Inferno #20/2004

ANTHRAX
Music of Mass Destruction DVD
Nuclear Blast

Nuoruuden kovan diggailunkohteen Anthraxin ensimmäiseltä live-DVD:ltä on lupa odottaa paljon. Vaikka orkesterin suurin suosio onkin ehkä takanapäin ja nykyisen laulajan John Bushin aikainen materiaali on vaihdellut laadultaan hyvästä keskinkertaisen tylsään, on bändi silti osoittanut piristymisen merkkejä viime aikoina.

Sarjakuvahahmo Captain 'Thraxin esittelevä pakkaus on tyylikästä jälkeä ja DVD:n alkutekstit Anthraxille tyypilliseen tapaan hauskat. Kiekon valikko on puolestaan hieman sekava, mutta pienen ihmettelyn jälkeen tarvittavat toimineet löytyvän kyllä. Vajaa puolitoistatuntisen keikan materiaali on kuvattu Chicagossa ja tarjolla on puolet vanhaa (Belladonnan aikaista) ja puolet uutta materiaalia eli tasapainossa ollaan. DD5.1 ääniraita on hyvä, mutta matalat taajuudet ovat hitusen liian pinnassa ja terävinä esillä. Useilla kamerakulmilla toteutettu kuvaus on laadultaan hyvää joskin hieman utuista ja muutamassa kamerakulmassa suorastaan rakeista. Periamerikkalaiseen tapaan kuvallinen toteutus kärsii myös nopeista leikkauksista sekä omituisista efekteistä ja kikkailuista, joista suurin osa on häiritseviä. Bändi itsessään on hyvässä vedossa ja lavalla heiluu niin päät, tukat kuin parratkin yleisöstä puhumattakaan.

Bonuksena tuleva CD ei tarjoa uutta, vaan 2/3 osaa DVD:n kappaleista. Turha lisä siis. Liikoja extroja ei kiekolta myöskään löydy. Hauskoja, mutta kertaalleen katsottavia pätkiä uuden levyn graafisesta puolesta vastanneesta herrasta sekä neljästä bändijäsenestä mielipuuhissaan. Ainoa katselua kestävä lisä on metkasti toteutetut multiangle versiot Fueled ja Metal Thrashin Mad –kappaleista. 7/10

ARMORED SAINT
Lessons Not Well Learned 1991-2001 DVD
Metal Blade

Armored Saintin historiikin kakkososa esittelee 90-luvun tuotantoa ja digitaalisen tallenteen konseptin on lähes identtinen edellisen osan kanssa. Bändin livekuntoa voi arvostella reilun tunnin ajan, vaikka materiaalia ei olekaan tallennettu kuin viideltä eri keikalta vuosilta 1991, 2000 ja 2001. Kahdestatoista kappaleesta lähes kaikki on joko bändin ehkä tunnetuimmalta ”Symbol of Salvation” -levyltä tai tuoreimmalta 2000 julkaistulta ”Revelation”-kiekolta. Bonus-osiosta löytyy kolmen promo-videon lisäksi myös tuttu ja turvallinen kuvagalleria sekä lyhyitä humoristisia kevennyksiä. Mielenkiintoisempaa antia tarjoilee paketista löytyvä kuuden biisin vuonna -84 äänitetty live CD, joskin puhtaassa audioformaatissa olisi mukava ollut kuunnella enemmänkin materiaalia vuosien varrelta.

Hifisteille ei tarjolle ole minkään sorttista herkkua, sillä yhdellä kameralla kuvattujen kotikutoisten otoksien laatu vaihtelee kehnohkosta kohtuulliseen. Äänipuoli on astetta heikompaa, sillä ”jostain taustalta” tulevasta stereoääniraidasta puuttuu potku täysin ja pahimmillaan äänet ovat lähes yhtä ja samaa massaa. Nykyajan hienouksista ei siis ole tietoakaan, vaikka vanhan koulukunnan analogismainen toteutus kieltämättä nostattaakin hieman tunnelmaa.

Mitään ei edellisestä DVD-julkaisusta olla opittu, sillä tämän kiekon anti jää väkisinkin astetta heikommaksi. Yhä perustellumpaa olisi ollut yhdistää nämä kaksi levyä yhdeksi kattavaksi paketiksi, joka olisi taatusti tyydyttänyt niin orkesterin fanit kuin orkesteriin vasta tutustuvatkin. 6/10

CARNAL FORGE
Destroy Live DVD
Century Media

Metal Mind Productionsin ja Krakovan Krzemionkin TV-studion yhteistyönä on jälleen syntynyt yksi uusi live DVD esiintyjänä Carnal Forge. Niin sisällöllinen kuin laadullinen konsepti on hyvin samankaltainen kuin aiemmissa samassa sarjassa julkaistuissa tallenteissa. Varsinaisen keikan lisäksi on bonuksiksi tungettu pari lyhyempää keikkaa sekä lähes kaikki tarpeellinen teksti- ja kuvainformaatio mitä orkesterista tarvitsee tietää.

