Inferno #59/2008

Agenda of Swine
Waves of Human Suffering
Relapse

3,5 Kovin on hätäistä Amerikan viisikon meno, vaan kelpaahan se räyhätä kun instrumentit pysyy tumpuissa ja biiseihin on saatu ympättyä kauttaaltaan niin ideoita kuin järkeä. Useamman kuuntelukerran jälkeen hämäläisimmätkin alkavat päästä yhtyeen kyytiin ja jopa nauttia ajosta, sikäli mikäli liiallinen maailmantuskan vuodatus ei ala ahdistamaan.

Agenda of Swinella on oiva kyky rakentaa vahvan hardcore-taustan päälle paikoittain lähes grindcoreksi yltyvää metallia, joka onnistuneesti lainailee myös hieman death metalin puolelta. Kolmentoista keskimitaltaan 2,5 minuutin kantturoilla olevan kappaleen kokonaisuus on äärimmäisen intensiivinen, mutta samalla myös veikeällä tavalla groovaava ja pillistä kiinni pitävän aggressiivinen.

Muutama tarttuvampi HC-henkinen kertosäe enemmän, niin johan täräjäisi laajemmalla säteellä niin nahkatukka kuin keesikin.

Fall Of The Idols
The Seance
I Hate

3 Ihmekös tuo jos torniolaisia ahdistaa, kun sijainti on Lapissa Ruotsin rajan tuntumassa. Onhan paikkakunta synnyttänyt CMX:nkin. Fall of the Idolsin toinen täyspitkä julkaisu manaa esille vanhan liiton perinteistä doom metalia lähes tunnin ajan jaoteltuna seitsemään osioon. Periaatteessa jälki on varsin onnistunutta, mutta käytännössä turhan ennalta arvattavaa ja jopa tylsähköä.

Reverend Bizarren perinnön kunniakkaaksi jatkajaksi ei bändistä ainakaan vielä ole, vaikka yritystä ja ennen kaikkea yhteneväisyyttä on paikka paikoin (At the Birth of the Human Shadow) hyvinkin paljon. Monimuotoisuutta ja sisältöä kappaleista kyllä löytyy, tarkastellaan sitten yksilöitä tai kokonaisuutta, mutta tunnetasolla leimahdus vahvoihin alakulotettuihin tunnelmiin jää uupumaan.

Ei The Seancen kohdalla onneksi sentään mistään huijauksesta ole kysymys, mutta doom-skeptikkojen vakuuttaminen vaatii vain enemmän. Ehkä seuraavalla kerralla herrat onnistuvat manaamaan tuonpuoleisesta sielua musiikkiinsa enemmän.

The Gates of Slumber
Conqueror
I Hate

3,5 Amerikkalaisena perinteisenä doom-triona undergroundissa tunnetuksi tullut The Gates Of Slumber ei ole jäänyt nukkumaan laakereillaan, vaan usean split-julkaisun jälkeen ja vain pari vuotta edellisestä Suffer No Guilt (2006) -täyspitkästä pukkaa taas uutta materiaalia. Kolmoskiekolla onkin nimensä mukaisesti valloittaja-ainesta, sillä sen verran jämäkästä tuotoksesta on kyse.

Aiempiin albumeihin verrattuna biiseihin on tullut aimo annos tempoa lisää ja vaikutteita on selkeästi imetty 80-luvun hämärämmän ja synkemmän osaston heavy metal bändeistä ala Cirith Ungol. Lopputulos onkin mielenkiintoisinta ja moniulotteisinta, mitä yhtye on aiemmin julkaissut parhaana esimerkkinään Conquerorin päättävä massiivinen yhtyeen koko tyyliskaalan esittelevä 16,5 minuuttinen Dark Valley Suite.

Retro-henkisen musiikin suurin ongelma on, että se harvoin yltää intensiivisyydessään ja innovatiivisuudessaan innoittajiensa tasolle. Tämä ongelma vaivaa toki myös The Gates of Slumberia, mutta miellyttävää ja omanlaistaan kuunneltavaa se silti pystyy tarjoamaan.

