Inferno #99/2012

013

Armoa MCD

Propaganda

1

On lähes mahdotonta perustella millään tasolla ainakin jossain määrin legendaarisen, ainoastaan yhden täyspitkän Takaisin todellisuuteen vuonna -83 julkaisseen punk-poppoo 013:sta viime vuonna tapahtunutta paluuta juhlistavan pienjulkaisun tarpeellisuutta. Neljä biisiä ja rapia seitsemän minuuttia CD:llä todella köykäistä, ponnetonta ja tylsää punk rock -renkutusta innottomilla laulusuorituksilla, jollaiseen luulisi pystyvän lähes minkä tahansa kyläpahasen aloittelevan punkista hieman innostuneen rokkibändin.

Hauskaa ei edes ole ideatasolla tehdä Täti maksaa niminen lainaversio Screwdriverin biisistä, jossa sanat ovat osin Unicefin Käkimassaa biisistä. Kertakaikkisen hirveätä, etenkin kun naisvokalisti Pörrin ”laulu” on lähempänä läskiksi vedettyä lausuntaa. Eipä sillä, että yhtyeen toisen lähes alkuperäisen jäsenen Kliggen laulusuoritukset muissa kappaleissa olisivat yhtään sen parempia.

Armoa on täydellinen esimerkki siitä, kuinka oman musiikillisen menneisyyden päälle virtsataan komealla kaarella ja survotaan vielä maihareilla päälle syvemmälle paskaan. Tahallaan tai tahtomatta, aivan sama, sillä ei ketään voi tällainen kiinnostaa.

Axeslaughter/Sunface

Split 7”

Against Audio

1,5

Pikkupainos (200 kpl) pikkumustaa vinyyliä kotimaiselta kaksikolta, jossa Axeslaughter vastaa primitiivisellä old school death ja osin thrash metalinkin sekoituksella tahdin piiskaamisesta Sunfacen painellessa jarrua sludge-jumituksellaan.

Axeslaughter-kaksikon suttuinen biisikolmikko ei tarjoa kummoistakaan hurmetta niin millään tasolla, vaikka takana on jo kuitenkin mm. kolme julkaistua demoa kuudessa vuodessa. Samaa voi sanoa hyvin pitkälti myös Sunfacen äärimmäisen tyypillisestä jurnuutuksesta, josta löytyy kaikki genren tyypilliset elementit aina rääkylaulusta raa'an yksinkertaiseen riffittelyyn ja tuhnuisiin soundeihin. Silti vasemmasta kuuloelimestä sisään ja oikeasta suoraan ulos.

Sunface peittoaa Axeslaughterin, mutta tätä ei voi vielä pitää kummoisenakaan meriittinä. Demona tämäkin julkaisu olisi edes jollain tasolla perusteltavissa, seiskatuumaisena taasen ei.

Demolisher

Plague District

Deformation

4,5

Osin varsin kokeneestakin kaartista koostuva Demolisher iski luuta kurkkuun jo viisi vuotta sitten julkaistulla ensimmäisellä virallisella Enter the Suffering EP:llä, ja nyt selkeästi lihaa luiden ympärille saanut möyrintä on debyytillä on entistäkin mureampaa. Yhtyeen kehityskaari on oikeaoppisesti komean nousujohteinen ja jos kotimainen viisikkomme pystyy pistämään tästä vielä piirunkaan verran paremmaksi seuraavalla kiekollaan, alkaa hävitys olla melkoisen totaalista niin kotimaisen kuin ulkomaisenkin death metalin saralla.

Plague District tuo periaatteessa mieleen alkuaikojen Hypocrisyn tuotokset Penetralian (1992) sekä Osculum Obscenumin (1993), sillä sen verran samankaltaista erittäin jylhää, tummasävytteistä ja tuhtia jyräämistä molempien musiikista löytyy. Demolisher on vain selkeästi piirun jos toisenkin verran melodisempaa ja monipuolisempaa tinkimättä kuitenkaan tippaakaan tanakkuudesta ja muuttumatta missään vaiheessa yhtään imeläksi.

