Inferno #63/2009

Cantata Sangui
Season of Mist
On Rituals And Correspondence In Constructed Realities

4 Genremääreenä dark metal kuvaa varsin epämääräisesti musiikkia ja siksi se onkin niin osuva kotimaiselle Cantata Sanguille. Yhtye on malttanut kypsytellä musiikillista näkemystään yli kymmenen vuoden ajan ja siksi se kuulostaakin jylhällä ja mystiikkaa huokuvalla debyytillään joka suhteessa täysin valmiilta.

Orkesteri on ottanut musiikkinsa osasia niin black kuin doom metalinkin parista sekä sekoittanut niihin runsaasti osasia gotiikan parista ja tuloksena on sujuvasti tummissa tunnelmissa liikkuvaa musiikkia, jolle pikantin loppuaromin antaa hippuselliset avantgardistisuutta sekä sinfonisuutta. Kahden basson tymäkän soundin varaan rakennetuille kappaleille tarjoaa oivan kontrastin vokalisti Anna Pienimäen viettelevän miellyttävä ääni, joka saa kuulijan uppoutumaan syvälle ajoittain hyvinkin unenomaiseen levyyn lupaamalla paljon ja lunastaen lupauksensa.

Erityisen hienoa biiseissä on niihin tyylillä ripotellut omalaatuiset ja ennakkoluulottomat pienet oivallukset, joiden ansiosta jo ennestäänkin hyvältä kuulostava materiaali erottuu edukseen entistä paremmin. On Rituals And Correspondence In Constructed Realities on sen verran kova pelinavaus vuodelle 2009, että ainakin ulkomaiset yrittäjät taitavat jäädä jo lähtöviivoille.

Colosseum
Chapter 2: Numquam
Firedoom

4 Hyvän funeral doom metalin luomisen keskeinen ongelma on, kuinka tehdä suhteellisen yksinkertaisia ja minimalistisia hitaita kappaleita, joissa kuitenkin on riittävästi vaihtelua kuuntelijan mielenkiinnon ylläpitämiseksi läpi pitkien kappaleiden ja omaa näkemystä erottuakseen toisista alan yrittäjistä. Colosseum onnistui tässä debyytillään ja sama pätee myös tämän seuraajaan.

Vaikka kappaleiden perussävy massiivisine murinoineen on äärimäisen melankolinen ja murskaavan raskas, toimii pääasiassa kitaroin ja koskettimin luotu kevyempi, hauraampi ja toiveikkaampi äänimaailma vastakohtana erittäin tehokkaasti. Sävellysten mainitun kaltainen dualistinen luonne ei tarjoa genressä mitään uutta, mutta harkitusti ja hyvin toteutettuna vanhat konstit toimivat aina paremmin kuin pussillinen uusia.

Colosseumin laahavat hautajaisveisut ovat varsinaisia eepoksia, jotka näennäisestä yksinkertaisuudesta huolimatta ovat tarkkaan harkittuja ja moniulotteisia paljastaen itsestään uusia puolia pitkänkin ajan jälkeen. Chapter 2: Nunquam on hyvä osoitus siitä, kuinka suomalainen osaa halutessaan valjastaa ahdistuksen voimavarat luovasti käyttöönsä.

DGM
Frame
Scarlet

3,5 Kun orkesterilla alkaa olla yhtä monta levyä tehtynä kuin DGM:llä, olisi syytä syntyä myös tulosta. Seitsemmännellä Frame-kiekollaan sitä tuleekin mukavasti, sillä sen verta miellyttävästi herrojen kevyt-metalliprogekappaleet rullaavat eikä pikkunäteistä melodioistakaan ole pulaa. Vertailukohtia voi halutessaan tehdä Images And Wordsin aikaiseen Dream Theateriin, vaikka aivan yhtä huikeille tasoille eivät italiaanojen sävellys ja soittotaidot ylläkään. Vielä kun tuplat jytisevät taajaan, biiseissä on mukavan rankahko ote ja solisti Mark Basilen ääni miellyttää, on positiivista henkeä huokuvaa levyä ilo kuunnella, vaikka unohtumattomia hetkiä siltä ei löydykään.