Hackneyed
Death Prevails
Nuclear Blast

3 Nuorna vista väännettävä sanoo vanha sananlasku ja nykyaikana lauseeseen voisi lisätä myös hevin. Hackneyedin kohdalla tätä muistaa ainakin levy-yhtiö mainostaa, sillä bändi keski-ikä huitelee lähes samoissa teinilukemissa kuin kotimaisen Sturm Und Drangin. Suuri ero näiden kahden välillä kuitenkin on, sillä siinä missä viimeksi mainittu toteuttaa isänsä musiikillista haikailua 80-luvun poppihevin pariin, veivaavat saksalaiset jannut omia rapsakoita death metal –rallejaan.

Hämmästyttävän hyvin kavereiden kappaleet rullaavat sovituksellisesti ja sekä riffeistä että melodioistakin löytyy yllättävää kypsyyttä. Etenkin Ravenous ja Worlds Collide –veisut ovat kokonaisuuksina merkille pantavan arvoisia tapauksia, mutta hyviä pikkunättejä juttuja löytyy vähän sieltä sun täältä.

Ansaituista kehuista huolimatta todelliset niskannyrjäyttäjät jäävät albumilta uupumaan ja osittain soundimaailmankin takia hommassa on hienoisen light-death metalin maku. Tähän ei auta edes vokalistin asiallinen kurlaus tai rouhean rento riffittely, kun musiikin muodostama mielikuva viettää väkisinkin enemmän koulun hikisen juhlasalin kuin vastaavalle touksuvan rock-klubin suuntaan. Lupaava debyytti yhtä kaikki.

Jarboe / Justin K Broadrick
J2
The End

3,5 Godflesh –orkesterilla industrialin parissa 80-luvun lopusta aina 2000-luvun alkuun kannuksensa ansainneen ja niitä ansiokkaasti Jesu –nimen alla vuodesta 2004 alkaen kerännyt Justin K Broadrick tekee yhä edelleen niin omaehtoista kuin omalaatuistakin musiikkia. Sama pätee myös naisvokalisti Jarboeen, jonka Swans 80 ja 90-luvuilla teki tunnetuksi. Ketään näitä kahta artistia vähänkään tuntevaa ei varmasti yllätä, että kahden kumppanuksen yhteistyön tulos on niin ikään heidän itsensä kuuloista.

Justin vastatessa niin musiikin luomisesta kuin sen soittamisesta, jälki ei loppujen lopuksi ole kovinkaan kaukana Jesun tuotannosta. Erilaisia ilon, surun ja toiveikkuuden hauraita tunnetiloja kuvaavat koneistetut biisit etenevät rauhallisesti, minimalistisesti, hypnoottisesti ja näennäisen keveästi ja samankaltaisuutta löytyy myös tekstien tulkkina toimivan Jarboen eteerisestä äänestä. Muutamia kertoja kokeellisempi laulutulkinta ja kappalemateriaali lähestyvät ärsytyskynnystä uhkaavasti, mutta parhaimmillaan yhteistyö on ainutlaatuisen herkkää ja koskettavaa.

Kokonaisuutena hieman epätasainen levy jää kuitenkin Jesun tuotannon huippujen varjoon, johon sitä väistämättömästi tulee verrattua. Kollaboraatio kyllä toimii, mutta toivotulla tavalla aivan kaikkea siitä ei kumpikaan irti saa.

Neuraxis
The Thin Line Between
Prosthetic

3 Quebec viisikon aiemmat neljä tuotosta ovat aina esitelleet eteenpäin menevän bändin, jonka tekninen ja brutaalimmasta vaivihkaa melodisempaan suuntaa edennyt death metal on onnistunut aina kuulostamaan mielenkiintoiselta ja osittain jopa varsin omaperäiseltä. Parhaana esimerkkinä tästä oli orkesterin edellinen levy Trilateral Progression (2005), joka hätyytteli jo oikein hyvä –arvosanaa.

Ei jauha bändi uutukaisellakaan paikallaan, vaan on pistänyt niin mutkia kuin melodioita matkaan entistäkin enemmän. Ei kavereitten soitto tähänkään tukehdu, mutta itse kappaleet alkavat olemaan turhankin täyteen ahdettuja. Kun aiemmin teknisyys oli hyvässä balanssissa musiikin tarttumapinnan suhteen, kärsii uutukaisella kappaleiden iskevyys jo osittain liiallisesta kikkailusta.

Ei The Thin Line Between nyt vielä sentään mitään happojatsia ole, mutta ilman instrumenttierotiikan tuntemusta väärällä tavalla hitusen liian raskas kuunneltava lähes 48 minuutin mitassaan. Blondeimmilla kuuntelijoilla aivot on ainakin vaarassa mennä solmuun ja rytmikäs musiikkiliikunta on vaarassa muuttua satunnaisiksi pakkoliikkeiksi.