Hienolla tavalla vanhakantainen muttei kuitenkaan menneisyyteen takertuva Demolisher ei yritä olla erityisen brutaali tai vauhdikas, vaan se onnistuu erilaisin tehokeinoin temmonvaihdoksista, erilaisin laulusuoritusten, välisoittojen ja tyylikkäiden melodioiden kautta luomaan samankaltaista mystistä ja pahaenteisen synkkää tunnelmaa, kuin mihin vaikkapa Pestilence pystyi Testimony of the Ancientsilla tai Morbid Angel Covenantilla.

Jotain bändin sävellystaidoista kertoo myös sekin, että siltä onnistuu mainiosti niin lyhyemmät kolmen-neljän minuutin rypistykset kuin albumin avaava lähes seitsenminuuttinen hienon intron sisältävä Gathering Shadows tai yli yhdeksän minuuttia kellottava päätöseepos Covered with Flies, Guarded by Reptiles.

Rutto sen kalmalle tuoksuvasta metallista pitävän periköön, joka ei tälle julkaisulle anna mahdollisuutta!

Dublin Death Patrol

Death Sentence

Mascot

3

Bay Area kaveriporukan viisi vuotta sitten julkaistu DDP 4 Life albumi ei jäänytkään ainutkertaiseksi julkaisuksi, sillä nyt vokalistipari Chuck Billy ja Steve ”Zetro” Souza on koonnut taas saman vanhan porukan kasaan ja synnyttänyt kymmenen yhteensä klassisen vinyylimitan kellottavaa uutta kappaletta. Kokeneilta ammattimiehiltä syntyy edelleen tasaisen laadukasta jälkeä, mutta ilahduttavan monipuoliseen ja hyväntuuliseen debyyttiin verrattuna Death Sentence on pykälän jos toisenkin verran tylsempi.

Tunnistettavan laulajakaksikon hyvin yhteensopivat vaikkakin varsin erilaiset äänet ovat edelleen vahvassa kuosissa ja kitarastikolmikon sahaus jämäkkää ja sooloissa runsaasti tyylitajua. Vaan missä ovat killeririffit ja tukkaan tarttuvat kertsit? Nyt suurilta osin keskitempoiset thrash-veisut ovat kyllä perustuksiltaan ok-kunnossa, mutta viimeisen silauksen tuova elintärkeä rappaus jää uupumaan joka osa-alueella lähes kokonaan.

Nyt levyn muutamat parhaimmat palat olisivat jäsenistönsä pääbändien levyillä korkeintaan hyvää keskitasoa jos sitäkään. Sävellyksissä turhan helpolla itsensä päästäneiden soittajien hauskuus ei välity kuulijalle, seikka jonka hyvin osoittaa myös levyn päättävä tylsä versio Plasmaticsin Butcher Babysta. Lopullista tuomiota en DDP:lle silti kuitenkaan langeta, ehkä viiden vuoden päästä kuullaan taas relevantimpaa materiaalia. Ja onhan meillä aina niin vanhat kuin uudetkin levyt Testamentilta, Laaz Rockitilta ja Exodukselta.

Famine Year

Tervetuloa tilastoihin 7”

Make a Difference, Build a Pipe Bomb/Psychedelica

4,5

Vajaa vuosi sitten Hautauksen kanssa julkaistu splitti oli jo melkoisen kiivasta käskyttämistä Famine Yearin osalta ja nyt julkaistavalla seiskalla komentosanat ovat entistä karskimpia ja niitä on enemmän. Yhdeksän kappaleeseen ei tuhlata enempää aikaa kuin noin 11 minuuttia. Asento! Lepo! Asento! Taakse poistu!

Yhtyeen rivakka & tanakka grindcoren ja crust punkin risteytys on aiempaan verrattuna entistäkin hallitumpaa, tarttuvampaa ja ärhäkämpää ilman kompromisseja tai tyylin muutoksia. Etenkin B-puolen nelikko kaikessa monipuolisuudessaan ja raivokkuudessaan on kauttaaltaan timangin kovaa terävimpänä kärkenään vahvasti hittipitoinen Huominen.

