Inferno #139/2016

Caronte

Codex Babalon EP

Ván

4

Voisin melkein lyödä pienen summan vetoa, että Caronten jannut ovat Electric Wizardinsa kuunnelleet tarkkaan. Aivan yhtä hapokkaaksi ja painostavaksi ei möyrintä tällä EP:llä tosin yllä kuin ilmeiselle esikuvallaan, vaan eipä yhtyettä voi puhdasverisestä imitoinnistakaan syyttää, sen verran mieleenpainuvan mystinen ote sillä tekemisessään kuitenkin on.

Tyylillisesti vajaa puolituntia kestävä minijulkaisu on kappalekolmikoltaan yhtenäinen aina tasamittaisia kestoja myöten. Esoteriasta, salatieteistä sekä naisista ammennettu lyyrillinen sisältö on saatu esille myös musiikissa siitä huokuvana mystisenä tunnelmana. Tämän päätekijöinä ovat laulajan toimiva hoilaava laulutyyli, kitaristin raskaamman runnomisen seassa tyylikkäästi vaeltelevat melodiat sekä vähäisissä määrin tyylikkäästi käytetyt erilaiset äänimaisemat.

Kokonaisuus onnistuu kuin onnistuukin luomaan bändin mainostaman shamanistisen tunnelman ilman hypnoottista jumitusta. Puolihuolimattomalla kuuntelulla Caronte ei salaisuuksiaan paljasta, mutta syventyminen tyylitellyn koodeksin muotoiseen fyysiseen äänitteeseen tuottaa myös valaistumisen. Tämä tosin koskee todennäköisesti ainoastaan aihepiiriä jo entuudestaan hyvin tuntevia.

Holy Life

Down with the Lord EP

Omakustanne

3,5

Isojen, karvaisten ja rumien miesten esittäessä gospelia ylistyksen kohteena harvemmin on se parituhatta vuotta sitten oletettavasti elänyt ja lähes kaikista tykännyt pitkätukkainen hippi, hänen vitsauksia säästämätön isänsä tai heidän tekosensa. Nyt ensimmäisen EP:nsä julkaiseva Holy Life ei olekaan mikään hihhuliporukka, vaikka ennakkoluuloisin tai hätäisin voisi näin luulla pelkkien nimien perusteella.

Pikemminkin vanhan kehnon niskaan kipatuista tekosista kuin varsinaisesta ilosanomasta laulava Holy Life on ensimmäisellä EP:llään kaikkea muuta kuin heleä-ääninen enkelikuoro. Riuskat ja rotevat herrat runnovat musiikilliselta painoindeksiltään kaikkea muuta kuin ihannemitoissa olevaa rokkia, jossa tuoksahtaa syvä etelä ominaispiirteineen ja lieveilmiöineen. Ja vaikka kappaleet ja niiden synkähkö sisältö painavia ovatkin, on tunnelma rento kiitos rullaavan otteen silloinkin kun temmot matelevat.

Down with the Lord on hivenen oudollakin tavalla melkoisen vastustamaton joskin materiaaliltaan lähes täysin koukuton ja yllätyksetön julkaisu. Mutta niinpä vain hyvin tehty ruisleipäkin vuodesta toiseen maistuu maksalaatikosta puhumattakaan. Sielua Holy Lifeltä löytyy jo nytkin sen verran riittävästi, että jatkoa ajatellen alakerran herralle kannattaisi kaupata osa vastineeksi entistäkin muhkeammista biiseistä.

Mausoleum Gate

Metal And the Might 7”

Cruz Del Sur

3

Haparoivien ensimmäisen demon ja singlen jälkeen loppuvuodesta 2014 ilmestyneellä ja pauloihinsa kietovalla esikoislevyllään oman jäljittelemättömän tyylinsä löytänyt Mausoleum Gate on yhtye, jollaisia ei Suomen ulkopuolellakaan liiemmin ole. Kuopiolaisten hämyisä ja sympaattisen kotikutoinen 70-luvun heavy rock nojaa erittäin vahvasti Uriah Heepin ja Scorpionsin ja miksei myös Deep Purplenkin kaltaisten pioneerien musiikkiin eikä pelkästään vain urkujen käytön osalta.