Puolan keikan tekninen toteutus on ajan tasalla, sillä keikka on tallennettu laajakuvaformaatissa ja ääniraitana DD5.1. Valitettavasti kuva pikselöityy häiritsevän runsaasti valoisissa kohtauksissa ja kitarat ovat turhan matalalla miksauksessa. Tiukassa kunnossa oleva orkesteri runnoo välilöpinöittä 20 biisiä introineen hieman reilussa tunnissa ilman paikallaan seisovan yleisön tukea. Bändin oma liikehdintä on yleisön mukaista, mutta onneksi vokalistin Jonas Kjellgrenin esiintyminen ja säälimätön äänenkäyttö tuo edes vähän eloa keikkaan. Puolen tunnin mittaiset bonuskeikat Jenkeistä ja Japanista ovat silkkaa täytettä. Kymmenen biisin Tokiossa kuvatussa keikassa ei ole kuin kaksi Puolan keikasta eroavaa kappaletta. Yhdellä kameralla kuvatun materiaalin laatu on kuin viidennen sukupolven VHS-kopio eli aikamoista suttua. Äänenlaatu on sen sijaan ihan kelvollinen. New Yorkissa kuvatun seitsemän biisin veto on kuvanlaadultaan hyvä, mutta ääneltään rupista massaa. 6/10  

CHAINSAW
Smell the Saw
World Chaos

Vahvasti Spinal Tapin ja 80-luvun thrashin hengessä veivaava Chainsaw pitää hauskaa eikä yritä tehdä edes mitään uutta ja mullistavaa. Lopputuloksena on mukavasti kulkevaa metallihassuttelua, joka ei kuitenkaan sen kummemmin saa liekkeihin. Huomio kiinnittyy erityisesti bändin puhtaaseen ulosantiin niin kitaroissa kuin laulussa, joista kummastakaan ei löydy paljoa räkää eikä säröä. Kun levyltä löytyy vielä paljon keskitempoisia biisejä, melodisuutta sekä heavymaista otetta, eroaa kokonaisuus mukavasti tyypillisesti retrothrashista. Harmi vain että ideat ja toteutus jättävät liian paljon toivomisen varaa. 5/10 

THE CROWN
Crowned Unholy
Metal Blade

Alun perin idea julkaista Crowned in Terror uudelleen ruotuun palanneen Johan Lindstrandin vokaaleilla varustettuna tuntui hieman epäilyttävältä idealta, mutta kuinka väärässä olinkaan. Vaikka Tomas Lindbergin ääni on legendaarinen, tarvitsee myöntää ettei miehen kireä räkärääkynä tuntunut istuvan hansikkaan lailla levylle. Muutenkin levy kuulosti tiukkuudesta huolimatta kovin sekavalta ja ponnettomalta saundiensa takia.

Crowned Unholy korjaa kaikki nuo seikat, sillä bassoraidat on äänitetty kokonaan uusiksi, rumpuraitoja on paranneltu ja koko komeus on vielä miksattu ja masteroitu uusiksi. Lopputulos potkii kasseille kuin strutsi eläimiinsekaantujaa ja ero on tosiaan valtava uuden version hyväksi. Johanin karheassa äänessä on vetovoimaa ja bändin death-thrash-rockissa on mukana ilmavaa groovea, neitsytmäisen tiukkaa soittoa puhumattakaan kärpäspaperin lailla tiukasti tukkaan tarttuvista ralleista.
Vihkonen tarjoaa runsaasti mukavaa luettavaa äänityksistä ja vikaan menneistä asioista sekä jäsenten kuvaukset ja sanat jokaisesta kappaleesta. Komeuden kruunaa kylkiäisenä tuleva DVD, josta löytyy intiimeissä olosuhteissa viime marraskuussa Saksassa kuvattu 14 biisin keikka. Lava on äärimmäisen pieni ja hikinen ja tunnelma sen mukainen. Teknisesti tallenne on hieman kotikutoisesti toteutettu ilman hienouksia, mutta niin kuvan- kuin äänenlaadultaan se on hyvä tuoden erinomaisesti esille orkesterin intensiivisen livetunnelman. 9/10 

THE CROWN
The Burning
Blackened

Kruunupäiden toinen postuumisti julkaistu levy on orkesterin hieman heikosti saatavilla olevan debyytin uusintapainos. Kasvojenkohotuksena levy on masteroitu uusiksi, mutta muita eroavaisuuksia ei alkuperäiseen verrattuna löydy. The Crownin alkuaikojen saundi on myöhäisempiin tuotoksiin verrattuna huomattavasti death metallisempi ja samalla myös synkempi. Kipakat rallit etenevät kuitenkin bändille ominaisella rennolla otteella ja mukana on monta oivaa tajuntaan väkisinkin puskevaa kappaletta. The Burningilla bändi osoitti jo potentiaalinsa, vaikka varsinkin näin jälkikäteen tarkasteltuna kehittymisen varaa on joka osa-alueella. 7/10 

ELECTRIC WIZARD
We Live
Rise Above

Miltei terminoitunut Brittein saarten pajavasara on uusiutunut ja todisteena resurrektiosta on elämänhalua puhkuva uusi täyspitkä. Bändin keulahahmo herra Obornin rinnalla murjoo nykyisellään kolme kokonaan uutta ihmistä. Tyylistä ei kuitenkaan olla tingitty kilogrammaakaan, sillä kiitos aiempaa selkeämmän tuotannon bändin hallusinogeeninen ja lyijynraskas musiikki jauhaa edelleen lihamyllyn lailla hitaasti ja varmasti. Kappaleiden hämärimpiä koukeroita on suoristettu hitusen verran ja vokalisointeja siivottu puhtaammiksi. Taatun toimivaa, mutta piilossa olevaa luovaa hulluutta jää kaipaamaan. 7/10 