Toinen toistaan lukuisampien levy-yhtiöiden latteisiin ja mitäänsanomattomiin julkaisuihin kyllästyneiden kannattaisi joskus nähdä hieman vaivaa ja tutkia mitä Spotifyn tuolta puolen voisikaan löytyä. Famine Year on erinomainen esimerkki siitä, kuinka elinvoimainen ja energinen Suomen underground-kulttuuri musiikinkin saralla on, ja miten sieltä voi löytyä paljon kuolleeksi hevoseksi julistettua musiikkiteollisuutta eteenpäin omalla tavallaan piiskaavia bändejä.

Hävitys

Ei paluuta 7"

Omakustanne

3,5

Vuosi sitten Wardin kanssa 7” splitin julkaissut Hävitys on nyt omillaan seiskansa kanssa. Sanoitukset sisältävät kääreet on komeat ja analogiset kepeät ja lämpimät sekä sopivan suttuiset soundit ilahduttavat korvia näinä aikoina, jolloin musiikillista karskiutta helposti ylikorostetaan tuotannollisin seikoin.

Jyväskyläläisten musiikillinen lähestymistapa crust-sävytteiseen grindiinsä ei ole kaikista perinteisin, sillä kappaleista löytyy usein kiehtovan epätavallisia ja surumielisiä melodianpätkiä paahtamisen ohessa, josta parhaimpana esimerkkinä Pedon hetken intro. Hävitys ei yritä kuulostaa niin musiikillisesti kuin tekstillisestikään äärimmilleen viedyn aggressiiviselta, vaan genren vallitsevista normeista hieman poiketen sen ote kumpaankin osa-alueeseen on hyvin inhimillinen.

Pari vuotta kasassa olleella porukalla on pikkuisilla julkaistussa musiikissa hyvä alku ja yksilön alistumista vallitseviin normeihin vastaan pistävää sanomaa on helppo sympatiseerata. Silti tuntuu, että niin ideoita kuin sovituksiakin hieman pohtimalla yhtyeen anti olisi entistäkin iskevämpää ja hävitys totaalisempaa.

 

Lita Ford

Living Like a Runaway

SPV

2,5

Lita Ford oli mirkkujen mirkku ja märkien yöunien kohde 80-luvun lopussa, mutta olipahan kitaristi-solistilla myös musiikillista annettavaa. Vuonna 1988 ilmestynyt ja melkoiseksi hitiksi noussut kolmas sooloalbumi Lita on edelleen läpeensä komeaa ja miellyttävää kuunneltavaa popahtavan metallin saralla eikä kahta vuotta myöhemmin ilmestynyt Stiletto sekään ollut kovin paha notkahdus edeltäjäänsä verrattuna.

90-luvulla ura kuitenkin hiipui eivätkä pari seuraava levyä herättäneetkään juuri kiinnostusta. Lähes 15-vuoden tauon jälkeen paluulevy Wicked Wonderland (2009) piti olla raskainta Lita Fordia ikinä, mutta vastaanotto lähes kaikkialla tympeään ja tekorankalta kuulostavaan hard rock -ilkeilyyn oli sen verran yksimielisen murskaavaa, että sijoitin täysin poikkeuksellisesti albumin KP-kategoriaan ja tokkopa päätöstä on tarvinnut katua. Halusin säilyttää puhtaat mielikuvat Lita Fordista hemaisevana hard rock -jumalattarena, joka saa aikaan niin kuuloelimissä kuin nivusissa kummaa kihelmöivää tunnetta.

Living Like a Runaway onkin onneksi selkeätä paluuta 80-lukulaiseen kepeän hard rockin pariin slovareineen ja duettoineen. Pitkäaikaisesta miehestään ja sävellysaisaparistaan Jim Gillettestä (ex-Nitro) nyttemmin eronnut Ford on saanut uudella levyllä paljon apua mm. tuottamisesta sekä osasta sävellyksistäkin vastuussa olevasta Gary Hoyelta, joka on soittanut myös bassot sekä kitarat.