Ihka oikeaksi fyysiseksi ensisingleksi tulevalta kakkosalbumilta lohkaistu Metal And the Might on pettymys. Jylhän ja rauhaisan intron jälkeen vauhdikkaasti starttaava biisi tuntuu pelkästään puolivillaiselta sutaisulta, johon koko bändi vaikuttaa hätäisesti kasanneen ylijäämäriffeistä ja melodioista. Yritys tehdä oma Speed King jää nopeudestaan huolimatta lähtöruudukkoon sutimaan.

Onneksi kääntöpuolen Demon Soul palauttaa oitis uskon bändin tekemisiin. Polveilevassa ja tunnelmallisessa sekä välillä raskaastikin paaluttavassa kappaleessa on juuri sitä tummanpuhuvan mystistä ja sielukasta ilmapiiriä, johon nimensäkin viittaa ja jossa orkesteri on ehdottomasti omimmillaan. Ja luulenpahan vaan, että osana albumikokonaisuutta biisi vain kuulostaa entistä väkevämmältä.

Musta Messias

Musta messias MC

Rotten Vomit

4

Niin mainio sanoittaja kuin Junnu Vainio olikin, ei hänen riiminsä: ”Aika entinen ei koskaan enää palaa” pidä paikkaansa ainakaan musiikin saralla. Erilaisia genrejä ja tyylejä on tupsahdellut ilmoille ja suurempaankin suosioon vain painuakseen vuosien kuluessa takaisin unholaan elinvoimaisimpien jatkaessa vahvoina undergroundissa. Mustan Messiaan esikoisjulkaisu on hyvin mallikelpoinen osoitus parinkymmenen vuoden takaisesta synkistä syvyyksistä kummunneesta black metalista eikä vain pelkän formaattinsa takia.

Soundillisesti kolmen biisin julkaisu on lähempänä ns. treenikämppä- kuin studiosoundia etenkin taustalla pätkyttävien rumpujen osalta, mutta tämä tuotannollinen ratkaisu vain väkevöittää asiaankuuluvalla tavalla silti lopulta genren mittapuulla hyvinkin selkeinä kajahtavien kappaleiden melkoisen synkkää ja tymäkkää auraa. Pitkähköt biisit etenevät hyvinkin rivakasti sirkkelikitaroiden riivaamina, mutta melkoisen vahvalla näkemyksellä toteutetut minimalistisen viiltävät melodiat, temponvaihdokset ja yllättävätkin osiot sekä vähäeleistä vaihtelua sisältävät rääkynät tekevät kokonaisuudesta vaihtelevan ilman että musiikin pimeästä ytimestä eksyttäisiin yhtään liian kauaksi.

Tarttuvimmillaan ja väkevimmillään Musta Messias on heti kättelyssä Hän on kääntänyt katseensa sinusta pois -biisissä, mutta kyllä uhoavaa manausta muistuttava Sotaan sekä rukouksenomainen Hälle joka varjoissa kulkee onnistuvat nekin vahvaa mustaa energiaa ja tunnelmaa levittämään. Hyvinvoiva suomalainen black metal ei edelleenkään tarvitse minkäänlaista pelastajaa, mutta näin asiansa osaavia sanoman välittäjiä ei sillä voi koskaan olla liikaa.

Nihilistinen Barbaarisuus

Madness Incarnate EP

Symbol of Domination/Black Lion

2,5

Nykyisellään amerikkalais-suomalaisen pääjehu Mika Magen yksinään pyörittämä Nihilistinen Barbaarisuus turauttaa ilmoille pienimuotoisen seuraajan viime vuonna ilmestyneelle The Child Must Die -albumille. Musiikissa mikään ei ole muuttunut joskaan ei huonontunutkaan. 90-luvun yhden miehen koskettimilla ryyditettyyn makuuhuone-black metaliin verrattuna jälki on laadukasta mutta nykyajan standardeilla silti kovinkin keskinkertaista ja osittain jopa köpösti toteutettuja.