Nocturnal Fear
Code of Violence
Moribund

3,5 Orkesterin nimi lienee sieltä kliseisimmästä päästä, mitä olla ja voi, eikä kolmikon mekkalointiakaan voi innovatiivisuudesta syyttää. Eivätpähän nämä asiat hyvän lopputuloksen ehdottomia vaatimuksia ole koskaan olleet, kaiken kun voi aina johtaa hyvän biisin sinällään yksinkertaiseen käsitteeseen.

Nocturnal Fearin mustasävytteinen rässi kulkee rivakasti ja vimmaisen varmasti niin soitto kuin sävellyspuolella, ja hommassa onkin läpeensä oikeanlainen räyhäämisen meininki. Kun kierrokset eivät juuri missään vaiheessa laske edes lähelle normaalia käyntinopeutta, niputtuu lähes kaikki kymmenestä kappaleesta yhdeksi mustaksi massaksi. Ainoastaan nimikappaleen kertosäe jää hoettuna selkeästi takaraivoon, samoin yllättävän lyhyen ja hienon melodisen väliosan sisältävä Skull Splitter.

Vaikka armon antaminen onkin erään parituhatta vuotta sitten eläneen hipin halveksuttava ajatus, ei se tekisi yhtään pahaa musiikillisessa mielessä tälle jenkkikolmikolle. Bändillä kun on selkeästi näkemystä ralliensa suhteen, mutta ylinopeus on viedä hengen aivan kuten liikenteessäkin. Mielenkiintoisia maisemia ei Code of Violencellakaan tahdo huomata, kun ne ovat jo vilahtaneet ohitse.

Scott Hull
Requiem
Relapse

2 Kyllä vanhaa kansaa kannattaa kuunnella, ainakin mikäli se käskee suutarin pysyä lestissään. Tätä viisautta ei ilmeisesti Atlantin tuolla puolen tunne kokonaan toisenlaisista musiikillisista yhteyksistä aiemmin tuttu Scott Hull (Pig Destroyer, Agoraphobic Nosebleed), sillä sen verran heppoisen kuuloisesta ambient-henkisestä materiaalista on herran debyyttisoololla kysymys.

Lähinnä new age -rentoutusmusiikilta kuulostava levy ei sinällään ole huonosti tehty, mutta yksinkertainen ja yhdentekevältä kuulostava kosketinmaalailu ei vain onnistu herättämään oikein minkäänlaisia tunteita. Kuuntelutilanteesta tuleekin pahasti ristiriitainen, kun bion mukaan albumin pitäisi olla säestystä syvälliselle psykologiselle tarinalle, jossa käsitellään kuolemaa, syyllisyyden taakkaa sekä näiden seuraamuksia.

Vielä kun vaikutteiksi mainitaan säveltäjistä mm. Morricone ja elokuvista Hohto, ei lopputulosta voi kovinkaan paljoa arvostaa, olkoonkin saatekirjeen sisältö täysin levy-yhtiön keksintöä tai ei. Siivousmusiikkina levyn kuuntelu menee, mutta unimusiikiksi valitsen mieluummin vaikkapa Raison D’Etren tuotantoa.

Inferno #34/2006

Abandoned
Thrash Notes
Dockyard 1

2 Saksan lupaavimmaksi tulokkaaksi ja ties minkä titteleiden voittajaksi tituleerattu Abandoned on niin rässiä niin rässiä aina nimeään, logoaan, levyn kansikuvaa ja nimeä sekä soundeja myöten ettei enemmän thrash voi olla. Ja sitä vanhaa legendaarista Bay Area -osastoa totta kait. Totuus kuitenkin on, että sanahelinällä yritetään kaupata jonkinlaisen thrash-buumin vallitessa varsin mielikuvituksetonta pieksentää vanhan liittoon nimissä.

Kolkon virveli- ja kuivahkon kitarasoundin tahdittama orkesteri latoo thrashiaan menemään. Kun laulajakin kuulostaa vielä täysin ilmeettömältä ja huonolla tavalla pelottavan paljon 80-luvun kotimaisia varsilenkkarivokalisteja muistuttavalta, ei tasapaksuihin biiseihin synny vaihtelua edes tällä osastolla. Kokonaan kelvotonta ei Abandonedin musisointi ole, sillä vaikka perusainekset ovat varsin köyhät ja mauttomat, muutamia kelvollisia sattumia kitarasoolojen muodossa on muhennoksen sekaan onneksi eksynyt.