Ääni ja laululinjat viiden kympin rajapyykin ylittäneellä mimmillä on edelleen hyvin hallussa eikä itse musiikkikaan ole yhtään pöllömpää. Biisit etenevät amerikkalaisille tyypillisellä tavalla ammattimaisesti ja tunnelma on kepeä ja letkeä. Yli- tai alisuorituksia ei albumilta löydy ja lopputulos onkin harmittavan harmitonta joskin äärimmäisen helppoa kuunneltavaa ilman yhtäkään päähän todella soimaan tunkeutuvaa biisiä. Edes Nikki Sixxin kynäilemä päätösraita A Song to Slit Your Wrists By ei erotu joukosta sen kummemmin edukseen. Taidanpa laittaa Falling in And Out of Loven soimaan.

Nachtmystium

Silencing Machine

Century Media

4

Kaksi vuotta sitten ilmestynyt Addicts: Black Meddle Pt. II oli Nachtmystiumin viides, mutta minulle ensimmäinen albumi joka iski. Ja todella kovaa. Jos orkesteri ei nyt koskaan ole ollutkaan tyyliltään sieltä amerikkalaisimmasta ja puritaanisimmasta päästä black metalia, otti se muutamia erittäin onnistuneita harha-askelia kauas genrerajojen ulkopuolelle Nightfallin ja No Funeralin kaltaisilla kokeellisilla kappaleillaan, ainakin tyypillisimmässä BM-konseptissa ajateltuna.

On hieman outoa yrittää ymmärtää, miksi Suomessakin lähes kokonaan metalligenren ulkopuolelta tulevat hipsterit ovat ainakin osittain alkaneet diggailla Nachtmystiumin kaltaista yhtyettä. Silencing Machine ei ole musiikillisesti yhtä rohkea ja rajoja venyttävä kuin edeltäjänsä, mutta onpahan se silti vallan vahva kokonaisuus kosketinvetoista ja juuri sopivan karhean melankolista rehellistä mustaa metallia, jonka pitkähköistä kappaleista löytyy runsaasti kuuntelukestävyyttä luovaa sekä tempollista että tunnelmallista vaihtelua niin biisien sisältä kuin niiden väliltäkin.

Aluksi albumin kolme ensimmäistä vauhdikkaasti etenevää kappaletta tuntuvat toimivan jonkinlaisena alkusoittona lopuille, vaikkeivät ne missään nimessä ole huonoja ja alkavat aueta paremmin toistojen myötä. Loput seitsemän veisua vain muodostavat yhdessä vahvan ja monipuolisen kokonaisuuden, jonka huipuiksi nousevat I Wait in Hell sekä Give Me the Grave ”slovari”.

On hienoa huomata orkesterin pystyneen luomaan edelleen itsensä näköisen ja vahvan seuraajan levylle, joka nosti sen pykälää tunnetummaksi porukaksi hommaten paikan Century Median rosterista.

Nuket

Eksyneet sankarit

Propaganda

1,5

Hajanaista Eksyneet sankarit kokoelmaa kuunnellessa käy nopeasti selväksi, miksi Pyhät Nuket orkesterin jäämistöstä vuonna 1985 muodostettu pirkanmaalainen Nuket on aina jäänyt korkeintaan pienen diggaripiirin unohdetuksi pienuudeksi. Toki tätä mielikuvaa voi osaltaan vahvistaa myös levyn kappalevalikoimakin, onhan se koostettu suurelta osin bändin kakkosalbumin On maantiellä mittaa (1988) kappaleiden eri versioilla täydennettynä aiemmin julkaisemattomalla materiaalilla samalta aikakaudelta sekä Eksyneet sankarit singlellä.

Nukkejen musiikki on paljon velkaa Yön kahdelle ensimmäiselle albumille mutta saman aikakauden Popedalle, vaikka Nuket yrittävätkin olla enemmän hard kuin suomi tai manserokkia. Levyn sinällään vielä varsin siedettävän avauskolmikon jälkeen meininki alkaa olla sen luokan karmeaa munatonta jollotusta, jota ei pystyisi pelastamaan halutessaan edes Costello Hautamäki yhdessä Pate Mustajärven kanssa.