Lähtökohtaisesti biiseissä on kelvollista ideaa, mutta jollain kumman lailla ne eivät oikein tahdo missään vaiheessa päästä kunnolla käyntiin vain loppuakseen usein yllättävästi töksähtäen. Sormella voi osoittaa pääosin sovitusten suuntaan, mutta kyllä sävellyksellisiä seikkojakin olisi voinut hioa enemmän ja jopa lisätä erilaisia elementtejä oikeisiin kohtiin.

Kolme eri sessiovokalistia hoitavat leiviskänsä vaikkeivät eroakaan erityisesti toisistaan saati edukseen mutta rumpalin naputus kuulostaa edelleen tylsän konemaiselta. Näppärän instrumentaalioutron lisäksi EP:n parhaimmistoon kuuluvan keskitempoisen nimikappaleen ulkopuolelle jäävässä kappalekolmikossa olisi sen sijaan vuolukirveelle ja viilalle töitä.

Pohjamuta/Usko

Split LP

Penny Whistles And Moon Pies

2

Kaikenlainen matelu ja pörinämusiikki elää ja voi yllättävän hyvin myös Suomessa, vaikka asianliittyvä toiminta julkaisuineen ja keikkoineen onkin aikamoista undergroundia kaikessa DIYmäisyydessään. Nämäkin hynttyyt yhteen tällä vinyylijulkaisulla lyöneet möyrijät ovat aiemmin olleet pelkästään pieniin päin. Kasetteja ja seiskoja yhdessä ja erikseen muiden kanssa on kummaltakin tullut muutama, mutta nyt satsaus on kirjaimellisestikin suurempi aina tyyliteltyjä kansia myöten.

Kaksikosta helpommin lähestyttävä Pohjamuta on kummallakin kappaleellaan lähempänä näinkin isolta splitiltä vaadittavaa tasoa kuin pidempään operoinut mutta silti enemmän demotulokkaalta kuulostava Usko. Tasamittaisilla ja pitkähköillä biiseillään poppoo hidastelee yksinkertaisesti tarjoten kuitenkin pientä vaihtelua ja tarttumapintaa. Parhaiten mielenkiinnon herättää ja ylläpitää monipuolisempi Autiotalo, jota ei sovi erehtyä luulemaan Dingo coveriksi. Laulajan osuvan piinatun ja raastavan tulkinnan ansiosta kappaleen epätoivoinen tunnelma syventyy entisestään.

Uskon lähestymistapa sludgeen on huomattavasti raaempi ja umpimielisempi ja tätä myötä myös tylsempi. Aina soundeja myöten primitiivinen ulosanti kääntyy itseään vastaan kuulostaen pelkästään tympeältä räjähtävän ja voimaannuttavan energisyyden sijasta eikä eroa ole sillä kestääkö räminä kolmisen vaiko yhdeksän minuuttia. Selkeä yhteisjulkaisun B-luokkainen B-puoli, jonka takia mustaa kiekkoa ei juurikaan tee mieli käännellä.

Vulture

Victim of the Blade EP

High Roller

3,5

Hektisessä nykymaailmassa ensivaikutelman merkitystä ei sovi kiistää vaikkei yleistynyttä hetimullekaikkitännenyt-periaatetta noudattaisikaan. Saksalaisnelikko Vulturen voi sanoa saaneen lentävän lähdön uralleen, sillä vain vuosi sitten perustetun yhtyeen alkuvuodesta kasettina julkaistu ensidemo saa nyt CD-julkaisun kaikenlaiseen menneen ajan metalliin erikoistuneen High Rollerin toimesta.

Ja onhan bändi kieltämättä melkoisen valmiin kuuloinen jo tässä kehityskaaren vaiheessa. Neljän biisin pienokaisen avaava yhtyeen nimikappale on vauhdilla ja melkoisen tarttuvasti päin kuuloelimiä paiskittu vauhtimetallikappale, jolla musiikin henki tehdään täysin selväksi: Destructionin ja Razorin kaltaisten rässipioneerien kiivaudella ja kiljaisuilla mätettyä speedin ja thrashin sekoitelmaa, jossa lisänä myös melkoisesti aitoa ja alkuperäistä heavy metalia lainakappaleenakin EP:ltä löytyvän Judas Priestin Rapid Firen tapaan.