THE GATES OF SLUMBER
The Awakening
Final Chapter

Ensilevyllään raskasta doomia paiskova The Gates of Slumberia voisi verrata jossain määrin Electric Wizardiin. Raskaat osuudet laahaavat samaan malliin ja musiikissa on yhtenevää huuruisuutta. Suurempana erona on vain amerikkalaisen kollegan taipumus yltyä ajoittain trippailevaan grooveiluun ja muutamaa astetta kevyempi tunnelma. Alkukankeuden jälkeen levy imaisee mukaansa ja lähes pakottaa toistuvaan kuunteluun. Todellisuus ja yksittäiset kappaleet hämärtyvät yhdeksi ja samaksi – on vain muriseva audiokeinotodellisuus. Tätä on kuultu ja tehty aiemminkin, mutta perusasiat toimivat aina. 7/10 

JAG PANZER
Casting the Stones
Century Media

Amerikkalainen unelma eli ryysyistä rikkauksiin ja kovalla työllä menestykseen pitää paikkansa Jag Panzerin kohdalla. 80-alusta lähtien orkesteri on tahkonnut tinkimättömästi heviä noudattaen omia näkemyksiään ja piittaamatta trendeistä hevon kikin vertaa. Suuria musiikillisia muutoksia ei uran varrelle ole tapahtunut, mutta miksi korjata toimivaa konseptia?

Jag Panzerin musiikissa on yhä kuultavissa yhtyeen alkuaikojen tunnelmia ja vaikutteita, vaikka mukana onkin modernimpaa ja progressiivisempaa otetta. Levy-yhtiön tavoin en kuitenkaan luonnehtisi musiikkia power metalliksi, vaan varsin perinteiseksi metalliksi jota kenenkään ei tarvitse hävetä. Tuku-tuku komppeja ei levyllä siis kuulla, vaan aidosti kitaravetoisia ja keskitempoisia yllättävänkin raskaita mutta hyviä melodioita omaavia kappaleita. Laulaja Harry Conklinin äänivarat ovat kohtuullisen legendaariset ja ääni ei ainakaan tunnu iän mukana juurikaan heikentyneen.

Casting the Stones on vahva lisä Jag Panzerin diskografiaan. Se on tasaisen vahva albumi, joka vaatii kuuntelua mutta myös kestää sitä kohtalaisesti. Kappalemateriaalista on turha nostaa yhtäkään rallia toisten ylle, sillä hetkessä tajuntaan tarttuvia hittejä ei levyltä löydy etsimälläkään. Jatkuvasti uutta ja erilaista musiikkia etsiville albumista ei ole, mutta metallin perusarvoihin uskoville se tarjoaa taattua iloa. Ainut asia mitä jää kaipaamaan on nopeampia ja suoraviivaisempia perinteitä kunnioittavia heviralleja liiallisen progressiivisuuden sijaan. 6/10

MEGADETH
The System Has Failed
Sanctuary

Megadeth on palannut. Ei vain takaisin bisnekseen, vaan myös osittain juurilleen joista oltiinkin jo ajauduttu jonkin verran hakoteille edellisellä kolmella levyllä. Monet laittomia teitä pitkin albumin kuultavakseen saaneet asiantuntevat Internet-kriitikot ovat ehtineet lytätä albumin, koska se ei kuulosta yhtään Megadethin parhaimpana pidetyltä Rust in Peace –levyltä, mutta nämä tuomiot kannattaa jättää omaan arvoonsa. Levyn yhdeksättä Truth Be Told –raitaa lainatakseni, kerron tässä yhden perustellun subjektiivisen totuuden.

Siinä missä RiP oli aggressiivinen, siirtyi orkesteri kahdella seuraavalla levyllään entistä melodisemmaksi ja kirosana sanottakoon niin kuin se on eli samalla myös kaupallisempaan suuntaan. Huolimatta tästä kehityksestä nämä kolme albumia muodostavat bändin uran huipun alkuaikojen klassikoita mitenkään väheksymättä. The System Has Failed on tyylillisesti yhdistelmä kaikkia noita kolmea levyä. Levyn avausraita Blackmail the Universe ja Kick the Chair ovat hyvin lähellä Rust in Peacen rankkaa riffittelyä, kun taas tarttuva Die Dead Enough voisi helposti löytyä Youthanasialta . Countdown to Extinctionin henkeä löytyy taas paljon puolestaan kappaleesta kuten The Scorpion . Kaikki edellä mainitut kappaleet löytyvät levyn alkupuoliskolta ja se onkin selvästi loppua tarttuvampi ja helpommin omaksuttavissa. Levyn jälkimmäiseltä puoliskolta löytyy kuitenkin useita biisejä, jotka ensimmäisillä kuuntelukerroilla vaikuttavat tylsähköiltä, mutta jotka alkavat salakavalasti aukeamaan useiden toistojen jälkeen. Toki mukana on myös muutama keskivertoraita, joka ei pahemmin jaksa innostaa, vaikka suurempia vikoja niistä onkin vaikea löytää.