Thrash Notes todistaa paremmin kuin hyvin sen tosiasian, että vaikka thrash on pohjimmiltaan varsin yksinkertaista musiikkia selkein rakenteineen ja riffeineen, on sen tekeminen hyvin enemmän kuin vaikeaa. Varsinkin kun kyseessä on selkeästi näinkin moneen kertaan tehtyihin perusasioihin nojaava tyyli. Levyyn uhrattujen kuuntelukertojen määrä kertoo samalla myös arvosanan.


Annihilator
Ten Years In Hell DVD
Steamhammer

2,5 Uransa ensimmäistä kymmentä vuotta julkaisujensa valossa luotaava Annihilatorin DVD on, ikävä kyllä, faneja aliarvioiva tekele. Tarkoitusperät ovat saattaneet olla hyvät pakettia koostettaessa, mutta lopputulos on parhaimmillaankin vain erittäin keskinkertainen.

Julkaisun ensimmäinen nafti kaksituntinen kiekko on varsinaista sillisalaattia. Sisältöä ei ole ymmärretty ryhmitellä mitenkään valikkotasolla ja niinpä promo- ja livevideot ovat iloisesti sekaisin erilaisten haastattelu-, hassuttelu ja studio sekä treenienpätkien kanssa. Kun promovideot ovat muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta varsin turhia ja liveosuudet laadullisesti kehnoa kotivideotasoa, jää musiikillisesta osuudesta tympeä maku suuhun. Skip-nappula onkin ahkerassa käytössä, sillä kaikkien ns. puhepätkien informatiivinen sisältö on erittäin lähellä nollaa. Levyjen kivikautisen teknisen toteutuksen (PCM stereo ja 4:3 kuvasuhde) kyllä ymmärtää, mutta näin digitaalisella aikakaudella sitä kuitenkin odottaisi parempaa.

Setin kakkoskiekko nostaa sentään hieman kokonaisuuden pisteitä, mikäli useiden haastattelujen kautta luotu bändihistoria jaksaa katselijaa kiinnostaa. Äänessä on pääasiassa herra Waters itse, mutta myös entisiä bänditovereita kuullaan muistelemassa vanhoja hyviä aikoja ja mainostamassa omia nykyisiä tekemisiään. Kiitos rennon otteen vajaa pari tuntia kestävä turinatuokio on informatiivinen ja viihdyttävä.

Furia
Kheros
Season of Mist

2,5 Kheros on hankala tapaus pureksittavaksi. Se muistuttaa lankakerällä leikkivää kissanpentua, jossa purkautumaan alkava leikkikalu poukkoilee arvaamattomasti paikasta toiseen. Touhu näyttää hellyttävältä ja siinä on jotain vaikeasti määriteltävää sumeaa logiikkaa, mutta lopputulos on kuitenkin vaikeasti purettavissa oleva kaaos.

Furian tarkoituksena on luoda moniulotteista musiikkia jonkinlaisen konseptin ympärille ja ideoita ja taitoa tähän hankkeeseen siltä tuntuukin löytyvän. Kappaleet säntäilevät perinteisen rakenteiden ulkopuolella melodisen death ja goottisävytteisen black metallin hämärillä rajamailla niin hitaina kuin nopeana. Tunnelmaa ja sävyjä maustetaan koneilla ja koskettimilla, joita myötäillään varsin standardeilla puhtailla ja huutovokaalisuorituksilla. Lähestymistapa musiikkiin on kunnianhimoinen ja osittain onnistunutkin, mutta lähes jokaista kappaletta kokonaisuudesta puhumattakaan vaivaa hieman puolitiehen jäänyt toteutus ja liiallinen rönsyilevyys.

Vaikka Kheros ei ole ranskalaisorkesterin ensimmäinen julkaisu, se kuulostaa juuri lupaavan aloittelevan yhtyeen debyytiltä. Tämä kuuluu niin lepsussa tuotannossa kuin ideoiden jalostamattomuudessa, eikä levy kanttakaan voi kehua ammattitaitoisuudesta. Aarne Tenkasta siteeratakseni: Lahjoja on, kun vain tietäisi mihin.

