään Megadethin parhaimpana pidetyltä Rust in Peace –levyltä, mutta nämä tuomiot kannattaa jättää omaan arvoonsa. Levyn yhdeksättä Truth Be Told –raitaa lainatakseni, kerron tässä yhden perustellun subjektiivisen totuuden.

Siinä missä RiP oli aggressiivinen, siirtyi orkesteri kahdella seuraavalla levyllään entistä melodisemmaksi ja kirosana sanottakoon niin kuin se on eli samalla myös kaupallisempaan suuntaan. Huolimatta tästä kehityksestä nämä kolme albumia muodostavat bändin uran huipun alkuaikojen klassikoita mitenkään väheksymättä. The System Has Failed on tyylillisesti yhdistelmä kaikkia noita kolmea levyä. Levyn avausraita Blackmail the Universe ja Kick the Chair ovat hyvin lähellä Rust in Peacen rankkaa riffittelyä, kun taas tarttuva Die Dead Enough voisi helposti löytyä Youthanasialta . Countdown to Extinctionin henkeä löytyy taas paljon puolestaan kappaleesta kuten The Scorpion . Kaikki edellä mainitut kappaleet löytyvät levyn alkupuoliskolta ja se onkin selvästi loppua tarttuvampi ja helpommin omaksuttavissa. Levyn jälkimmäiseltä puoliskolta löytyy kuitenkin useita biisejä, jotka ensimmäisillä kuuntelukerroilla vaikuttavat tylsähköiltä, mutta jotka alkavat salakavalasti aukeamaan useiden toistojen jälkeen. Toki mukana on myös muutama keskivertoraita, joka ei pahemmin jaksa innostaa, vaikka suurempia vikoja niistä onkin vaikea löytää.

Tutut Megadeth melodiat ja bändille ominaiset rytmitykset ovat yhtä tallessa ja helposti tunnistettavissa. Vaikka kokoonpano ei olekaan se klassinen Mustaine-Friedman-Ellefson-Menza, ei soitto tai sävellyspuolessa eroa juurikaan huomaa. Sanotaan mitä sanotaan, mutta The System Has Failed on erittäin hyvä levy, joka osoittaa, että bändillä on yhä annettavaa muillekin kuin faneilleen. 8/10 

METAL CHURCH
The Weight of the World
Steamhammer

Muutamaan kertaan kuolleeksi luultu vanha 20-vuotias työhevonen on jälleen piiskattu henkiin kun edellisestä työsuorituksesta on ehtinyt kulua jo viisi vuotta. Peltoa on taas kynnettävänä ja saarnamiehillä tuntuu taas olevan otollinen aika levittää heavy metallin ilosanomaa. Seurakunnassa on kato käynyt taas siihen malliin, että edellisen levyn pastoreista ei jäljellä ole enää kuin alkuperäiset jäsenet kitaristi Kurdt Vanderhoof sekä rumpalismies Kirk Arrington.

Tyylillisesti Metal Church on muuttunut varsin paljon kahdesta alkuajan klassikosta, joissa niin energia kuin metalli virtasi valtoimenaan. Nykyisellään orkesteri on huomattavasti melodisempi, jopa 80-luvun hard rockin malliin, vaikka paikka paikoin jyrää löytyy yhä ihan kiitettävästi. Uusi vokalisti Ronny Munroe suoriutuu tehtävästi kelvollisesti, vaikka herran ääni onkin hieman tasapaksu. Kurdtin riffit ja ideat eivät muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta ole edelleenkään huonoja, vaikka kitarataitelija ehtikin välillä tehdä jo aikamoista progepop-huttua. Levyn nimikappale edustaa bändiä parhaimmellaan. Jyräävän raskas perusta, rullaavan kevyet väliosat sekä äärimmäisen tarttuva ja melodinen kertosäe. Niistä on hyvät kappaleet tehty.

Vaikka levyn kappalemateriaali onkin varsin tasaista on se samalla myös tasapaksua. Turhan usein kappaleiden melodiat ja rakenteet noudattavat varsin samanlaista kaavaa mikä alkaa väkisinkin puuduttaa levyn puolessa välissä. Tämä saattaa myöskin johtua siitä, että levyn alkupuoli on selkeästi levyn loppua energisempi ja iskevämpi. Ei iske Metal Church enää tiilitonnin lailla takaraivoon, mutta kyllä tämä vielä sadasta kilosta poltettua savea käy. 6/10 

MIRROR OF DECEPTION
Foregone
Final Chapter

Pitkähkön uran germaanisen doom metallin saralla taiteillut Mirror of Deception puskee ulos toista täyspitkäänsä. Tyylilajina on vanhojen legendojen suuntaan kumartava perinteinen ns. true doom metal, joka kuulostaa korviin mukavan lämpimältä ja orgaaniselta. Mieslaulajan ääniala ei ole hääppöinen, mutta puhtaat lakoniset vokalisoinnit istuvat kelvollisesti musiikkiin. Foregone ei tarjoile suuria ihmeitä tai mieltä synkistäviä koukkuja, mutta kokonaisuus on silti miellyttävän toimiva. Negatiivista levyssä on vain liian yksinkertaiset ja samankaltaisista ideoista ammentavat kappaleet. 6/10

NAPALM DEATH
Leaders Not Followers: Part 2
Century Media

Viiden vuoden takainen idea julkaista orkesterin suosikkisävelmiä omina tulkintoina on ollut ilmeisen hauska ja kannattava, sillä nyt seuraa jatkoa täyspitkän coverilevyn muodossa. Napalm Death pysyy tyylilleen uskollisena, sillä 43:ssa minuutissa ehditään kaahata läpi peräti 19 kappaletta. Progebiisejä tai progeversioita ei levyltä kannata odotella.