Herrat Steeler-Genözider-Outlaw-Axetinctör(!) ovat perusasioiden ytimessä ja onnistuvat saamaan vanhasta ja tutusta asiasta irti riittävästi uutta, jotta mielenkiinto herää ja pysyy yllä ainakin näin lyhyessä mitassa. Aivan vielä ei käsi puserru nyrkkiin ja pään paukuttaminen pöydän kulmaan ala, mutta orastavia pakkoliikkeitä kehossa alkaa jo tuntua. Jos seuraavalla julkaisulla orkesteri löytää vielä oikean rumpalin ja antaa kitaristin keskittyä pelkästään tonttiinsa, saattaa tällä julkaisulla hitusen vaivaava konemainen paukutus ja soundillinen läpsytys parantua muiden toimivien osa-alueiden tasolle.

Inferno #121/2014

Avatarium

All I Want EP

Nuclear Blast

3

Melko tarkalleen vuosi sitten ilmestynyt Avatariumin eponyymi debyytti kiinnosti muttei kuitenkaan kiihottanut. Candlemassissa kannuksensa keränneen Leif Edlingin uuden porukan luoma musiikki oli toki kaikin puolin laadukasta ihan levymitassakin, mutta jollain tapaa vieläkin eeppisempiä ja vahvempia tunnetiloja jäi kaipaamaan.

Nyt ainoastaan diginä ja vinyylinä julkaistava All I Want on selkeä välityö, jolla bändi selvästi testaa hieman uudistunutta linjaansa. Vaikka nimikappalesoikin tymäkästi, on varsinainen tuomionjulistus aiempaa pienemmässä osassa ja tilalle on astunut aiempaa letkeämpää ja jopa huuruisempaa menoa. Vielä selvemmin tämä tulee esille pienjulkaisun toisessa uudessa biisissä Deep Well, jossa ihanaääninen solisti Jennie-Ann Smith pääsee esittelemään sulojaan entistäkin paremmin.

EP:n tämän vuoden Roadburn-festareilla taltioidut kolme liveraitaa ovat silkkaa levyn täytettä, vaikka itse esityksestä tai sen taltioinnista ei mitään varsinaista vikaa löydykään. Erot täyspitkän versioihin eivät vain ole kovinkaan suuria varsinaisen vahvan livefiiliksen jäädessä lähinnä yleisön hurrausten varaan.

All I Wantin perusteella ei Avatariumin tulevasta musiikillisesti linjasta tarvitse olla huolissaan, vaikka riman toivoisikin nousevan entistäkin korkeammalle ja myös pysyvän kannattimillaan seuraavallakin julkaisulla. Tämmöisenään EP jää kuitenkin pelkäksi nälkää siirtäväksi välipalaksi.

Foreseen

Helsinki Savagery

20 Buck Spin

4,5

Foreseen teki juuri niin kovan ja täysrukiisen rieskan kuin mistä männä vuotinen Structural Oppression seiskatuumainen jo antoi osviittaa. Ja nyt päälle on vielä ladottu sitä kaipaamaani hevosmetukkaa sekä venäläistä suolakurkkua ja voi veljet kun pörähtää housuun melkeinpä varren kanssa heti kiekon korkkaavan Slam Savageryn tiristäessä miehestä lämmintä ilmaa väkisin pihalle.

Helsinki Savagery on nimensä mukaista raakaa ja intensiivistä ajoa alusta loppuun. Erona aiempaan vain on, että Nuclear Assaultista on siirrytty piirun jos toisenkin verran kohti vanhan Dark Angelin ja Vio-lencen kaltaista tykitystä, jossa enemmän on todellakin enemmän kuitenkin ilman minkäänlaista ähkyä. Nämä miehet kun eivät tunne säästöliekin käsitettä on kyse sitten tempoista, sooloista, isoissakin ruhoissa erinäisisiä pakkoliikkeitä aiheuttavista hitaammista jauhamiskohdista tai ylipäätään sanojen sylkemisestä mikkiin.