Tutut Megadeth melodiat ja bändille ominaiset rytmitykset ovat yhtä tallessa ja helposti tunnistettavissa. Vaikka kokoonpano ei olekaan se klassinen Mustaine-Friedman-Ellefson-Menza, ei soitto tai sävellyspuolessa eroa juurikaan huomaa. Sanotaan mitä sanotaan, mutta The System Has Failed on erittäin hyvä levy, joka osoittaa, että bändillä on yhä annettavaa muillekin kuin faneilleen. 8/10 

METAL CHURCH
The Weight of the World
Steamhammer

Muutamaan kertaan kuolleeksi luultu vanha 20-vuotias työhevonen on jälleen piiskattu henkiin kun edellisestä työsuorituksesta on ehtinyt kulua jo viisi vuotta. Peltoa on taas kynnettävänä ja saarnamiehillä tuntuu taas olevan otollinen aika levittää heavy metallin ilosanomaa. Seurakunnassa on kato käynyt taas siihen malliin, että edellisen levyn pastoreista ei jäljellä ole enää kuin alkuperäiset jäsenet kitaristi Kurdt Vanderhoof sekä rumpalismies Kirk Arrington.

Tyylillisesti Metal Church on muuttunut varsin paljon kahdesta alkuajan klassikosta, joissa niin energia kuin metalli virtasi valtoimenaan. Nykyisellään orkesteri on huomattavasti melodisempi, jopa 80-luvun hard rockin malliin, vaikka paikka paikoin jyrää löytyy yhä ihan kiitettävästi. Uusi vokalisti Ronny Munroe suoriutuu tehtävästi kelvollisesti, vaikka herran ääni onkin hieman tasapaksu. Kurdtin riffit ja ideat eivät muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta ole edelleenkään huonoja, vaikka kitarataitelija ehtikin välillä tehdä jo aikamoista progepop-huttua. Levyn nimikappale edustaa bändiä parhaimmellaan. Jyräävän raskas perusta, rullaavan kevyet väliosat sekä äärimmäisen tarttuva ja melodinen kertosäe. Niistä on hyvät kappaleet tehty.

Vaikka levyn kappalemateriaali onkin varsin tasaista on se samalla myös tasapaksua. Turhan usein kappaleiden melodiat ja rakenteet noudattavat varsin samanlaista kaavaa mikä alkaa väkisinkin puuduttaa levyn puolessa välissä. Tämä saattaa myöskin johtua siitä, että levyn alkupuoli on selkeästi levyn loppua energisempi ja iskevämpi. Ei iske Metal Church enää tiilitonnin lailla takaraivoon, mutta kyllä tämä vielä sadasta kilosta poltettua savea käy. 6/10 

MIRROR OF DECEPTION
Foregone
Final Chapter

Pitkähkön uran germaanisen doom metallin saralla taiteillut Mirror of Deception puskee ulos toista täyspitkäänsä. Tyylilajina on vanhojen legendojen suuntaan kumartava perinteinen ns. true doom metal, joka kuulostaa korviin mukavan lämpimältä ja orgaaniselta. Mieslaulajan ääniala ei ole hääppöinen, mutta puhtaat lakoniset vokalisoinnit istuvat kelvollisesti musiikkiin. Foregone ei tarjoile suuria ihmeitä tai mieltä synkistäviä koukkuja, mutta kokonaisuus on silti miellyttävän toimiva. Negatiivista levyssä on vain liian yksinkertaiset ja samankaltaisista ideoista ammentavat kappaleet. 6/10

NAPALM DEATH
Leaders Not Followers: Part 2
Century Media

Viiden vuoden takainen idea julkaista orkesterin suosikkisävelmiä omina tulkintoina on ollut ilmeisen hauska ja kannattava, sillä nyt seuraa jatkoa täyspitkän coverilevyn muodossa. Napalm Death pysyy tyylilleen uskollisena, sillä 43:ssa minuutissa ehditään kaahata läpi peräti 19 kappaletta. Progebiisejä tai progeversioita ei levyltä kannata odotella.

Suurin osa levyllä esiintyvistä Napalm Deathin esikuvista edustaa erityisesti 80- ja 90-luvun punk/hardcorea, mutta toki metallinkin parista vaikutteita on haettu. Vaikka suurin osa alkuperäisistä esittäjistä onkin outoja tai korkeintaan niminä tuttuja, pitäisi nimien kuten Hellhammer, Wehrmacht, Discharge, Kreator, Agnostic Front ja Sepultura. sanoa ainakin vanhemmille metallisteille jotain.
Tuttuun omaan tyylinsä kappaleet vedetään rivakalla ja tanakalla otteella läpi jota levyn saundipolitiikka komppaa hyvin. Vaikka kaikki levyn komponentit ovat periaatteessa kohdallaan, Napalm Deathin käsittely pistää väkisinkin puuskuttamaan ja saa vauhtisokeuden päälle. Yksilöt kasaantuvat yhdeksi vauhtipuuroksi, joka väkisinkin puuduttaa hiukan lopun lähestyessä. Mutta sitä saa mitä tilaa eikä Napalm Death hyydy eikä petä. 7/10 

POD PEOPLE
Doom Saloon
Rise Above

Pod People ei osoittaudu Australiassa piilossa pidetyksi kultakimpaleeksi debyytillään, vaikka orkesterin bio moiseen suuntaan vihjaileekin. Rokkaavimmillaan bändi lainailee Cathedralilta suht estoitta ja raskaimmillaan voi todeta herrojen kuunnelleen Black Sabbathia. Äärimmäisen simppeliltä vailla groovea oleva biisimateriaali ei jaksa pitää kiinnostusta pitkään yllä ja laulajan merkillinen haudan takaa tuleva kaiutettu ja pehmeä murina istuu musiikkin yhtä hyvin kuin 20 vuotta vanha rippipuku. Äärimmäisen keskinkertainen julkaisu, josta genren die-hard fanit saattavat saada jotain irti. 4/10 

SAINT VITUS
V
Southern Lord

Kapitalismin luvatussa maassa operoiva Southern Lord on pitänyt tiukasti kiinni omasta linjastaan. Probotia lukuunottamatta yksikään lafkan julkaisuista ei omaa suurempaa kaupallista potentiaalia, mutta jokaiselle lafkan omaperäiselle karkeasti doom metallin eri alagenreihin putoaville julkaisuille löytyy oma pieni mutta vannoutunut kuulijakunta.

