Foreseen - Helsingin raakalaiset

Foreseenin urakehitys on noudattanut hyvin perinteistä kaavaa, jonka rikkomista Irinakaan ei suosittele. Ensin demo pihalle ja keikkoja kotimaassa. Sitten julkaistaan pari seiskaa ja tehdään lisää keikkoja sekä kotimaassa että ulkomailla. Kaiken tämän rutistamisen lopputuloksena syntyy teräksinen Helsinki Savagery -täyspitkä, joka lunastaa kaikki aiempien pienjulkaisujen asettamat odotukset ja vähän enemmänkin.

Lue koko haastattelu Imperiumista

Inferno #121/2014

Avatarium

All I Want EP

Nuclear Blast

3

Melko tarkalleen vuosi sitten ilmestynyt Avatariumin eponyymi debyytti kiinnosti muttei kuitenkaan kiihottanut. Candlemassissa kannuksensa keränneen Leif Edlingin uuden porukan luoma musiikki oli toki kaikin puolin laadukasta ihan levymitassakin, mutta jollain tapaa vieläkin eeppisempiä ja vahvempia tunnetiloja jäi kaipaamaan.

Nyt ainoastaan diginä ja vinyylinä julkaistava All I Want on selkeä välityö, jolla bändi selvästi testaa hieman uudistunutta linjaansa. Vaikka nimikappalesoikin tymäkästi, on varsinainen tuomionjulistus aiempaa pienemmässä osassa ja tilalle on astunut aiempaa letkeämpää ja jopa huuruisempaa menoa. Vielä selvemmin tämä tulee esille pienjulkaisun toisessa uudessa biisissä Deep Well, jossa ihanaääninen solisti Jennie-Ann Smith pääsee esittelemään sulojaan entistäkin paremmin.

EP:n tämän vuoden Roadburn-festareilla taltioidut kolme liveraitaa ovat silkkaa levyn täytettä, vaikka itse esityksestä tai sen taltioinnista ei mitään varsinaista vikaa löydykään. Erot täyspitkän versioihin eivät vain ole kovinkaan suuria varsinaisen vahvan livefiiliksen jäädessä lähinnä yleisön hurrausten varaan.

All I Wantin perusteella ei Avatariumin tulevasta musiikillisesti linjasta tarvitse olla huolissaan, vaikka riman toivoisikin nousevan entistäkin korkeammalle ja myös pysyvän kannattimillaan seuraavallakin julkaisulla. Tämmöisenään EP jää kuitenkin pelkäksi nälkää siirtäväksi välipalaksi.

Foreseen

Helsinki Savagery

20 Buck Spin

4,5

Foreseen teki juuri niin kovan ja täysrukiisen rieskan kuin mistä männä vuotinen Structural Oppression seiskatuumainen jo antoi osviittaa. Ja nyt päälle on vielä ladottu sitä kaipaamaani hevosmetukkaa sekä venäläistä suolakurkkua ja voi veljet kun pörähtää housuun melkeinpä varren kanssa heti kiekon korkkaavan Slam Savageryn tiristäessä miehestä lämmintä ilmaa väkisin pihalle.

Helsinki Savagery on nimensä mukaista raakaa ja intensiivistä ajoa alusta loppuun. Erona aiempaan vain on, että Nuclear Assaultista on siirrytty piirun jos toisenkin verran kohti vanhan Dark Angelin ja Vio-lencen kaltaista tykitystä, jossa enemmän on todellakin enemmän kuitenkin ilman minkäänlaista ähkyä. Nämä miehet kun eivät tunne säästöliekin käsitettä on kyse sitten tempoista, sooloista, isoissakin ruhoissa erinäisisiä pakkoliikkeitä aiheuttavista hitaammista jauhamiskohdista tai ylipäätään sanojen sylkemisestä mikkiin.

Hienointa kaikessa kuitenkin on, että vaikka eri osioiden mittarien neulat hakkaavatkin lähes jatkuvasti rajoitintappia, on klassisen vinyylimitan eli 37 minuuttia kestävä kokonaisuus sellaisessa balanssissa, että kuuntelun jälkeen totaalisen piestynä haluaa ottaa uuden erän entistäkin kovemmalla volyymillä. Ja luukuttaa albumia todellakin kelpaa, sillä soundillisesti levy on yhtä säälimätön mutta silti hengittävä kuin sisältönsäkin.