Suurin osa levyllä esiintyvistä Napalm Deathin esikuvista edustaa erityisesti 80- ja 90-luvun punk/hardcorea, mutta toki metallinkin parista vaikutteita on haettu. Vaikka suurin osa alkuperäisistä esittäjistä onkin outoja tai korkeintaan niminä tuttuja, pitäisi nimien kuten Hellhammer, Wehrmacht, Discharge, Kreator, Agnostic Front ja Sepultura. sanoa ainakin vanhemmille metallisteille jotain.
Tuttuun omaan tyylinsä kappaleet vedetään rivakalla ja tanakalla otteella läpi jota levyn saundipolitiikka komppaa hyvin. Vaikka kaikki levyn komponentit ovat periaatteessa kohdallaan, Napalm Deathin käsittely pistää väkisinkin puuskuttamaan ja saa vauhtisokeuden päälle. Yksilöt kasaantuvat yhdeksi vauhtipuuroksi, joka väkisinkin puuduttaa hiukan lopun lähestyessä. Mutta sitä saa mitä tilaa eikä Napalm Death hyydy eikä petä. 7/10 

POD PEOPLE
Doom Saloon
Rise Above

Pod People ei osoittaudu Australiassa piilossa pidetyksi kultakimpaleeksi debyytillään, vaikka orkesterin bio moiseen suuntaan vihjaileekin. Rokkaavimmillaan bändi lainailee Cathedralilta suht estoitta ja raskaimmillaan voi todeta herrojen kuunnelleen Black Sabbathia. Äärimmäisen simppeliltä vailla groovea oleva biisimateriaali ei jaksa pitää kiinnostusta pitkään yllä ja laulajan merkillinen haudan takaa tuleva kaiutettu ja pehmeä murina istuu musiikkin yhtä hyvin kuin 20 vuotta vanha rippipuku. Äärimmäisen keskinkertainen julkaisu, josta genren die-hard fanit saattavat saada jotain irti. 4/10 

SAINT VITUS
V
Southern Lord

Kapitalismin luvatussa maassa operoiva Southern Lord on pitänyt tiukasti kiinni omasta linjastaan. Probotia lukuunottamatta yksikään lafkan julkaisuista ei omaa suurempaa kaupallista potentiaalia, mutta jokaiselle lafkan omaperäiselle karkeasti doom metallin eri alagenreihin putoaville julkaisuille löytyy oma pieni mutta vannoutunut kuulijakunta.

Julkaisemalla alan piireissä legendaksi nostetun Saint Vituksen legendaarisena pidetyn V -albumin uudelleen on Southern Lord sovittamassa itselleen doom metallin kansankynttilän ja sivistyksen soihdun viittaa. Alun perin vuonna –90 julkaistu levy sisältää mukavan rupisella ja tummalla tuotannolla varustettua vanhan koulukunnan sisältävää synkistelyä. Winon uniikki ääni sisältää elämänkokemusta kuin monessa lähiöissä asuvilla keski-ikäisillä yhteensä eikä biiseistä puutu oikeanlaista tunnetta. Erityisesti soitossa kiinnittää huomiota rento ja lähes improvisaatiota muistuttava ote ja tämä näkyy myös hyvin erityylisissä mutta albumikokonaisuutta hyvin tukevissa kappaleissa. Repertuaaria löytyy niin rokkaavimmista kappaleista kuten Living Backwards tai Angry Man aina ultimaalisen raskaisiin kaiuttimet lattiasta läpi upottaviin I Bleed Black ja Jack Frost –veisuihin. Bonuksena kiekolta löytyy puolen tunnin mittainen ankeissa treenikämppätyylisissä olosuhteissa vuonna -86 kuvattu keikkavideo, jonka laadussa ei tosin ole kehumista.

Jos et tiedä mitä doom metal on tai mistä se on tullut, on tässä yksi hyvä vaihtoehto alkaa tutustumaan uuteen ja ihmeelliseen musiikin maailmaan syksyn sateisissa ja tummenevissa illoissa. 8/10 

SARISSA
Masters of Sin
Black Lotus

Kotimaansa Kreikan tavoin kivikkoinen Sarissan lähes 20 vuotta kestänyt ura koostuu kolmesta täyspitkästä, useista edestakaisista miehistönvaihdoksista sekä kertaalleen hajoamisesta. Tuloksena pitäisi olla Kreikan arvostetuin eeppistä metallia soittava bändi, jonka levylle on 12 kuukauden aikana väännetty loistavan modernit saundit. Samoista aineksista väännetyt kappaleet kärsivät kuitenkin pahasti ponnettomista kitara- ja rumpusaundeista, kosketin- sekä orkesteriosuudet ovat mielikuvituksettomia ja väkinäisiä laulajan ollessa kelvollista standarditasoa. Paljon melua suhteellisen tyhjästä. 3/10

SOLITAIRE
Extremely Flammable
Iron Glory

Pari vuotta sitten julkaistu Solitairen debyytti yllätti kaikessa intensiivisyydessään ja yhä herrat jaksavat kumartaa 80-luvun suuntaan. Orkesterin soittamaa speed metallia on jalostettu entisestään jokaisella osa-alueella: laulajan ääni on monipuolisempi ja vahvempi, kohkaamista on vähennetty tempoa laskematta, sovitukset ovat aiempaa harkitumpia, kappaleet melodisempia ja tarttuvampia ja saundit selkeät mutta karut. Vaikka hengähdystaukoja ei anneta edes kappaleiden välissä ja tasavahvasta materiaalista ei varsinaisia hittejä erotu, piiskaa 37 minuuttia kuolleen hevosenkin laukkaan. 8/10