Solitaire
Predatress
Ektro

4 Parisen vuotta sitten ilmestyneen Invasion Metropolisin kohdalla tuli todettua, että euralaisten olisi syytä keksiä seuraaville levyilleen jotain radikaalia totaalisen taantumisen välttämiseksi. Näin ei kuitenkaan ole käynyt, sillä bändin neljäs kiekko jatkaa edelleen tarkasti soitettua speed metal -kohkaamista kuin 80-luku ei koskaan olisi jäänytkään unholaan.

Vaikka vokalisointivastuu on edellisen täysin omalaatuisen kiekujan Mikan poistuttua vahvuudesta siirtynyt soolokitaristi Rikulle, on muutos kuitenkin yhtä pieni kuin siirtyminen hellyttävän tökeröistä piirroskansikuvista Piledriver-henkiseen mauttoman tökeröön fotorealistiseen kansikuvitukseen. Laadultaan tasaisen tappavissa kappaleissa tuntuu olevan jopa piirun verran vauhtia ja rankkuutta aiempaa enemmän eikä soolojen määrää ole ainakaan vähennetty.

Hivenen variaatiota Iron Justicen kaltaisten astetta hitaampien ja melodisempien biisien muodossa ei tekisi levylle ollenkaan pahaa, mutta pakkohan tästä on kaikesta itsensä toistamisestaan huolimatta pitää ja paljon. Musikanttien periksiantamattomuudesta, aidosta soittamisen innosta sekä linjassa olevasta osuvasta tyylitajuttomuudesta johtuen arvosanaa on pakko jopa nostaa hiukan aiempiin kolmeen kiekkoon verrattuna, vaikka toisin uhkailinkin edellisen albumin kohdalla.

Umbra Nihil
The Borderland Rituals
Epidemie

3,5 Pohjoisesta ponnistavan Umbra Nihilin kolmisen vuotta kypsytetty kakkosalbumi on kiehtova tapaus. Sen mystiikkaa tihkuva ilmapiiri perustuu doom metaliin, mutta ammentaa samalla myös laajasti vanhemmasta progesta ja muutamasta muusta raskaamman rockin genrestä saaden aikaan oudohkolta kuulostavan musiikkiseoksen. Parhaimmillaan mikstuura on vallan toimiva kuten Sea of Sleepissä, mutta hivenen liian usein se vaikuttaa sekoavan omaan näppäryyteensä kuulostaen hitusen liian häiritsevältä musiikilliselta vammailulta. Tästäkin huolimatta The Borderland Rituals on kiehtova ja tuntuu kehottavan kuuntelijaa siedätyshoitoon lopputuloksen suhteen.

Unorthodox
Awaken
The Church Within

3 Alunperin 80-luvulla Asylum-nimikkeellä startannut ja lukuisia demoja julkaissut Unorthodox on lähinnä kulttimainetta saavuttanut pitkän kivisen tien kulkija. Onhan edellisestä levystäkin ehtinyt vierähtää jo 13 vuotta, mutta perinnetietoisen Maryland-soundisen doom metalin veivaaminen sujuu triolta edelleen. Niin musiikki, sanat kuin sounditkin ovat pelkistettyjä ja konstailemattomia aivan kuten tällaisissa tapauksissa asiaan kuuluukin. Harmi vain, että itse kappaleet eivät jaksa nousta keskitasoa korkeammalle, vaikka leppoisan groovaavaan meininkiin onkin satunnaisesti helppo uppoutua.

Inferno #25/2005

DEATH ANGEL
Archives & Artifacts
Rykodisc

9 Ulkoisesti tarkasteltuna Archives & Artifacts on massiivinen ja tarpeeseen tuleva paketti, jonka hinta on enemmän kuin kohdallaan. Viime vuonna julkaistun hienon The Art of Dying – paluulevyn myötä orkesterilla on taas kysyntää ja aiemmin vaikeasti CD-formaatissa saatavilla olevat Death Angelin kaksi ensimmäistä levytystä The Ultra-Violence (-87) ja Frolic Through the Park (-88) ovat valitettavan vähän tunnettuja Bay Area speed metallin merkkiteoksia. Boksi korjaa tilanteen tämän suhteen ja kasvojenkohotuksena toimii levyjen uudelleenmasterointi. Ikävä vain, että levyjen sanoitukset on korvattu CD-vihkosessa turhilla bändikuvilla sekä keikkajulisteilla.