Kalmah
The Black Waltz
Spikefarm Records

4 Jos Kalmah onkin kolmella edellisellä levyllään uponnut keskinkertaisuuden hetteikköön, nostaa se The Black Waltzilla itsensä suonsilmäkkeestä ylös tukasta vetämällä Paroni von Münchausenin tapaan. Vaikka ensikosketus albumiin ei suurempia säväreitä antanutkaan, jäivät melodiat takaraivoon soimaan avautuakseen myöhemmin vahvoiksi kappaleiksi.

Kalmahin death metal ei nojaa moderniin länsinaapurimme tyyliin, vaan vanhan Amorphiksen malliseen runnomiseen, jossa on mukana Insomnium-henkistä melodista tunnelmointia. Vaikka vauhti on rivakkaa läpi levyn, ei kaahailu ole itsetarkoitus ja määränpäähän päästäänkin perille turvallisen joutuisasti. Tempo ja aggressiivinen ote yhdistettynä melodisuuteen muodostaa tasapainoisen kokonaisuuden, joka ei ole liian makea muttei myöskään liian karvas. Biiseissä onkin paljon hienoja melodisia oivalluksia, jotka kaikessa yksinkertaisuudessaan toimivat mallikkaasti kokonaisuutta tukien.

Jos negatiivista halutaan hakemalla hakea, voisi karheaäänisessä matalassa vokalistityöskentelyssä olla huomattavasti enemmän sävyjä tasapaksuuden peikon karkottamiseksi. Vaikka koskettimia käytetäänkin varsin säästeliäästi kitaroiden mausteena, varastavat ne paikoittain elintilaa makoisalta riffittelyltä täysin turhaan. Nillitystä yhtä kaikki, The Black Waltz on vahva levy.

Neuraxis
Trilateral Progression
Earache

3,5 Keskellä viime vuoden pitkää kuumaa kesää julkaistu Neuraxiksen alkuajan tuotannon yhteen niputtava tupla palautti tai toi ihmisten mieliin nämä mainiot kanukit kimurantteine death-metalleineen. Nimensä mukaisesti levy on vähintäänkin kolmeen eri suuntaan kehittynyt teos, jossa orkesterin musiikillinen näkemys kiteytyy tähän mennessä selvimmin.

Vaikka bändin musiikillisiin ääriaineksiin pohjautuva suoritusmetalli ei olekaan äärimmäisen innovatiivista saati rohkeaa, ei samankaltaisella kentällä operoivia kumppaneita ole paljoa. Tekninen osaaminen niin soitto- kuin sävellyspuolella on balanssissa ja lopputuloksena onkin varsin tanakasti jytisevä kiekko haastavaa ja monipuolista metallia. Yllättäviäkin rakenteita ja riffittelyä sisältävät kappaleet osaavat olla samanaikaisesti sekä brutaaleita että vauhdikkaita, mutta myös melodisia ja fiilisteleviä. Samaa särmikkyyttä löytyy myös kireästä örinästä kurlaavaan viemärimurinaan vaihtelevasta laulusta, johon ei onneksi ole edes yritetty tuoda melodisuutta saati puhtautta.

Toistolla albumista löytyy tarttumapintoja sieltäkin, mistä niitä ei ensimmäisenä osaa etsiä. Tiiviinä 35 minuutin pakettina Trilateral Progression pakottaa helposti toistuville kunniakierroksille, vaikka kirkkaimmat mitalisijat jäävätkin vielä saavuttamatta.

Samael
Era One/Lesson In Magic #1
Century Media

3 Samaelin tuplauutukainen ei ole uusi Samael levy. Vaikka levy onkin julkaistu Samaelin nimen alla, on sitä pidetty omana Era One-projektinaan. Pahansuovat puheet kertovatkin, että levy–kombo on tehty vuosina 2002 ja 2003 pelkästään täyttämään bändin velvoitteet entistä levytyssopimustaan kohtaan. Näinkin myöhäinen julkaisuaikataulu tukee huhujen todenperäisyyttä.

On albumin julkaisun motiivi mikä tahansa, vasemmalla kädellä se ei ole sutaistu. Yhteensä 19 kappaletta elektronista jytkettä ja maalailua sisältävällä paketilla on hienoisia yhteneväisyyksiä Samaelin musiikin kanssa, mutta puhtaasti kone-ja kosketinpohjaisena kappaleista puuttuu Samaelin tyypillinen raskaus ja rytmiikka. Siinä missä Era One:lla kuullaan myös Vorphin lauluja, keskittyy Lesson In Magic #1 puhtaasti hieman rauhallisempaan ambient-fiilistelyyn.