Vaikka tuntisi kuinka kovaa kaihoa tai nostalgiaa 80-luvulla vietettyä idealistista ja naivia nuoruutta kohtaan, vyöryy myötähäpeä tunne massiivisena hyökyaaltoina yli kerta toisensa jälkeen mitä pidemmälle levy etenee. Eksyneet sankarit on hyvä osoitus siitä, kuinka kaiken vähänkään vanhemman arkistojen kätköistä kaivetun materiaalin julkaisemista ei voida pitää ainakaan kovinkaan kummoisena kulttuuritekona.

Total Devastation

Satama

Stabbing

3,5

Karhulan dieselillä kulkeva työmyyrän Total Devastationin viidennen albumin tekoon on kulunut lähemmäs neljä vuotta, mutta vääntöä tuntuu löytyvän edelleen rutkasti. Eikä ideoistakaan tunnu olevan pulaa, sillä vaikka debyyttinsä tovi sitten julkaissut sludge-poppoo Demonic Death Judgen nelikko koostuukin pelkästään TD-ukoista, joilta osalta löytyy vielä rokkiporukka Kaihoro ja rumpali Jarmo Pikaltakin uutta albumia parhaillaan äänittävä Omnium Gatherum, on Satama haastavinta ja kirjavinta jurnuutusta mitä bändi on koskaan tehnyt.

Levy on jaettu teemallisesti kahteen osaan, ensimmäiset kahdeksan kappaletta käsittävään Concrete Boots -osuuteen ja lopun Escaping from Real Worldiksi nimettyyn neljän kappaleen kokonaisuuteen. Ratkaisu on toisaalta varsin ymmärrettävä, sillä albumin alkupää on selkeästi runnovampaa ja ärhäkämpää rouhean death- ja stoner metal myllyn läpi vedettyä materiaalia lopun keskittyessä astetta kokeilevampaan ja tunnelmallisempaan musisointiin. Kahteen selkeään eri osaan jaoteltuna musiikillinen ero biisien välillä on vielä selkeämpi kuin mitä se olisi yhteen sekoitettuna, mutta päätösnelikon omalaatuinen, osin häiriintyneenkin melankolinen ilmapiiri kiehtoo silti aggressiivisempaa ja säröisempää alkua selvästi enemmän.

Vaikka kymiläisporukka osaakin räyhätä erittäin uskottavasti, on lähes tunninmittaisella Satamalla silti kokonaisuutena liikaa pituutta. Tasapainoisempi ja samalla yllättävämpi kokonaisuus olisi muodostunut todennäköisesti karsimalla hiukan alkupäästä ja pistämällä kappalejärjestys kokonaan sekaisin. Satama vaikuttaa hivenen liian ahtaalta paikalta, jossa kalastuspaatteja on muutama liikaa suhteessa luksusjahteihin ja soutuveneisiin.

Inferno #25/2005

DEATH ANGEL
Archives & Artifacts
Rykodisc

9 Ulkoisesti tarkasteltuna Archives & Artifacts on massiivinen ja tarpeeseen tuleva paketti, jonka hinta on enemmän kuin kohdallaan. Viime vuonna julkaistun hienon The Art of Dying – paluulevyn myötä orkesterilla on taas kysyntää ja aiemmin vaikeasti CD-formaatissa saatavilla olevat Death Angelin kaksi ensimmäistä levytystä The Ultra-Violence (-87) ja Frolic Through the Park (-88) ovat valitettavan vähän tunnettuja Bay Area speed metallin merkkiteoksia. Boksi korjaa tilanteen tämän suhteen ja kasvojenkohotuksena toimii levyjen uudelleenmasterointi. Ikävä vain, että levyjen sanoitukset on korvattu CD-vihkosessa turhilla bändikuvilla sekä keikkajulisteilla.

Kahdeksantoista vuotta ilmestymisensä jälkeen Death Angel debyytti kuulostaa yhä hyvältä ja vauhdikkaalta rässipläjäykseltä, johon rupiset ja lähes demomainen tuotanto istuu hyvin. Kappaleista kuuluu selkeästi nuoruuden into ja vimma, mikä tuntuu nykyisen lähes kadonneelta luonnonvaralta. Vaikka monesti biiseihin on ympätty lukemattomia osioita ja riffejä hieman kömpelöstikin, on kokonaisuus yhä lähes yhtä kiehtova kuin ilmestymisensä aikoihin. Bonukseksi lyöty levytyssopimuksen poikinut Kill As One –demo on äänenlaadultaan yllättävän laadukas, mutta biisiennimiä lukuun ottamatta mitäänsanomattomalla sisällöllä ei juurikaan ole mitään tekemistä täyspitkän kanssa.