Hienointa kaikessa kuitenkin on, että vaikka eri osioiden mittarien neulat hakkaavatkin lähes jatkuvasti rajoitintappia, on klassisen vinyylimitan eli 37 minuuttia kestävä kokonaisuus sellaisessa balanssissa, että kuuntelun jälkeen totaalisen piestynä haluaa ottaa uuden erän entistäkin kovemmalla volyymillä. Ja luukuttaa albumia todellakin kelpaa, sillä soundillisesti levy on yhtä säälimätön mutta silti hengittävä kuin sisältönsäkin.

Foreseen hyökkää esikoistäyspitkällään päälle Rangerin tavoin, vaikka kenttä ja keinot hieman toisenlaisia ovatkin. Hienoa, että Helsingistä alkaa vihdoin ja viimein tulla hyviä alan orkestereita, joista kehtaa aidosti olla tohkeissaan.

Mausoleum Gate

Mausoleum Gate

Cruz Del Sur

4

Jos kuopiolaisten ensidemo vuodelta 2010 ja vuosi sitten ilmestynyt 7” olivatkin kiehtovia mutta vielä varsin raakilemaisia käppähevijulkaisuja, ollaan täyspitkällä petrattu selkeästi joka osa-alueella köpöistä, joskin tavallaan täysin asiaan kuuluvaa tuotantoa lukuun ottamatta. Ja mitä enemmän debyyttiä kuuntelee, sitä paremmin alkavat niin korvat erottelemaan kuin aivot tottumaan autenttisen tuhnuisiin soundeihin etenkin rumpujen osalta. Tavaramerkiksi asiaa tosin voisi jo kait alkaa kutsua tämän yhtyeen kohdalla.

Kitaratyöskentelyä tuli kehuttua jo Obsessed by Metal seiskan arvion yhteydessä ja nyt bändin laulaja V.-P Varpulakin aiemmin hitusen liiaksikin hapuileva laulutyyli on saanut itsevarmuutta rutosti lisää säilyttäen kuitenkin omanlaisensa herkkyyden. Urut vonkuvat myös edelleen paikka paikoin hyvinkin makeasti ja suurin harppaus parempaan onkin tapahtunut tärkeimmällä osa-alueella eli sävellys ja sovituspuolella. Mausoleum Gate onkin löytänyt hienosti jo esikoisellaan oman lähestymistapansa hämyisen brittihevin ihmeelliseen maailmaan, vaikka täysin valmista jälki ei toki vieläkään läheskään ole.

Mausoleum Gaten erottaa monista muista menneisyyteen haikailevista heavy metal -bändeistä sen pauloihinsa salakavalasti kietova eeppinen, mystinen ja jopadoom-henkinen tunnelma, josta kuitenkin puuttuu kaikenlainen pömpöösimaisuus. Biiseissä voi kuulla jostain syvältä maan alta kumpuvia etäisiä kaikuja niin Mercyful Fatesta, Deep Purplesta kuin Iron Maidenistakin ilman että sormella voisi suoraan osoittaa niiden alkuperää.

Nimettömällä täyspitkällään Mausoleum Gate kipuaa kotimaisen hämyhevin kärkikastiin Lord Fistin rinnalle. Saapas nähdä, onko alkukesästä lupaavan kasettidemon julkaisseesta Tailgunnerista ainesta tulevaisuudessa muodostamaan kova suomihevitrio em. kaksikon kanssa.

Ophis

Abhorrence in Opulence

Cyclone Empire

2,5

Ei suuret sanat suuta halkaise sanotaan ja jatkoksi voisi myös lisätä, etteivät ne musiikkiakaan pahenna. Hampurilaisen Ophisin kohdalla adjektiivit nihilistinen ja raaka tuntuvat kuitenkin aikamoiselta liioittelulta kuvailtaessa orkesterin vanhan koulukunnan death metaliin pohjautuvaa doomia.