Summana levyt ovat harmittoman rentouttavan kuuloisia täyteläisine soundeineen. Vaikka kumpainenkin kiekko on helppo kuunnella uudestaan ja uudestaan, vaikuttavat musiikilliset ratkaisut hieman turhankin helpoilta näiltä kahdelta ammattimieheltä. Pitkän ja vaihderikkaan uran tehneen bändin nimi jää tahriintumatta, mutta uutta sulkaa tällä ei tirolilais-hattuun kyllä saa.

The Scourger
Blind Date With Violence
Stay Heavy Records

3,5 Tulevaksi kotimaiseksi thrash-jyräksi hehkutettu The Scourger on julkaisu julkaisulta hionut tyyliään ja parantanut otteitaan. Lupaavan debyytti MCD:n ja vallan kelvollisen singlen jälkeen bändi joutuu ensimmäistä kertaa todelliseen puntarointiin täyspitkällään.

Vahvasti uusiothrashin kirkkaimman lipunkantajan The Hauntedin suuntaan nyökkäilevä pieksentä on The Scourgerilla oikeaoppisesti hallussa. Levyä kuunnellessa jalka alkaa heti alusta alkaen takomaan tahtia, vaikkei koko vartalo lähdekään mukaan. Riffit ja kitaratyöskentely on näppärää, huudossa sopivaa kireyttä joskin hieman tasapaksulla tavalla ja kipakoissa kappaleissa sopivan riittävästi vaihtelua. Jämerän selkeä tuotanto nivoo osaset paikoilleen ja kaikki vaikuttaakin mallikkaalta, mutta…

Albumi on kuin juuri oikeanlaisista osista koostettu klassisen rujo Frankensteinin hirviö, johon ei kuitenkaan ole onnistuttu puhkumaan sielua mukaan. Tämä vaikeasti määriteltävissä oleva puute erottaa kokoonpanon hiuksenhienosti mutta selkeästi terävimmästä kärjestä, joka kuitenkin on selkeästi näppien ulottuvilla.

Zero Nine
Eyes On The Rear-View Mirror
Poko Records

4 09, tuo Kuusamon lahja suomalaisella heville on tullut siihen ikään, johon mennessä jokaisen itseään hevihenkilönä pitävän olisi viimeistään pitänyt kuunnella ainakin kerran jompikumpi Intrigue tai White Lines klassikoista. Asian voi toki helposti korjata myös hankkimalla orkesterin 25-vuotiaan uran niputtavan Eyes On The Rear-View Mirror -kokoelman.

Tarotin lailla Zero Nine on yhtyeitä, joiden tekemää pioneerityötä ja ajatonta musiikkia ei arvosteta läheskään niin paljon kuin ne ansaitsisivat. Onneksi suomalainen taipuu ja antaa vielä huonommin periksi kuin rautakanki. Harvakseltaan mutta varmasti vuosikausienkin mittaiseksi venyneiden taukojen jälkeen molemmat hevijäärät ovat julkaisseet uusia levyjä. Tämä käy erityisen hyvin selväksi Zero Ninen kohdalla, sillä vaikka parhaat-kokoelma ei täyttä timangista hittiputkea olekaan, ei siltä löydy yhtään notkahdusta.

Kehityskaari alkuaikojen 70-luku henkisestä hard rockista raskaamman ja melankolisemman kautta tuoreimpien levyjen letkeämpään ja lämpimämpään raskaan rockin maailmaan on elegantti. Uudelleenkäsittelyn jälkeen soundit ovat kirkkaat ja eroavat kappaleittain yllättävän vähän toisistaan, jos vain pitää mielessä minkälaisella aikajänteellä ne on alun perin taltioitu. 18 kappaleen valikoimasta on turha alkaa napisemaan, siltä löytyy oikeasti kaikki ne suurimmat ja tunnetuimmat hitit. Loput taas ovat yhtä hyviä ja tasavahvoja valintoja, kuin lähes mikä tahansa valitsematta jäänyt ralli. Nyt lapset ja karvanaamat kauppaan ostamaan katsaus suomalaiseen hevihistoriaan.