Vain vuosi ensimmäisen levynsä jälkeen julkaistu Frolic Through the Park esitteli musiikillisesti uudistuneen yhtyeen, joka oli jalostanut musiikkia entistä kauemmaksi debyytin nopeasti kohkaamista. Kappaleista löytyy entistä enemmän sävyjä ja syvyyttä, ja mukaan oli uskallettu ottaa entistä rennompaa rokkaavaa asennetta sekä fiilistelyä. Jälkikäteen kuunneltuna levy on varsin looginen etappi kohti bändin kolmatta ja hienointa levyä Act III. Albumi on varusteltu kolmella aiemmin julkaisemattomalla kappaleella, mitä seikkaa ei tarvitse ihmetellä sillä sen verran tusinatavaraa ne kaikki ovat.

Boksin bonuksina CD:llinen pahvilaatikkojen kätköistä kaivetuilta kaseteilta löydettyjä aiemmin julkaisemattomia demokappaleita vuosilta 82-89 sekä vanhoja promovideoita yms sälää sisältävä DVD. Rarities-levy on laadultaan yllättävän hyvä, mutta levybonusten lailla sisältö on selkeää ylijäämämateriaalia ainoana selkeänä valopilkkuna maalaileva A Passing Thought. Puolituntinen DVD kruunaa komeuden, vaikka lyhyenläntä kokonaisuus onkin jaettu puoliksi haastatteluiden ja kolmen videon kesken.

Audio-visuaalisesti tarkasteltuna boksin esittelee bändin historian varsin kattavasti, mutta kaipaamaan erityisesti jää jäsenten itsensä kirjoittamia muistelmia, joille olisi kyllä ollut tilaa pelkistetyissä CD-vihkosissa.

  
FALLEN
A Tragedy’s Bitter End
Aftermath

6 Funeral-miehen sivuprojektina startanneen Fallenin debyyttikiekko etenee raskaamman doomin parissa, mutta aivan funeral doomiksi en tätä vielä laskisi, vaikka saatekirje näin väittääkin. Puhdas mieslaulu tulkitsee musiikkia kelvollisesti, mutta ajoittainen matalalta vedetty tummempi tulkinta kuulostaa hieman koomiselta ja väkinäiseltä. Musiikki on oikeista osasista rakennettua, mutta vailla vahvempaa tunnelatausta tai minkäänlaista yllätystä. Tästä jotain kertoo ehkä sekin, että levyn kauneimmaksi ja parhaimmaksi anniksi nousevat keskikohdan ja lopun lyhyet pianotunnelmoinnit.

 PANTHEЇST
Amartia
Firedoom

8 Lapinlahden lintujen huumoripitoinen 80-luvun TV-show kantoi aikanaan nimeä Seitsemän kuolemansyntiä, mutta vaikka Pantheistin toinen levy käsittelee samaa teemaa, ei tunnelma ole läheskään yhtä hilpeä. Kostaksen johtamat ruumisvankkurit ovat ehtineet muutaman askeleen lähemmäksi viimeistä leposijaa ja arkunkantajiksi on katsottu tarpeelliseksi värvätty pari miestä Esotericista lisää.

Sisällöllisesti Pantheistin uudet synkät musiikkisaarnat eivät eroa paljoakaan edellisestä 2003 julkaistusta O Solitude –albumista. Synkeän ja painostavan hitaan funeral foomin parissa liikutaan yhtä, vaikka ilmaisua onkin hieman laajennettu mm. sopivan säästeliäästi käytettyihin goottityylisiin laulusuorituksiin ja puheosuuksiin. Muuten musiikki on yhä pääasiassa haudan takaa kaikuvalla matalalla murinalla tulkittuja sanoja massiivisten kirkkourkujen soidessa taustalla. Teoksen jakaminen kymmeneen raitaan edellisen viiden sijasta on toimiva ratkaisu, sillä nyt musiikin lähestyminen on aiempaa helpompaa tunnelman kärsimättä millään tavoin.