Foreseen hyökkää esikoistäyspitkällään päälle Rangerin tavoin, vaikka kenttä ja keinot hieman toisenlaisia ovatkin. Hienoa, että Helsingistä alkaa vihdoin ja viimein tulla hyviä alan orkestereita, joista kehtaa aidosti olla tohkeissaan.

Mausoleum Gate

Mausoleum Gate

Cruz Del Sur

4

Jos kuopiolaisten ensidemo vuodelta 2010 ja vuosi sitten ilmestynyt 7” olivatkin kiehtovia mutta vielä varsin raakilemaisia käppähevijulkaisuja, ollaan täyspitkällä petrattu selkeästi joka osa-alueella köpöistä, joskin tavallaan täysin asiaan kuuluvaa tuotantoa lukuun ottamatta. Ja mitä enemmän debyyttiä kuuntelee, sitä paremmin alkavat niin korvat erottelemaan kuin aivot tottumaan autenttisen tuhnuisiin soundeihin etenkin rumpujen osalta. Tavaramerkiksi asiaa tosin voisi jo kait alkaa kutsua tämän yhtyeen kohdalla.

Kitaratyöskentelyä tuli kehuttua jo Obsessed by Metal seiskan arvion yhteydessä ja nyt bändin laulaja V.-P Varpulakin aiemmin hitusen liiaksikin hapuileva laulutyyli on saanut itsevarmuutta rutosti lisää säilyttäen kuitenkin omanlaisensa herkkyyden. Urut vonkuvat myös edelleen paikka paikoin hyvinkin makeasti ja suurin harppaus parempaan onkin tapahtunut tärkeimmällä osa-alueella eli sävellys ja sovituspuolella. Mausoleum Gate onkin löytänyt hienosti jo esikoisellaan oman lähestymistapansa hämyisen brittihevin ihmeelliseen maailmaan, vaikka täysin valmista jälki ei toki vieläkään läheskään ole.

Mausoleum Gaten erottaa monista muista menneisyyteen haikailevista heavy metal -bändeistä sen pauloihinsa salakavalasti kietova eeppinen, mystinen ja jopadoom-henkinen tunnelma, josta kuitenkin puuttuu kaikenlainen pömpöösimaisuus. Biiseissä voi kuulla jostain syvältä maan alta kumpuvia etäisiä kaikuja niin Mercyful Fatesta, Deep Purplesta kuin Iron Maidenistakin ilman että sormella voisi suoraan osoittaa niiden alkuperää.

Nimettömällä täyspitkällään Mausoleum Gate kipuaa kotimaisen hämyhevin kärkikastiin Lord Fistin rinnalle. Saapas nähdä, onko alkukesästä lupaavan kasettidemon julkaisseesta Tailgunnerista ainesta tulevaisuudessa muodostamaan kova suomihevitrio em. kaksikon kanssa.

Ophis

Abhorrence in Opulence

Cyclone Empire

2,5

Ei suuret sanat suuta halkaise sanotaan ja jatkoksi voisi myös lisätä, etteivät ne musiikkiakaan pahenna. Hampurilaisen Ophisin kohdalla adjektiivit nihilistinen ja raaka tuntuvat kuitenkin aikamoiselta liioittelulta kuvailtaessa orkesterin vanhan koulukunnan death metaliin pohjautuvaa doomia.

Yhtye raahustaa pitkiä,pääasiassa yli kymmenen minuutin toiselle puolelle eteneviä,hautajaismarssejaan pelkistetysti ilman minkäänlaisia turhiakromeluureja tai melodioita. Perusteet sillä ovatkin kyllä tukevasti kasassa, mutta rakennustarkastuksessa pytingistä ei löydy sellaista sysipimeää, kylmää ja kolkkoa kellaria tai edes omaa elämäänsä elävää, hämähäkinseittien valloittamaa rauhallista yksinäisyyttä tarjoavaa ullakkoa, jollaisiin olisi hyvä paeta miettimään syntyjä syviä.

Vaikka Abhorrence in Opulence ei kuulostakaan keskeneräiseltä, ei se silti yllä missään vaiheessa tunnelmiltaan harjakorkeuteen. Esotericin tai Skepticismin kaltainen, gargantuamaisen raskas ja vyörytys marssii mennen tullen Ophisin ylitse ilman että ne edes huomaisivat asiaa.