Centinex
World Declension
Regain

6 Svea mamman helmoista ponnistava Centinex on takonut pitkää uraan tinkimättömällä asenteella ja linjastaan tinkimättä muttei ole koskaan onnistunut nousemaan pistesijoja korkeammalle kilpailtaessa svedu-deathin parhaimmuudesta. Kahdeksas täyspitkä jyrää samoilla eväillä kuin vuosi sitten julkaistu Decadence - Prophecies Of Cosmic Chaos, mutta aromisuolan lisäksi kalmanherkkujen makua täydentävät hieman uudenlaiset mausteet.

Ainoan alkuperäisjäsenen Martin Schulmanin kipparoiman orkesterin miehistössä on soittokokemusta ja sovitusnäkemystä, näiden puutteiden vuoksi Centinex ei karille karahda. Kappaleet luovivat eksymättä merimerkiltä toiselle, vaikka reitti ei aina noudatakaan suorinta tai nopeinta mahdollista. Aiempiin seilailuihin verrattuna merikortit on vaihdettu astetta uudempiin ja tämä kuuluu erityisesti kasvaneena melodisuutena, joista osaa nojaa hieman jopa nuoremman polven NWOSDM:n suuntaan. Harmi vain, että World Declension –nimen alla seilaava alus kärsii ponnettomista ja tasapaksuista soundeista. Kapteenin ääni kantaa kyllä hyvin kovemmassakin myrskyssä, mutta ohuen vaisut kitarasoundit tuppaavat hukkumaan kylkeen piiskaavien aaltojen lailla tykittäviin rumpuihin.

Järvi-Suomessa albumin tahtiin risteilee mielellään muutamaan otteeseen, mutta viikkojen mittaisen Karibian risteilyn soundtrackiksi levystä ei ole. Vaikka nähtävää ja kuultavaa piisaa tälläkin reissulla kotitarpeiksi, todelliset suuret elämykset jäävät kokematta ja tallentamatta aivolohkojen digikennoihin.


Circulus
The Lick On The Tip Of An Envelope Yet To Be Sent
Rise Above

7 Hevimiehethän ei kirjeitä kirjoittele eikä varsinkaan sinetöi niitä suudelmin, mutta eipä olekaan Circulus heviä saati edes metallia. Jonkinlaista logiikkaa löytyy silti bändin kiinnittämisestä doomisra ja stonerista tunnetulle Rise Above –lafkalle, sillä onhan Lee Dorrian, mies levy-yhtiön takana, varsinainen hippi itsekin.

Tältä levyltä ei kuitenkaan löydy ensimmäistäkään raskasta säveltä, sillä Circulus leijuu vahvasti 60- ja 70-lukujen folk-henkisissä hippitunnelmissa aina soundeja, sanoituksia ja jopa asusteita myöten. Kokonaisvaltainen toteutus on erittäin lämminhenkinen, monipuolinen ja ennen kaikkea uskottava, vaikka useimmiten tällainen jalat tukevasti ilmassa haihattelu ja vapaan rakkauden sekä rauhan perään haaveilu tuokin mieleen Cartmanin lanseeraaman lausahduksen: screw you hippies, I’m going home. Musiikki koettelee ärsytyskynnystä useissakin kappaleissa, mutta vilkaisu ulkona paahtavaan kesäisen keliin ja rehottavaan luontoon saa mielen aina kummasti rauhoittumaan.

Orkesterin debyytti tarjoaa todennäköisesti enemmän usein kuuntelijoiden vanhemmille kuin itse jälkikasvulle, mutta kyllä tämän tahdissa kelpaa nuorempienkin varttua kunhan vain unohdetaan ne tajuntaa laajentavat huimausaineet neljänkymmenen vuoden taa.


Neuraxis
Truth Imagery Passage
Earache 

6 Vastikään solmitun diilin ja syksyllä julkaistavan uuden täyspitkän kunniaksi Earache niputtaa Voivodilaisten kotimaasta ponnistavan Neuraxiksen uran kolme täyspitkää kahdelle kiekolle. Viiden vuoden aikana synnytetyt 34 biisiä on tanakka setti, jonka parissa rapian 100 minuutin viettäminen on taatusti raskas kokemus.