Yhtye raahustaa pitkiä,pääasiassa yli kymmenen minuutin toiselle puolelle eteneviä,hautajaismarssejaan pelkistetysti ilman minkäänlaisia turhiakromeluureja tai melodioita. Perusteet sillä ovatkin kyllä tukevasti kasassa, mutta rakennustarkastuksessa pytingistä ei löydy sellaista sysipimeää, kylmää ja kolkkoa kellaria tai edes omaa elämäänsä elävää, hämähäkinseittien valloittamaa rauhallista yksinäisyyttä tarjoavaa ullakkoa, jollaisiin olisi hyvä paeta miettimään syntyjä syviä.

Vaikka Abhorrence in Opulence ei kuulostakaan keskeneräiseltä, ei se silti yllä missään vaiheessa tunnelmiltaan harjakorkeuteen. Esotericin tai Skepticismin kaltainen, gargantuamaisen raskas ja vyörytys marssii mennen tullen Ophisin ylitse ilman että ne edes huomaisivat asiaa.

Stud

Rust on the Rose

Cranksonic

3,5

Vuosi sitten julkaistu Studin yhdistetty comeback-levy/debyytti-albumi ei hätäisen tutustumisen perusteella vaikuttanut sisällöllisesti kovinkaan kummalliselta tapaukselta, vaikka idea julkaista tuoretta materiaalia 27 vuoden tauon jälkeen kieltämättä kiehtovalta tuntuikin. Vaan melko mukavasti vanha dieselmylly tuntuu starttaamisen jälkeen kuitenkin käyvän, sillä nyt julkaistava Out of the Darknessin seuraaja on kaikessa perinnetietoisuudessaan vallan leppoisaa ja korvia miellyttävää kuunneltavaa.

Bändi ei ole lähtenyt muuttamaan mitään usein hyväntuulisessa ja rennossa hard'n'heavy rockissaan sitten viime kerran, mutta tällä kertaa kitara soi entistä kiinnostavammin, melodiat ovat entistä uljaampia ja kertosäkeet mieleenpainuvampia. Suurin parannus on kuitenkin Ari Toivasen lauluosuuksissa, josta on saatu hinkattua pois paljon aiemmin häirinnyttä tankeroenglantia ja muutenkin miehen suoritus on kokonaisvaltaisestikin tarkasteltuna noussut selvästi uudelle tasolle yhdessä biisimateriaalin kanssa.

Kyllähän Rust on the Rosella omanlaisensa härmäläisyys toki edelleen kuuluu, mutta tämä pieni kulmikkuus tuo vain kaivatunlaista positiivista rosoa verrattuna vastaavankaltaiseen, maailmanluokan usein turhan sliipattuun soundiin. Samaan hengenvetoon on tosin sanottava, että näinkin laadukkaista raaka-aineista olisi pienellä ja näkemysrikkaalla lisätuottamisella saanut entistäkin tehokkaamman lopputuotteen aikaiseksi.

Niin monipuolisia, tarttuvia ja rullaavia kuin biisit ovatkin, alkaa etenkin levyn loppupäässä huomata paikoittaisen tyhjäkäynnin aiheuttavan osittaista mielenkiinnon lopahtamista. Vaan jos Stud vielä tästä jatkaa ja petraa, aletaankin olla todella lähellä vallan hyvää kiekkoa. Bändin kunniaksi voi tosin jo nytkin nostaa hatun päästä ja tarjota tassua.

Yes
Songs from Tsongas - Yes 35th Anniversary Concert BLU-RAY

Eagle Vision

3

Tutustuessa kaikessa rauhassa sunnuntaiaamuna pannukahvimukillisen ääressä Yesin tuoreimpaan videotaltiointiin ei voi välttyä päälle hyökyvältä setämiesfiilikseltä. Kun jalkoja vielä lämmittää äidin kutomat pässinpökkimät, ollaan sukellettu jo konkreettisestikin villasukkaprogen tiukimpaan ytimeen.