Stud

Rust on the Rose

Cranksonic

3,5

Vuosi sitten julkaistu Studin yhdistetty comeback-levy/debyytti-albumi ei hätäisen tutustumisen perusteella vaikuttanut sisällöllisesti kovinkaan kummalliselta tapaukselta, vaikka idea julkaista tuoretta materiaalia 27 vuoden tauon jälkeen kieltämättä kiehtovalta tuntuikin. Vaan melko mukavasti vanha dieselmylly tuntuu starttaamisen jälkeen kuitenkin käyvän, sillä nyt julkaistava Out of the Darknessin seuraaja on kaikessa perinnetietoisuudessaan vallan leppoisaa ja korvia miellyttävää kuunneltavaa.

Bändi ei ole lähtenyt muuttamaan mitään usein hyväntuulisessa ja rennossa hard'n'heavy rockissaan sitten viime kerran, mutta tällä kertaa kitara soi entistä kiinnostavammin, melodiat ovat entistä uljaampia ja kertosäkeet mieleenpainuvampia. Suurin parannus on kuitenkin Ari Toivasen lauluosuuksissa, josta on saatu hinkattua pois paljon aiemmin häirinnyttä tankeroenglantia ja muutenkin miehen suoritus on kokonaisvaltaisestikin tarkasteltuna noussut selvästi uudelle tasolle yhdessä biisimateriaalin kanssa.

Kyllähän Rust on the Rosella omanlaisensa härmäläisyys toki edelleen kuuluu, mutta tämä pieni kulmikkuus tuo vain kaivatunlaista positiivista rosoa verrattuna vastaavankaltaiseen, maailmanluokan usein turhan sliipattuun soundiin. Samaan hengenvetoon on tosin sanottava, että näinkin laadukkaista raaka-aineista olisi pienellä ja näkemysrikkaalla lisätuottamisella saanut entistäkin tehokkaamman lopputuotteen aikaiseksi.

Niin monipuolisia, tarttuvia ja rullaavia kuin biisit ovatkin, alkaa etenkin levyn loppupäässä huomata paikoittaisen tyhjäkäynnin aiheuttavan osittaista mielenkiinnon lopahtamista. Vaan jos Stud vielä tästä jatkaa ja petraa, aletaankin olla todella lähellä vallan hyvää kiekkoa. Bändin kunniaksi voi tosin jo nytkin nostaa hatun päästä ja tarjota tassua.

Yes
Songs from Tsongas - Yes 35th Anniversary Concert BLU-RAY

Eagle Vision

3

Tutustuessa kaikessa rauhassa sunnuntaiaamuna pannukahvimukillisen ääressä Yesin tuoreimpaan videotaltiointiin ei voi välttyä päälle hyökyvältä setämiesfiilikseltä. Kun jalkoja vielä lämmittää äidin kutomat pässinpökkimät, ollaan sukellettu jo konkreettisestikin villasukkaprogen tiukimpaan ytimeen.

Songs from Tsongas ei tosin varsinaisesti ole mikään uusi julkaisu, onhan se taltioitu ja julkaistu DVD:näkin jo kymmenen vuotta sitten. Tuolloin 35-vuotista taivaltaan juhlistanut orkesteri esiintyy klassisimmissa kokoonpanossaan, jonka aikana se levytti useita genren merkkipaaluja etenkin 70-luvun alkupuoliskolla. Luonnollisesti materiaalia kuullaan näiden lisäksi myös koko uran varrelta aina 80- ja 90-lukuja myöten.

Suurimpana erona alkuperäiseen kuvatallenteeseen verrattuna on bonukseksi mukaan laitettu kostea festarikeikka samalta kiertueelta, joka puolet lyhyempänä on niin laadultaan kuin puitteiltaankin astetta vaatimattomampi verrattuna Tsongas areenan konserttiin. Soittajat tuntuvat tosin olevan hitusen enemmän fiiliksissään Sveitsissä ulkoilmassa kuin Amerikan hallissa.