Julkaisemalla alan piireissä legendaksi nostetun Saint Vituksen legendaarisena pidetyn V -albumin uudelleen on Southern Lord sovittamassa itselleen doom metallin kansankynttilän ja sivistyksen soihdun viittaa. Alun perin vuonna –90 julkaistu levy sisältää mukavan rupisella ja tummalla tuotannolla varustettua vanhan koulukunnan sisältävää synkistelyä. Winon uniikki ääni sisältää elämänkokemusta kuin monessa lähiöissä asuvilla keski-ikäisillä yhteensä eikä biiseistä puutu oikeanlaista tunnetta. Erityisesti soitossa kiinnittää huomiota rento ja lähes improvisaatiota muistuttava ote ja tämä näkyy myös hyvin erityylisissä mutta albumikokonaisuutta hyvin tukevissa kappaleissa. Repertuaaria löytyy niin rokkaavimmista kappaleista kuten Living Backwards tai Angry Man aina ultimaalisen raskaisiin kaiuttimet lattiasta läpi upottaviin I Bleed Black ja Jack Frost –veisuihin. Bonuksena kiekolta löytyy puolen tunnin mittainen ankeissa treenikämppätyylisissä olosuhteissa vuonna -86 kuvattu keikkavideo, jonka laadussa ei tosin ole kehumista.

Jos et tiedä mitä doom metal on tai mistä se on tullut, on tässä yksi hyvä vaihtoehto alkaa tutustumaan uuteen ja ihmeelliseen musiikin maailmaan syksyn sateisissa ja tummenevissa illoissa. 8/10 

SARISSA
Masters of Sin
Black Lotus

Kotimaansa Kreikan tavoin kivikkoinen Sarissan lähes 20 vuotta kestänyt ura koostuu kolmesta täyspitkästä, useista edestakaisista miehistönvaihdoksista sekä kertaalleen hajoamisesta. Tuloksena pitäisi olla Kreikan arvostetuin eeppistä metallia soittava bändi, jonka levylle on 12 kuukauden aikana väännetty loistavan modernit saundit. Samoista aineksista väännetyt kappaleet kärsivät kuitenkin pahasti ponnettomista kitara- ja rumpusaundeista, kosketin- sekä orkesteriosuudet ovat mielikuvituksettomia ja väkinäisiä laulajan ollessa kelvollista standarditasoa. Paljon melua suhteellisen tyhjästä. 3/10

SOLITAIRE
Extremely Flammable
Iron Glory

Pari vuotta sitten julkaistu Solitairen debyytti yllätti kaikessa intensiivisyydessään ja yhä herrat jaksavat kumartaa 80-luvun suuntaan. Orkesterin soittamaa speed metallia on jalostettu entisestään jokaisella osa-alueella: laulajan ääni on monipuolisempi ja vahvempi, kohkaamista on vähennetty tempoa laskematta, sovitukset ovat aiempaa harkitumpia, kappaleet melodisempia ja tarttuvampia ja saundit selkeät mutta karut. Vaikka hengähdystaukoja ei anneta edes kappaleiden välissä ja tasavahvasta materiaalista ei varsinaisia hittejä erotu, piiskaa 37 minuuttia kuolleen hevosenkin laukkaan. 8/10

Inferno #8/2002

ATOMIZER
Death, Mutilation, Disease, Annihilation
Drakkar Productions

Kirjaimellisesti ja kuvainnollisesti alamaailmasta eli Australian underground osastosta kajahtaa jälleen. "Rankan" levynnimen taakse kätkeytyy ei kovinkaan yllättävästi 80-luvun lopun/90-luvun alun mustaa metallia syleilevää retro-thrashia. Yllätys ei myöskään ole se, että musiikillisesti levy on yhtä kiinnostava kuin sukkalaatikon järjestely. Atomizer kuulostaa varsin paljon maanmiestensä Destroyer 666:n rähjäiseltä ja tuhnuiselta true miesten menolta. Siinä missä jälkimmäinen onnistuu kuitenkin parhaimmillaan luomaan edes hieman energistä ja uutta, tyytyy Atomizer kopioimaan ja kierrättämään vanhoja ideoita. Riffejä toistetaan uudestaan ja uudestaan aivan kuin "Hauki on kala" fraasia alakoulun biologian tunnilla aikanaan. Kun muistakaan musiikin osa-alueista ei mitään kehumista tai edes sanottavaa löydy, olisi parempi bändin pysytellä reenaamassa vielä vuosien ajan. Kopion kopiot on tuomittu lähes aina epäonnistumaan ja tylsistyttämään kuuntelijat kuoliaiksi. Niin tälläkin kertaa. Valitettavasti. 3/10