Songs from Tsongas ei tosin varsinaisesti ole mikään uusi julkaisu, onhan se taltioitu ja julkaistu DVD:näkin jo kymmenen vuotta sitten. Tuolloin 35-vuotista taivaltaan juhlistanut orkesteri esiintyy klassisimmissa kokoonpanossaan, jonka aikana se levytti useita genren merkkipaaluja etenkin 70-luvun alkupuoliskolla. Luonnollisesti materiaalia kuullaan näiden lisäksi myös koko uran varrelta aina 80- ja 90-lukuja myöten.

Suurimpana erona alkuperäiseen kuvatallenteeseen verrattuna on bonukseksi mukaan laitettu kostea festarikeikka samalta kiertueelta, joka puolet lyhyempänä on niin laadultaan kuin puitteiltaankin astetta vaatimattomampi verrattuna Tsongas areenan konserttiin. Soittajat tuntuvat tosin olevan hitusen enemmän fiiliksissään Sveitsissä ulkoilmassa kuin Amerikan hallissa.

Vahvaan pappaikään ehtineiden progemiesten lähemmäs 2,5 tuntia kestävä esitys onkauttaaltaan varsin eleetöntä, mutta samalla myös ammattimaista jatavallaan tyylikästäkin. Sama pätee myös kuvaukseen ja leikkauksiin, jotka taatusti haukottaisivat nekin nykyajan nuorisoa kaikessa rauhallisuudessaan. Vaan eipä ole Yes-miesten musiikki sekään kaikista villeintä edes progena ja maltillisesti kuulemaansa diggaileva ja aplodeeraava yleisökään ei tunnu lavariehakkuuden puutetta katsovan pahalla kuten en näin kotikatsomossa tee minäkään.

Ei Songs from Tsongas - Yes 35th Anniversary Concert mikään mestarillinen konserttitaltiointi ole edes tekniseltä kantilta tarkasteltuna, mutta tarjoaa silti oikein leppoisan rauhoittumishetken sopivasti muttei liikaa haastavan musiikin parissa, joka kuulostaa edelleenkin ajattomalta. On hienoa myös huomata, että taatat uskaltavat edelleen haastaa sekä itseään että kuulijoitaan tulkitsemalla osan biiseistä lähes puhtaan akustisesti sekä vetäisemällä myös jostain syystä ekstraksi erikseen irroitetun Ritual-mammutin kokonaisuudessaan. Se jos mikä on Yesiä se!

Mausoleum Gate

Esikoistäyspitkänsä juuri julkaissut kuopiolainen Mausoleum Gate on nimensä veroinen yhtye: portti menneisyyteen, josta läpikäyminen yhtä lailla arveluttaa ja kiehtoo ihan jo pelkästään ulkoisen tarkastelun perusteella. Ennakkoluulojen hylkääminen ja hyppy tuntemattomaan kuitenkin kannattaa, sillä portin takaa paljastuu omintakeinen ja mukaansa imaiseva ajattomalta kuulostava musiikillinen maailma, jollaista tässä maassa ei juurikaan ole tehty.

Lue koko haastattelu Imperiumista

Inferno #107/2013

Au Pair

Olen pahaa unta

Secret Entertainment

4

Au Pairin joutsenlauluksi jäänyt Olen pahaa unta osoittaa selvästi, että Jyväskylässä osataan olla yhtä kummallisia kuin Porissakin. Bändin neljäs albumi kun muistuttaa suuresti Circlen omintakeisesti maalailevaa Rautatie-albumia vuodelta 2010. Mielleyhtymä on alkuun jopa niin vahva, että se on muodostua melkoiseksi riippakiveksi, mutta pintaa syvemmälle tunkeutumalla Au Pairin omat kasvotkin alkavat hahmottua.

Au Pairin mieltäminen punkin räimeeksi uuden albumin perusteella on virheliike, sillä yhtyeen veikeästi vinksahtaneelta kuulostava ulosanti ammentaa vahvasti psykedeliasta ja progerokista. Tästäkin huolimatta voi silti tuntea, kuinka bändin omaehtoisessa musisoimisessa myös punk-asenne ja tausta edelleen löytyy.