Vahvaan pappaikään ehtineiden progemiesten lähemmäs 2,5 tuntia kestävä esitys onkauttaaltaan varsin eleetöntä, mutta samalla myös ammattimaista jatavallaan tyylikästäkin. Sama pätee myös kuvaukseen ja leikkauksiin, jotka taatusti haukottaisivat nekin nykyajan nuorisoa kaikessa rauhallisuudessaan. Vaan eipä ole Yes-miesten musiikki sekään kaikista villeintä edes progena ja maltillisesti kuulemaansa diggaileva ja aplodeeraava yleisökään ei tunnu lavariehakkuuden puutetta katsovan pahalla kuten en näin kotikatsomossa tee minäkään.

Ei Songs from Tsongas - Yes 35th Anniversary Concert mikään mestarillinen konserttitaltiointi ole edes tekniseltä kantilta tarkasteltuna, mutta tarjoaa silti oikein leppoisan rauhoittumishetken sopivasti muttei liikaa haastavan musiikin parissa, joka kuulostaa edelleenkin ajattomalta. On hienoa myös huomata, että taatat uskaltavat edelleen haastaa sekä itseään että kuulijoitaan tulkitsemalla osan biiseistä lähes puhtaan akustisesti sekä vetäisemällä myös jostain syystä ekstraksi erikseen irroitetun Ritual-mammutin kokonaisuudessaan. Se jos mikä on Yesiä se!

Inferno #112/2013

Beastmilk

Climax

Svart

4,5

Karuhkoon demoon ja kolkkoon sekä kulmikkaaseen viime vuonna julkaistuun 7” EP:hen verrattuna Beastmilk on kypsynyt maukkaasti ensimmäiselle täyspitkälleen. Osa ansiosta kuulunee epäilemättä tuottajana häärineelle Converge-kitaristi Kurt Balloulle, mutta luulenpa, että monessa erilaisessa bändissä häärinyt laulaja Mathew ”Kvohst” McNerney on silti imenyt jo äidinmaidossaan vaikutteita kotimaansa 80-luvun alun kohteliaita post punk ja goottisynkistelijöiltä etunenässään Joy Division, The Cure ja The Sisters of Mercy puhtaita lähinnä inspiraation lähteitä punk/HC-tyyleistä unohtamatta. Oma merkityksensä helsinkiläisen yhtyeen soundissa on epäilemättä myös kotimaamme synkistelygenren pioneerit kuten Musta Paraati tai Mana Mana.

Orkesterin itsensä lanseeraama apokalyptinen post-punk -genremääritys on vallan osuva, koska se samalla yhdistää selkeästi niin yhtyeen juuret kuin miltä se itse kuulostaa vuonna 2013. Beastmilk kun on samaan aikaan viileää mutta lämminhenkistä, konemaisen tarkasti kulkevaa mutta myös hillittömästi svengaavaa sekä etäiseltä vaikuttavaa mutta silti vahvasti läsnä olevaa.

Albumin tahdissa voi hukuttautua parhaassa mahdollisessa seurassa eli yksin niin pulloon kuin omiin ajatuksiinsa, mutta toisaalla Genocidal Crushin tai Love in a Cold Worldin tahtiin voisi helposti kuvitella myös joraavansa samanhenkisten tuntemattomien seurassa niin keikalla kuin jatkoillakin. Musiikin samanaikainen herkkyys ja rajuus kohtaisivat kummassakin tilanteessa osuvasti.

Huikeimmillaan Climax synnyttää äärimmäisen vahvan ulkopuolisuuden tunteen ja siitä löytyy sellaisia sielukkaita ja tummanpuhuvia sävyjä, joihin moni bändi genreistä riippumatta on pyrkinyt vain epäonnistuakseen raskaasti. Eräänlaisesta Beastmilkin yllä juuri nyt leijuvasta trendikkyyden aurasta huolimatta bändin aitous mutta myös sydämellisyys on helposti aistittavissa, vaikka aivan pelkkiä superhittejä ei pituudeltaan naseva levy sisälläkään. Niin orkesterin kuin koko levyn imu muodostuukin juuri tästä monipuolisuuden ja ristiriitaisuuden tiiviistä yhdistelmästä, jonka vietäväksi on helppo antautua etenkin parhaillaan vallitsevassa vuodenajassa.