THE BLOOD DIVINE
Rise Pantheon Dreams
Peaceville Records

Best of -tyyppiset julkaisut ovat aina ongelmallisia ja vaikeita tapauksia niin arvostelijalle kuin kuulijalle. Ensisijaisesti niiden tarkoitus on tutustuttaa uusia kuuntelijoita orkesteriin, mutta useimmiten ne leimataan pelkäksi levy-yhtiön rahastukseksi tai keinoksi bändille päästä eroon levytyssopimuksesta. Kaksi julkaisua 90-luvun aikana julkaisseen The Blood Divinen kohdalla kokoelmalevyn julkaiseminen on vähintäänkin arveluttavaa, varsinkin kun bändi hajosi jo aikoja sitten. Julkaisun tarpeellisuutta voi kuitenkin perustella sillä, että bändi ei aikanaan potentiaalistaan huolimatta saavuttanut kovinkaan suurta tietoisuutta ja vanhoille faneille löytyy kolmen ennen julkaisemattoman/harvinaisen raidan lisäksi myös pari livevetoa.

Kahta täyspitkää vaivasi myös pienoinen epätasaisuus, parhaimmillaan bändi ylti lähes klassikkoihin ja pahimmillaan valitettavan vaisuihin vetoihin. Kokoelmalla tätä ongelmaa ei kuitenkaan ole Molempien levyjen parhaimmistosta koostuvat kappaleet esittelevät hyvin bändin molemmat puolet: debyytin melankolisemman ja surullisemman materiaalin ja toisen täyspitkän rouhean rokkaavamman tyylin. Näiden kahden levyn kappaleet nivoutuvat hyvin yhteen lukuun ottamatta ennen julkaisemattomia biisejä, jotka selkeästi ovat täytemateriaalia myös tällä kokoelmalla. Brittiläistä siloittelematonta ja särmikästä melankoliaa alanharrastajille tarjolla tutustumisen arvoisen paketin verran. 8/10

DEINONYCHUS
Mournument
My Kingdom Music

Viidennellä täyspitkällään synkkyyden syövereihin sukeltava ja niitä edelleen tutkiva Deinonychus jatkaa tutulla ohjeistuksella. Bändin yksinäisen puuhamiehen Marcon uniikit black metal -henkiset vokalisoinnit yhdistettynä keskitempoisiin, koskettimilla sävytettyihin viisuihin osaavat parhaimmillaan olla säväyttäviä. Valitettavasti tällä levyllä luotetaan hieman liikaa hyväksi havaittuun tuttuun kaavaan. Kappaleissa on kyllä tunnelma kohdallaan, mutta varsin samanlaisilla ideoilla ja osuuksilla varustettuina ne tuppaavat käymään hieman junnaaviksi ja sisällöltään köyhiksi. Yksittäisinä tai muutaman kappaleen kokonaisuuksina kuunneltuna tarjonta on mukavan melankolista, mutta kokonaisuutena levy tuppaa jäämään kappaleidensa luomaan varjoon. Joukkona yksilöistä tulee harmaata tasapaksua massaa, johon niiden ainutlaatuisuus ja voima katoaa. 6/10

ELECTRIC WIZARD
Supercoven
Southern Lord Recordings

Neljä kappaletta ja 50+ minuuttia. Kyse ei voi olla muusta kuin doom metallista ja sitä ihteään Electric Wizard tosiaankin on. Neljä vuotta sitten rajoitettuna 12" vinyylipainoksena julkaistu ja vuotta myöhemmin CD formaattiin saatettu levy tarjoavaa kuuntelijalle tuhdin audiotripin. Levyltä löytyvät kaksi studiobiisiä, vanhempi demokappale sekä livevetäisy esittelevät bändin kehityskaarta ja osaamista eri tilanteissa. Hajanaisuudesta huolimatta materiaali levyllä kuulostaa kokonaisuudessaan erittäin ahdistavalla ja pahalla LSD-tripillä olevalta pahasti masentuneelta Black Sabbathilta. Rosoinen äänimaailma ja villisti virtaava spontaanilta vaikuttava jamittelu rokkaa hirveällä groovella eteenpäin.

Lopputuloksena on villiä alkuvoimaa tihkuva merkillinen totaalinen kaaos, jota tiettyinä hetkinä rakastaa ja toisina hetkinä ei voi sietää. Kaurapuuron voimalla tätä ei taatusti olla tehty ja sen bändin varsin avoimesti myöntääkin inspiraation lähteinään. Laulaja äänenkäyttö on yhtä rosoista kuin soundit ja soitto nivouttaen kaiken yhdeksi suureksi kokonaisuudeksi. Kultakurkkua tähän bändiin ei tarvita. Pimeässä yksin kovaa kuunneltuna Supercoven takaa villin matkan ilman minkäänlaisia nautintoaineita. 7/10

LACRIMAS PROFUNDERE
Fall, I Will Follow
Napalm Records

Vajaan kymmenen vuoden urallaan tämäkin orkesteri on ehtinyt liikkua erilaisista musiikkityyleistä toiseen. Alkuaikojen melankolinen ja raskaahko gootti-doomi on muuttunut kevyemmäksi ja suoraviivaisemmaksi goottirokiksi. Anathemaisia sävelkulkuja on yhä satunnaisesti havaittavissa. Kokonaisuutena Lacrimas Profundere on kuitenkin tällä levyllään viimeisimmän Tiamatin tuotoksen kanssa samoilla linjoilla. Hilpeitä rallatuksia on levyltä turha etsiä, vaikka monissa kappaleissa onkin tarttuvuutta ja aineksia pienimuotoisiin hitteihin. Keskitempoa aavistuksen vauhdikkaampi materiaali ei kuitenkaan jaksa innostaa pidemmän päälle ja kokonaisuus jää väistämättä vähän valjuksi. Bändin vanhempi raskaampi materiaali oli enemmän miun maun mukkaan, vaikka omaperäisyysaste ei silloinkaan kovin korkealle noussut. 6/10