Kahdeksantoista vuotta ilmestymisensä jälkeen Death Angel debyytti kuulostaa yhä hyvältä ja vauhdikkaalta rässipläjäykseltä, johon rupiset ja lähes demomainen tuotanto istuu hyvin. Kappaleista kuuluu selkeästi nuoruuden into ja vimma, mikä tuntuu nykyisen lähes kadonneelta luonnonvaralta. Vaikka monesti biiseihin on ympätty lukemattomia osioita ja riffejä hieman kömpelöstikin, on kokonaisuus yhä lähes yhtä kiehtova kuin ilmestymisensä aikoihin. Bonukseksi lyöty levytyssopimuksen poikinut Kill As One –demo on äänenlaadultaan yllättävän laadukas, mutta biisiennimiä lukuun ottamatta mitäänsanomattomalla sisällöllä ei juurikaan ole mitään tekemistä täyspitkän kanssa.

Vain vuosi ensimmäisen levynsä jälkeen julkaistu Frolic Through the Park esitteli musiikillisesti uudistuneen yhtyeen, joka oli jalostanut musiikkia entistä kauemmaksi debyytin nopeasti kohkaamista. Kappaleista löytyy entistä enemmän sävyjä ja syvyyttä, ja mukaan oli uskallettu ottaa entistä rennompaa rokkaavaa asennetta sekä fiilistelyä. Jälkikäteen kuunneltuna levy on varsin looginen etappi kohti bändin kolmatta ja hienointa levyä Act III. Albumi on varusteltu kolmella aiemmin julkaisemattomalla kappaleella, mitä seikkaa ei tarvitse ihmetellä sillä sen verran tusinatavaraa ne kaikki ovat.

Boksin bonuksina CD:llinen pahvilaatikkojen kätköistä kaivetuilta kaseteilta löydettyjä aiemmin julkaisemattomia demokappaleita vuosilta 82-89 sekä vanhoja promovideoita yms sälää sisältävä DVD. Rarities-levy on laadultaan yllättävän hyvä, mutta levybonusten lailla sisältö on selkeää ylijäämämateriaalia ainoana selkeänä valopilkkuna maalaileva A Passing Thought. Puolituntinen DVD kruunaa komeuden, vaikka lyhyenläntä kokonaisuus onkin jaettu puoliksi haastatteluiden ja kolmen videon kesken.

Audio-visuaalisesti tarkasteltuna boksin esittelee bändin historian varsin kattavasti, mutta kaipaamaan erityisesti jää jäsenten itsensä kirjoittamia muistelmia, joille olisi kyllä ollut tilaa pelkistetyissä CD-vihkosissa.

  
FALLEN
A Tragedy’s Bitter End
Aftermath

6 Funeral-miehen sivuprojektina startanneen Fallenin debyyttikiekko etenee raskaamman doomin parissa, mutta aivan funeral doomiksi en tätä vielä laskisi, vaikka saatekirje näin väittääkin. Puhdas mieslaulu tulkitsee musiikkia kelvollisesti, mutta ajoittainen matalalta vedetty tummempi tulkinta kuulostaa hieman koomiselta ja väkinäiseltä. Musiikki on oikeista osasista rakennettua, mutta vailla vahvempaa tunnelatausta tai minkäänlaista yllätystä. Tästä jotain kertoo ehkä sekin, että levyn kauneimmaksi ja parhaimmaksi anniksi nousevat keskikohdan ja lopun lyhyet pianotunnelmoinnit.

 PANTHEЇST
Amartia
Firedoom

8 Lapinlahden lintujen huumoripitoinen 80-luvun TV-show kantoi aikanaan nimeä Seitsemän kuolemansyntiä, mutta vaikka Pantheistin toinen levy käsittelee samaa teemaa, ei tunnelma ole läheskään yhtä hilpeä. Kostaksen johtamat ruumisvankkurit ovat ehtineet muutaman askeleen lähemmäksi viimeistä leposijaa ja arkunkantajiksi on katsottu tarpeelliseksi värvätty pari miestä Esotericista lisää.