Endstille

Kapitulation 2013

Season of Mist

4

Black metalin nostoväkeen koko 2000-luvun kestäneen uransa kuulunut teutoniryhmä Endstille tekee melkoisen ryhtiliikkeen kahdeksannelle rynnäkölleen. Blitzkriegiksi en tätä silti aivan vielä kutsuiksi, vaikka eteneminen eri asialajien tukemana onkin yllättävän monipuolista, varsin tehokasta ja erittäin vauhdikasta.

Toisen maailmansodan aikaan niin Saksassa kuin Neuvostoliitossakin vallinnut totalitarismi asettaa albumikonseptille oman hyytävän tunnelmansa. Jo alkuasetelmiltaan ilmapiiriä tukee oivasti levyn piirretty kansikuva Kenraali Talven pieksemistä jonossa etenevistä saksalaistaistelijoista yllään punatähtinen neuvostosotilas sekä Polikarpov-laivue. Jatkoa seuraa osin saksaksikin lauletuissa kappaleissa, joiden etunenässä marssii säntillisesti Reich an Jugend. Kansankiihotuspuheella käynnistyvä ja saksalaiseen nuorison laulamaan marssilauluun päättyvä viisu toimii myös mainiona esittelynä levyn lyhyimmälle, vaivaiset 1:50 kestävälle Sick Heil -repäisylle, jossa yhtye onkin räväkimmillään ja suoraviivaisimmillaan.

Kiekon puoliväliin sijoitettu lainaversio Sodomin Blasphemerista lähes 30 vuoden takaa voi kuulematta tuntua huonolta idealta ja melkoiselta tyylirikolta, mutta ihmeen saumattomasti erittäin timmisti vedetty klassikko kokonaisuuteen istuu kuulostaen melkein jopa bändin omalta kappaleelta.

Saksalaisten samaan aikaan melodisesti mutta yksinkertaisesti surisevissa kitarasahauksissa on jotain hypnoottista ja melkoisen kaoottiseksi meno yltyy rumputulen liittyessä mukaan. Kappaleiden hyökkäysstrategiat ovat kuitenkin sen verran tarkkaan mietittyjä ja jopa ovelia, että Endstillen paikoilleen jämähtänyt asemasota kääntyy voitoksi valloittamalla pitkät pätkät vastustajan etulinjaa Kapitulation 2013:sta. Black Metal ist Krieg!

Famine Year

Ja kaiken kruunaa kuolema LP

Filthy Rat/If Society/Face Your Gods/Make a Difference/Build a Pipe Bomb

4,5

Viime syksynä lähes timangisen Tervetuloa tilastoihin 7” EP:n julkaissut Famine Year on siirtynyt pitkäsoittoasteelle. Kuten olettaa saattaakin, pitkä on hyvin suhteellinen käsite puhuttaessa todella ärhäkästä crust punk/hardcore/grindcore -myllytyksestä eikä helsinkiläisnelikon albumin läpipyöräytykseen kulukaan 19 minuuttia kauempaa. Siinä ajassa yhtye ehtii kuitenkin paremmin kuin hyvin pakottamaan kuuntelijan korvista ja kurkusta alas kaiken painavan sanottavansa.

Aiempaan verrattuna musiikissa mikään ei ole muuttunut ja tämä pätee onneksi myös lopputuloksen laatuun. Vaikka kappalemäärä onkin lähes tuplaantunut viiteentoista, pysyy jokainen veto intensiivisyydessään ja tarttuvuudessaan toisten kanssa samalla korkealla tasolla. Vaikka edustamansa genren rajat ovatkin periaatteessa varsin lähellä toisiaan, on Famine Year onnistunut tekemään läpeensä yllättävänkin monipuolisia kappaleita samaan malliin kuin Rotten Soundin armoton pieksentä vuonna 2005 julkaistulla Exitillä. Mielikuvaa vahvistaa myös englannin ja suomen sekoittaminen esityskielenä, joista enemmistössä oleva äidinkielemme vie kuitenkin voiton etunenässään Viides kuolemansynti ja Ensimmäisenmaailman ongelmia -eepos.

Ja kaiken kruunaa kuolema toimisi uljaana muistikirjoituksena bändille, vaikka sillä mitä todennäköisemmin on vielä tulevaisuudessakin paljon mielenkiintoista sanottavaa ja tarjottavaa. Pelkkä levyn läpikuuntelu muistuttaa kevyttä liikuntasuoritusta eikä kaukana ole kunnon hien saaminenkaan pintaan musiikin aiheuttaessa lähes tahdosta riippumattomia pakkoliikkeitä koko kropassa kuunteluolosuhteista riippumatta. Kiropraktikoille aiheutuneekin lisätöitä levyn ostaneista ja keikoilla käyneistä.