PARADISE LOST
Symbol of Life
BMG

Greg Mackintoshin hieman tylsistynyt, vähän aikaa hukassakin ollut sävelkynä on löytynyt uudestaan entistä terävämpänä. Symbol of Life tarjoaa mukavan monipuolisen ja erittäin tyylikkään paketin uutta ja vanhaa, mutta samalla tuttua ja turvallista. Vaikka mukana onkin elementtejä vanhoilta klassikoilta, ei täydellistä paluuta vanhaan ole kuitenkaan tapahtunut. Bändi flirttailee edelleen koneiden ja koskettimien kanssa One Secondin hengessä, mutta ilahduttavasti mukana on myös Gregin tavaramerkiksi muodostuneita vaeltavia ja valittavia kitarakuvioita. Nickin charmikkaassa äänessä on yhä mukavaa säröä, kitaroissa hieman kadoksissa ollutta potkua ja bassosoundi on mukavan murea. Lähes jokaisesta kappaleesta löytyy pieniä ovelia ideoita ja jippoja, jotka onnistuvat luomaan kappaleisiin omalaatuisia sävykkäitä ja tummanpuhuvia tunnelmia.

Levyltä olisi helppo nostaa single- ja videobiisiksi mikä tahansa, sen verran tarttuvuutta ja potentiaalia niistä kaikista löytyy. Jotkut biisit kolahtavat välittömästi ensikuuntelulla, toiset taas vaativat useamman pyöräytyksen. Vaikka suurin osa kappaleista onkin yksinkertaisia ja ajoittain jopa todella simppeleitä, kestävät biisit kuuntelua uudestaan ja uudestaan. Erittäin hieno levy erittäin hienolta bändiltä, klassikko jo syntyessään. 9/10
 
PARADISE LOST
Evolve DVD
Music for Nations

Brittein saarten doom-pioneerien ensimmäinen DVD-julkaisu Evolve on aikamoista nannaa erityisesti vanhemman Postilokeron faneille. Kaksi aikaisemmin ainoastaan VHS-formaatissa julkaistua livekeikkaa vuosilta -93 ja -98 näyttävät bändin osaamista keikkatilanteissa, yhdeksän promovideota esittelevät myyvempää materiaalia ja kakun kuorrutukseksi löytyy vielä aimo pläjäys kotivideoita. Negatiivisena ja ärsyttävänä puolena voidaan mainita parin ensimmäisen levyn aikaisen materiaalin puuttuminen keikoilta tekijänoikeussyistä johtuen. Materiaalin puolesta paketti on erittäin tuhti, mihin fanit voivat taatusti olla tyytyväisiä. Tekninen toteutus on hyvää, vaikka tarjolla ei olekaan kuin kuvasuhteella 4:3 varustettua kuvaa stereo-äänillä täydennettynä. Saundit ovat livekeikoilla hyvät ja varsinkin vanhempi Stuttgartin-keikka onnistuu vangitsemaan loisteliaasti bändin vetovoiman ja kappaleiden mahtavan tunnelman myös livetilanteessa. Orkesteri selvästi nauttii soittamisesta ja katsojat ovat ajautuneet täysin musiikin vietäväksi.

Promovideot eivät aikanaan liiemmälti televisiokanavilla pyörineet hienoa Embers Fire -kappaletta ja -videota lukuun ottamatta. Vaikka videot eivät tekniseltä toteutukseltaan ole mullistavia, ovat ne silti mielenkiintoisia ja tarjoavat varsinaisen hittikavalkadin. Kotivideot tarjoavat rennon humoristisen kuvan niin tien päällä kuin studiossa olevasta bändistä. Ainoastaan faniklubin kautta aiemmin saatavilla ollut vuoden -98 keikka esittelee kypsemmän ja hieman seestyneemmän orkesterin, joka toimii kuitenkin saumattomasti yhteen. Hieno julkaisu hienolta bändiltä hienolla aikakaudella. 9/10

PENTAGRAM
Sub-Basement
Black Widow

30-vuotisen uransa aikana doom metallin perintöprinssi Pentagram on ehtinyt julkaisemaan vasta viidennen täyspitkän studiolevynsä. Kokoelmia on useampikin levy-yhtiö ehtinyt julkaisemaan vinon pinon, joten uusi materiaali on enemmän kuin tervetullutta. Periaatteessa Pentagramin musiikissa ei mikään ole muuttunut vuosikymmenien aikana. Vaikka Pentagram kulkeekin yhä samoilla musiikillisilla poluilla kuin alkuaikojen Black Sabbath , on se aina raivannut oman uransa kuljettavaksi.