Paketin avaava vuonna 2002 julkaistu toistaiseksi tuorein levytys Truth Beyond… on ehdottomasti levyn parasta antia. Enemmän teknisenä ja fiilistelevänä kuin yltiöbrutaalina vyöryvä death metal on kiinnostavaa ja omaa omaperäisiä ja jopa yllättäviä ratkaisuja musiikkivirran kuitenkaan katkeamatta missään vaiheessa. Kokemus kuuluu selkeästi ja ero korostuu entisestään, jos soittimeen työnnetään referenssipisteeksi välittömästi levyn loppumisen jälkeen A Passage Into Forlorn ja Imagery-levyt sisältävä kakkoskiekko.

Vaikka orkesteri ei tyylillisesti olekaan kokenut suuria mullistuksia uransa aikana, on kappalemateriaali ja sovitusratkaisut huomattavasti tylsempiä ja väkinäisemmän oloisia vanhemmilla tuotoksilla. Materiaalia kuunnellessa ei voikkaan välttyä tunteelta, että uransa alkuaikoina Neuraxis ei uskaltanut aivan täysin rinnoin heittäytyä omaan musiikilliseen maailmaansa ja näin erottautua liiaksi death metal veljistään.

Witchcraft
Firewood
Rise Above

8 Maagisin sävelin kuuntelijaa vahvoihin ja usvaisiin 60- ja 70-lukujen tunnelmiin johdattava Witchcraft on selkeästi syntynyt liian myöhään. Vahvasti Pentagramin ja miksei osittain Roky Ericksoninkin nimiin vannova kombo kuulostaa autenttiselta ja ajan hengen mukaiselta kaikin puolin, mutta osaa myös fiilistellä sopivasti tummatunnelmaisten kappaleiden varassa.

Orkesterin retroilua synkän ja raskaan rockin genreissä tukee erittäin hyvin analoginen ja primitiivisellä tavalla osuvan lämminhenkinen tuotanto, joka vahvistaa tunnetiloja entisestään. Laulut vedetään suurella tunteella teknisen taituruuden jäädessä taka-alalle ja sama pätee myös muihin instrumentteihin. Witchcraftin vahvuutena onkin juuri tyylitajuinen kokonaisuuksien hallitseminen sekä näiden raamien sisälle rakennetut kiehtovat kappaleet, on kyseessä sitten rokkaavan rullaavat rallit tai hitaudessa haahuilevat hymnit.

Ensimmäisten kuuntelukertojen jälkeen pää nyökkii tahdissa hyväksyvästi, mutta todellisen valaistumisen pääkoppa kokee pidempikestoisen nauttimisen jälkeen. Firewood iskee varoittamatta tajuntaan kuin pahainen LSD:n jälkitrippi avaten kokonaan uuden värikkään maailman. Antaa kaikkien kukkien ensiksi kukkia ja sitten lakastua.


Wytchcraft
I Taste Your Fucking Tears Of Sorrow 
Omakustanne
 
3 Huonoistakin bändeistä löytää yleensä jotain hyvää, mutta Wytchraftin kohdalla paletin osaset alkavat olla kohtuullisen luokattomia aina bändin ja levyn nimestä albumin kansikuvaan, sanoituksiin ja musiikkiin. Kansikuvan tappaja/tapettava –hommissa olevat kaksi gootahtavaa neitoa eivät vakuuta edes pärstävärkeillään eikä kliseisistä aiheista väkerretyt yksinkertaiset sanoitukset maalaile kovinkaan kummoisia melankolian maisemia: ”In solitude you will die, none will hear that you cry, you’re afraid, fighting with fear, but in the end you just will sear”

Wytchcraftin musiikki rakentuu hidastempoiselle doom-perustukselle, jonka päälle ladotaan ärsyttävän puuduttavia ja yksinkertaisia pilipali-melodioita eri genreistä. Mukana on niin goottisävyjä, folkkia kuin black metalliakin ja sama pätee tilanteen mukaan myös yksiulotteisen solistin karheahkoon ulosantiin. Näin lohduttomista lähtökohdista rakennetut 6-7 minuutin mittaiset kappaleet jaksavat kantaa korkeintaan ensimmäisen minuutin ajan, jonka jälkeen kuuntelija vajoaa väkisinkin tylsyyden syövereihin toivoen pikaista vapautusta.

Jos kyseessä olisi debyyttituotos, voisi bändille antaa puutteita enemmänkin anteeksi. Nyt kahden demon ja yhden MCD:n jälkeen ei kuitenkaan ole mikään ihme, että bändi julkaisee itse omilla rahoilla tuotoksiaan.