Kaamosmasennukseen taipuvien on levyä kuunneltaessa syytä varata kirkasvalolamppu lähelle, ettei suomalainen hamppukravatti ala tuntumaan liian houkuttelevalta vaihtoehdolta. Muiden kannattaa kuunnella Amartiaa, mikäli kevätauringon valkeista nietoksista heijastuva valo alkaa koskea silmiin ja lintujen liverryksen käydessä piinaavasti korviin.




RECKLESS TIDE
Repent Or Seal Your Fate
Armgeddon Music

6 Wacken Open Air 2004 Metal Battlen voitosta saksarässiä soittava Reckless Tide kuittasi levytyssopimuksen ja nyt puoli vuotta myöhemmin tuloksena on orkesterin ensimmäinen täyspitkä. Kahden äänialaltaan varsin erilaisen laulajan käyttö tuo väriä musiikkiin, jossa riffittely ja soitto on hyvällä tavalla tarkan kliinistä ja repivää. Kaasupoljinta painellaan vaihtelevasti myös biisien sisällä ja esille putkahtelevat yllättävät melodiat maustavat kokonaisuutta. Potentiaalia orkesterista kyllä löytyy, mutta 14 biisin ymppääminen 54 minuuttiseksi kokonaisuudeksi on turhan suuruudenhullu ratkaisu.

TOTAL DEVASTATION
Reclusion
Firebox

9 Jos Total Devastationin debyyttiä Roadmap of Pain voisi kuvata esineenä, olisi lähin vertailukohta kahden metrin ratakiskon pätkä kolkolla grafiittien ja urean kyllästämällä rautatieasemalla. Lohdutonta, raskasta ja urbaania. Reclusionilla Karhulan pojat parrakkaat ovat takoneet rautapalaa huomattavasti kiharammaksi ja pidemmäksi, eikä kiskon muodostamasta radan suunnasta voi missään vaiheessa olla täysin varma.

Orkesteri takoo edelleen määrätietoisen raskaalla otteella instrumenteista ääniä pihalle, mutta syvyyttä on tullut mukaan ison miehen sylillisen verran. Bändin pienimuotoiseksi tunnusmerkiksi nousseet koneinstrumentit louhivat aiempaa huomaamattomammin mutta tarkemmin tehden lopputuloksesta entistä siistimpää jälkeä. Vaikka suurin osa ratkaisuista saattaa kuulostaa äkkivääriltä ja yllättäviltä, löytyy jokaisen valinnan takaa selkeä loogisuutta kuuntelemalla levyä tarkemmin. Total Devastation osaa ja ennen kaikkea uskaltaa nyt fiilistellä jopa kepeämmin unohtamatta kuitenkaan synkkyyttä ja näiden vastakohtien ansioista mättökin kuulostaa aiempaa rankemmalta. Ensimmäisen levyn puskutraktorimainen linja on vaihtunut jouhevasti ketteräksi mutta maa-ainesta taatun tehokkaasti siirtäväksi pyöräkuormaajaksi.


UMBRA NIHIL
Gnoia
Firedoom

6 Aiemmin Aarnin kanssa split-CD:n julkaisseen Umba Nihilin esikoiskiekko ei vastaa sille ladattuja odotuksia. Synkän ja mystissävytteisen doomin kiemuroita kulkevassa musiikissa on paljon kiehtovia ideoita ja sävyjä, mutta toteutuspuolella niistä ei ole saatu läheskään kaikkea irti. Tuntuu kuin musiikkia olisi pääasiassa sävelletty fiilispohjalta improvisoiden vailla selkeätä päämäärää luoden satunnaisista erillisistä ideoista yksittäisiä kappaleita. Lopputulos on ajoittain varsin toimiva, mutta turhan usein myös tympeällä tavalla väritöntä ja puuduttavaa lauluna toimivaa vaisua murinaärinää myöten.