Vanhoja hyviä aikoja Pentagram ei tyydy muistelemaan kaiholla, vaan tykittää tänäkin päivänä ilmoille tanakkaa ja toimivaa materiaalia. Aluksi muutamat nopeammat ja rokkaavammat kappaleet hieman oudoksuttavat, mutta levyä uudestaan ja uudestaan kuuntelemalla niihinkin alkaa tottumaan ja pääsemään sisälle. Parhaimmillaan bändi on kuitenkin hitaissa ja raskaissa runttauksissa, joista moni nuorempi bändi sietäisi ottaa oppia. Tunnelma yltyy huikeimmillaan todella mystiseksi ja synkäksi, mukavassa 70-luvun hengessä. Bobby Lieblingin omaperäinen ääni on yhä hienossa kuosissa, ja herra on yksi parhaista perinteisen doomin tulkitsijoista Winon ohella. Levy osoittaa hyvin sen, että herrojen sävellyskyky on tallessa ja että vanha konsti on usein parempi kuin pussillinen uusia. 8/10

SHIP OF FOOLS
Let's Get This Mother Outta Here
Peaceville Records

Ship of Foolsin kahdesta 90-luvulla julkaistusta levystä koostettu ja uudelleen miksattu, editoitu ja masteroitu kokoelma on varsinainen tajuntaa laajentava laivamatka. Bändi yhdistää psykedeelisillä elementeillä varustettua progea ambient kuvioihin ja heittää mausteeksi vielä ripauksen teknoa ja hyppysellisen rokkia. Näinkin erilaisista aineksista huonompi kokki saisi aikaan varsinaisen sekametelisopan, mutta käsittämättömällä tavalla tämä keitos toimii ja äitikin on valmis matkaan. Vokalisointeja ei levyltä löydy ja ainoana konkreettisena asiana levyltä löytyy matkaopas, joka satunnaisesti kappaleiden alussa ja välissä kertoo kustakin edessä levittäytyvässä eteerisestä avaruusmaisemasta.

Kuuntelukokemuksena levy tarjoaa yhtenäistä tajunnanvirtaa matkalla sisimmän syviin sfääreihin. Vaikka musiikkia on helppo lähestyä, mutta hieman vaikeampaa sisäistää ja lähes mahdotonta ymmärtää. Tunnelmat vaihtelevat leijuvasta ja rauhallisesta kyydityksestä aina varsin kiehtoviin ja paikoitellen jopa ahdistaviin äänimaailmoihin. Kuulokkeilla kuunneltuna vanhalle kehnolle myymättä jäänyt sielu saattaisi irtaantua ruumiista ja yhteys Juhan af Graniin muodostua. Levy toimii paremmin kuin pieni pussillinen punaisia kärpässieniä avoimella asenteella varustetulle hevimiehelle. 7/10

TEETH OF LIONS RULE THE DIVINE
Rampton
Southern Lord Recordings

Merkillisen nimen omaava orkesteri soittaa merkillistä musiikkia. Ultra hidas, jauhava, minimalistinen ja monotoninen musiikki vyöryy hitaasti mutta varmasti kuuntelijan korvien kautta pääkopan sisälle. Lee Dorrianin lähes tunnistamattomaksi vääristetyn äänen taustalla kitarat ja basso runnovat massiivista tajunnanvirtaa. Hitaammaksi ja raskaammaksi on tästä vaikea enää pistää, mutta mielenkiinnon kasvattamiseksi vaadittaisin eväitä lisää. Musiikki muistuttaakin raskaassa pommilastissa olevaa B-52 konetta, joka pitkästä kiitoradasta huolimatta ei tunnu pääsevän ilmaan. Kaiuttimista ulos valuva massiivinen äänivalli saisikin helposti riittävällä voimakkuudella toistettuna aikaan pienoisia paikallisia seismografisia värähtelyjä.

Kappaleet vaikuttavat kuitenkin aivan liian improvisoiduilta ja puuduttavilta, jotta ne jaksaisivat kiinnostaa 18 tai 29 minuuttia. Ahdistusta ja raakaa jalostumatonta luomisvoimaa tuntuu kyllä löytyvän useammankin levyn edestä, mutta niiden kanavoitu muoto ei minuun uppoa orvaskettä juurikaan syvemmälle. 6/10

WARHORSE
As Heaven Turns to Ash…
Southern Lord Recordings

Alan piireissä runsaastikin kehuja ja tunnustusta herättänyt ameriikan ihme Warhorse tuuttaa mukavan muhkeilla ja murisevilla soundeilla varustettua hidasta äänimassaa. Esikuvat kuultavat varsin selvästi läpi, Cathedralin Forest of Equilibrium ja Winterin Into Darkness ovat taatusti herrojen soittimessa viihtyneet. Warhorsen musiikissa on kuitenkin mukana kuitenkin suuri hyppysellinen selkeitä stoner vaikutteita. Tämä tuo musiikkiin hassua groovea, hienoista iloisuutta sekä pisarallisen psykedeliaa. Moisista aineosista on saatu kokoon mielenkiintoinen soppa, joka alkaa vasta useamman lusikallisen jälkeen maistumaan. Gourmee ateriaa bändi ei kuitenkaan pysty tästä luomaan. Vaikka musiikki alkaakin salakavalasti toimimaan ja vaikuttamaan useiden toistojen jälkeen, viimeinen pikantin aromin luoma maustaminen uupuu. Ratsu laukkaa samalla tavalla kappaleesta toiseen ja lopputulos on valitettavasti jyräävästä monotonisesta hypnoottisuudesta huolimatta hieman tylsä.

Ainesosat ja välineet herroilla alkaa olemaan oikeanlaiset, mutta niiden käyttäminen parhaan mahdollisen lopputuloksen saavuttamiseksi ontuu vielä kaviovammaisen hevosen lailla. 6/10