Sisällöllisesti Pantheistin uudet synkät musiikkisaarnat eivät eroa paljoakaan edellisestä 2003 julkaistusta O Solitude –albumista. Synkeän ja painostavan hitaan funeral foomin parissa liikutaan yhtä, vaikka ilmaisua onkin hieman laajennettu mm. sopivan säästeliäästi käytettyihin goottityylisiin laulusuorituksiin ja puheosuuksiin. Muuten musiikki on yhä pääasiassa haudan takaa kaikuvalla matalalla murinalla tulkittuja sanoja massiivisten kirkkourkujen soidessa taustalla. Teoksen jakaminen kymmeneen raitaan edellisen viiden sijasta on toimiva ratkaisu, sillä nyt musiikin lähestyminen on aiempaa helpompaa tunnelman kärsimättä millään tavoin.

Kaamosmasennukseen taipuvien on levyä kuunneltaessa syytä varata kirkasvalolamppu lähelle, ettei suomalainen hamppukravatti ala tuntumaan liian houkuttelevalta vaihtoehdolta. Muiden kannattaa kuunnella Amartiaa, mikäli kevätauringon valkeista nietoksista heijastuva valo alkaa koskea silmiin ja lintujen liverryksen käydessä piinaavasti korviin.




RECKLESS TIDE
Repent Or Seal Your Fate
Armgeddon Music

6 Wacken Open Air 2004 Metal Battlen voitosta saksarässiä soittava Reckless Tide kuittasi levytyssopimuksen ja nyt puoli vuotta myöhemmin tuloksena on orkesterin ensimmäinen täyspitkä. Kahden äänialaltaan varsin erilaisen laulajan käyttö tuo väriä musiikkiin, jossa riffittely ja soitto on hyvällä tavalla tarkan kliinistä ja repivää. Kaasupoljinta painellaan vaihtelevasti myös biisien sisällä ja esille putkahtelevat yllättävät melodiat maustavat kokonaisuutta. Potentiaalia orkesterista kyllä löytyy, mutta 14 biisin ymppääminen 54 minuuttiseksi kokonaisuudeksi on turhan suuruudenhullu ratkaisu.

TOTAL DEVASTATION
Reclusion
Firebox

9 Jos Total Devastationin debyyttiä Roadmap of Pain voisi kuvata esineenä, olisi lähin vertailukohta kahden metrin ratakiskon pätkä kolkolla grafiittien ja urean kyllästämällä rautatieasemalla. Lohdutonta, raskasta ja urbaania. Reclusionilla Karhulan pojat parrakkaat ovat takoneet rautapalaa huomattavasti kiharammaksi ja pidemmäksi, eikä kiskon muodostamasta radan suunnasta voi missään vaiheessa olla täysin varma.

Orkesteri takoo edelleen määrätietoisen raskaalla otteella instrumenteista ääniä pihalle, mutta syvyyttä on tullut mukaan ison miehen sylillisen verran. Bändin pienimuotoiseksi tunnusmerkiksi nousseet koneinstrumentit louhivat aiempaa huomaamattomammin mutta tarkemmin tehden lopputuloksesta entistä siistimpää jälkeä. Vaikka suurin osa ratkaisuista saattaa kuulostaa äkkivääriltä ja yllättäviltä, löytyy jokaisen valinnan takaa selkeä loogisuutta kuuntelemalla levyä tarkemmin. Total Devastation osaa ja ennen kaikkea uskaltaa nyt fiilistellä jopa kepeämmin unohtamatta kuitenkaan synkkyyttä ja näiden vastakohtien ansioista mättökin kuulostaa aiempaa rankemmalta. Ensimmäisen levyn puskutraktorimainen linja on vaihtunut jouhevasti ketteräksi mutta maa-ainesta taatun tehokkaasti siirtäväksi pyöräkuormaajaksi.


UMBRA NIHIL
Gnoia
Firedoom

6 Aiemmin Aarnin kanssa split-CD:n julkaisseen Umba Nihilin esikoiskiekko ei vastaa sille ladattuja odotuksia. Synkän ja mystissävytteisen doomin kiemuroita kulkevassa musiikissa on paljon kiehtovia ideoita ja sävyjä, mutta toteutuspuolella niistä ei ole saatu läheskään kaikkea irti. Tuntuu kuin musiikkia olisi pääasiassa sävelletty fiilispohjalta improvisoiden vailla selkeätä päämäärää luoden satunnaisista erillisistä ideoista yksittäisiä kappaleita. Lopputulos on ajoittain varsin toimiva, mutta turhan usein myös tympeällä tavalla väritöntä ja puuduttavaa lauluna toimivaa vaisua murinaärinää myöten.