Foreseen

Structural Oppression 7"

Take It Back/Collision

3,5

Foreseenin tekemisissä paistaa positiivinen ja vahva ”ite ku tekee, niin saa just sellaisen ku sattuu tulemaan” -asenne, jota ei voi olla arvostamatta. Ekstrapiste sille tekisi mieli antaa jo pelkästään isohkolle pahvin palalle kirjoitetusta sympaattisesta saatekirjeestä, joka on koristeltu pääkallolla. Vaan eipä yhtye sellaisia tarvitse, sillä yhtyeen meuhkaamisella on selkeät musiikilliset arvonsa muutenkin.

Tällä seiskalla pääkaupunkilaiset antavat esimakua tulevasta täyspitkästä, jonka julkaisuun vain kolme vuotta kasassa ollut ja yhden demon sekä splitin aiemmin tehnyt, mutta paljon keikkaillut porukka tuntuukin olevan valmis. Musiikkinsa on varsin helppo jäljittää Yhdysvaltoihin ja 80-luvun thrashiin, joka osaltaan lainasi karskin asenteensa ja ulosantinsa myös hardcoren puolelta. Vertailut omissa kirjoissani legendaariseen Nuclear Assaultiin eivät ole mitenkään liiallisia, sillä samankaltaista omanlaistaan kolkkoutta ja rumuutta löytyy molemmista.

Niin pitkähkössä nimikappaleessa kuin kääntöpuolen selvästi lyhyemmässä Absorb-repäisyssä otetaan perinteisesti kantaa yhteiskunnallisiin asioihin. Lähinnä huomio kiinnittyy kuitenkin oikeaoppisen pitkiin ja tuhteihin mosh-osuuksiin sekä reheviin että maukkaisiin sooloihin, jotka tuovatkin lukuisia kertoja aiemmin kuultuun rääpimiseen ja paukutukseen juuri niiden vastapainoksi kaipaamaa syvyyttä ja mielenkiinnon ylläpitäjää.

Vaikka Foreseen onkin lähes perusasioiden keskeisimmässä ytimessä, hoitaa se leiviskänsä silti osaavasti ja ilman minkäänlaista turhaa keekoilua. Niinpä sen voikin sanoa olevan tuhti ruislimppu croissantien seassa. Päälle kun saisi levitettyä vielä vähän lisää kunnon meetvurstia sekä suolakurkkua, niin johan nälkä lähtisi eikä vain siirtyisi.

Leash Eye

Hard Truckin' Rock

Metal Mind

3,5

Tutustuessa Leash Eyen taustoihin voisi olettaa, että Hard Truckin' Rock haisisi perunalle, kaalille ja vodkalle, mutta heti korkkaamisesta aistinelimiin tunkeutuukin miellyttävä viskin, mallasjuoman ja grilliribsien tuoksu. Eipä tullut heti ensimmäisenä saati toisenkaan mieleen, että kokeneiltakaan puolalaisilta taittuisi näin hyvin juureva Amerikan etelän mallinen rockin ja metallin sekoitus.

Bändin kokonaissoundi on varsin muhkea ja vallan letkeä, mutta ennen kaikkea aito. Hammondinraikaaminen luontevana osana kokonaisuutta on oiva lisä, joka antaakin ekstra boogieboostin lähtökohtaisestikin melko tarttuville kappaleille. Polakkien tyylitajua täytyy kehua vielä siinäkin, etteivät he sorru koko ajan tykittämään testosteroninkyllästämään rockia, vaan himmailulle ja jopa jamittelullekin löytyy levyltä oma tilansa.

Levyn kannessakin oleva rekan nuppi uhkuu voimaa ja vääntöä aivan kuten Leash Eyen musiikkikin ja kuvan ulkopuolelle jäävä koko helahoito eli ”18 wheeleri” on lastattu juuri oikeanlaisilla kulutushyödykkeillä. Jos komeutta olisi vain käytetty sopivan asiantuntijan virityspajalla Atlantin tuolla puolen, olisi Megadynamometrin ilmoittamat lukemat taatusti vähintäänkin nelosella alkavia. Vaan hyvin kulkee näinkin, ajaa sitten päivin tai öin tai sekä että.

Ward

Ward LP

Tuska & Ahdistus/Pupu's Bistro/Rämekuukkeli/Johnny Park Avenue

3,5

Harvakseltaan kuljettuja kivisiä polkuja kahdeksan vuotta laahustanut Ward ei suurissa määrin ole taltioinut jälkipolville hengentuotoksiaan, sillä reissurepusta löytyy vain kaksi splittiä niin vinyylinä kuin kasettinakin. Kievareissa ympäri Suomea on elävän yleisön edessä sen sijaan soitettu jokunen kerta enemmän.

Hitaasti kiiruhtaminen tuntuu sopivan yhtyeelle, sillä julkaisu julkaisulta sen ulosanti on alkanut saada yhä enemmän omia tunnistettavia ja oikeista paikoista koskettavia piirteitä. Viisikko kyntää perinteisin metodein täyspitkällään neljä uraa kylmään ja mustaan multaan maamiehen tietolaarista ammennetuin opein, ja vaikka vako voisi olla vieläkin syvempi, onnistuu itäminen kuitenkin hyvin ilman apupaskan levitystä.

Jos albumi alkaakin hieman yksitotisesti Anonymous Callerilla, käynnistää seuraava sellolla väritetty In Denial levyn selkeän kasvupyrähdyksen. Tuottoisin sato korjataan kuitenkin heti B-puolen alussa, jossa äidinkielellämme tulkittu lähes kymmenminuuttinen Riisuttu on juuri sellaista perusjuuresta, joka maistuu ja vie nälän. Ekstra-askeleen verran lopulta muita monipuolisemmin ja vauhdikkaammin etenevä Self Made Hell nitoo kokonaisuuden napakasti yhteen samoin keinoin kuin edeltäjänsäkin.

Debyytillään tamperelaiset alkavat olla jo lähes valmis doomin sekä myös osin sludgesta että death metalista kuin crust punkistakin ammentava ahdistunut jyräryhmä, vaikka enemmänkin erilaisia tummansävyjä ja/tai tuhdimpaa murskausta se voisikin vielä kappalerepertuaariinsa lisätä.

Warrion

Awakening the Hydra

Pure Steel

3

Perustajansa kitaristi Ron Ravi Warrionin mukaan nimetty pumppu jatkaa kunniakkaita vahvasti 80-lukuun kiinnittyneen amerikkalaisen power metalin perinteitä mm. Halloweenin, Abattoirin, Agent Steelen, Obsessionin ja Omenin hengessä. Kovin suuri ihme ei olekaan huomata, että levyllä veivaa ja vierailee useita em. yhtyeiden jäseniä, tosin ainoastaan 2000-luvun inkarnaatioista mutta kumminkin.

Toisin kuin eurooppalaisesta versiosta, US power metalista ei puutu voimaa eikä metallia ja näin ei myöskään ole Warrionin kohdalla. Biiseistä löytyy niin ikään genrelle erittäin tyypillinen haikea ja mystinen ilmapiiri eivätkä kitaristit Tim Thomasin johdolla pihtaile riffeissä tai sooloissa. Kun monesta tuttu Mike Vescerakin vetää vielä kovaa kurottaen tarpeen tulle myös korkealle, käy pian selväksi, että voimakuusikko tietää mitä tekee ja osaa sen myös toteuttaa. Parhaiten tämä kuuluu heti levyn alkuun tällätyssä nimikappaleessa, josta saa lähes samankaltaisia viboja kuin Fates Warningin alkupään tuotannosta.

Awakening the Hydran suurin vika on kuitenkin nuhainen tuotanto sekä kahdeksan varsinaisen kappaleen että niiden sovitusten epätasaisuus, kokonaisuus kun ei aivan tahdo jaksaa kantaa edes rapiaa puolituntista. Etenkin basarit painuvat lähes täydellisesti taustalle pelkkänä etäisenä kuminana ja häviääpä kitaratkin tehossa pintaan miksatulle laululle.

Oikeankaltaiset eväät sielussaan yhtyeellä jo on, mutta leuhkoiksi niitä ei voi kutsua. Toivon mukaan heput eivät kuitenkaan lannistu, vaikka reppunsa risaisia ovatkin.