Biisimateriaalin suurin vahvuus on, että kaikesta kiemuroinnistaan huolimatta ne onnistuvat kuulostamaan yksinkertaisilta, herkiltä, hypnoottisilta ja svengaavilta ilman ilmeisiä melodioita tai kertosäkeitä. Tomi Tuomelan erikoinen lausuva laulusoundi ja tyyli voi toki joitain ärsyttää, mutta on melkoisen vaikea kuvitella millä muulla tavalla kummallisia kiehtovan dadaistisia tarinoita sisältäviä sanoituksia voisi osuvammin tulkita.

Jos porilaiset eivät olisi julkaisseet em. maan mainiota albumiaan, olisi Olen pahaa unta entistäkin oivaltavampi testamentti kaikille luoville kylähulluille, jotka vaeltavat omia musiikillisia polkujaan.

Black Star Riders

All Hell Breaks Loose

Nuclear Blast

3

Niin hyvin kuin kuulemani mukaan jo vuosia Thin Lizzynä kiertänyt porukka onkin tonttinsa keikoilla ilman vuonna 1986 edesmennyttä Phil Lynottia hoitanut, oli Laihan Lissun kaikilla kulta-ajan levyillä Nightlifesta (1974) viimeiseksi jääneeseen Thunder And Lightningiin (1983) kitaroineelta Scott Gorhamilta oli lopulta täysin oikea päätös julkaista uutta materiaalia Black Star Riders-nimellä. Useita klassisen rockin merkkipaaluja levyttäneen bändin nimi kun on helpompi painaa lokaan väistämättä klassikkoja heikommaksi jäävillä uusilla biiseillä kuin legendaarisiksi nousseita vanhoja veisuja ammattitaitoisesti vetämällä.

All Hell Breaks Loose on yllättävänkin hyvä yritys kuulostaa Thin Lizzyltä sellaisena kuin se tutuksi tuli yksinkertaisten hienojen melodioidensa, vastustamattoman letkeän, mutta samaan aikaan vahvoja tunnetiloja herättävän groovensa sekä monipuolisesti vaikkapa niin bluesista kuin kotimaansa Irlannin musiikkiperinteestä ammentavien vaikutteiden ansiosta. Kaikkia näitä elementtejä kuullaan myös koko uuden levyn mitalla ja parhaimmillaan kuten vaikkapa päätöskaksikossa Before the War ja Blues Ain't So Bad unohtaa melkein, että kyse on 2010-luvulla sävelletystä uudesta materiaalista eikä jostain 35 vuoden takaisista pöytälaatikon uumenista yllättäen löydetyistä ennen julkaisemattomista biiseistä.

Kappaleiden suurin heikkous on Ricky Warwick, joka asiansa ajavana, mutta vain ihan ok-laulajana on kuitenkin aika kaukana karismaattisesta, samettisen pehmeällä äänellä hienosti erilaisia tunnetiloja tulkitsevasta Lynottista. Ja vaikka musiikki varsin tasalaatuista onkin, puuttuu myös soitosta milloin enemmän, milloin vähemmän sellaista mystistä magiaa ja sielukkuutta, joiden ansiosta hyvät biisit kohoavat muiden yläpuolelle aina klassikkojen joukkoon.

All Hell Breaks Loose on levy, josta haluaisi sen kuultuaankin pitää enemmän kuin mitä lopulta voi. Vaikka se ei niinkään yllättävästi lunasta odotuksia kuin korkeintaan puolittain, ei sitä siltikään voi pitää kovinkaan suurena pettymyksenä. Pikemminkin se on pieni positiivinen yllätys, joka ilman minkäänlaista menneisyyden painolastia ja tulokkaan esikoisjulkaisuna kirvottaisi todennäköisesti enemmänkin kehuja. Niin vahva mielikuvien voima vain on, ja rock taidemuotona jos mikä nojaa niihin vahvasti niin hyvässä kuin pahassakin.

Lighthouse Project

Enne 7"

Omakustanne

3,5

Suomessa sanoma menee parhaiten perille silloin kun sitä levitetään omalla kielellämme. Tähän lopputulokseen on tullut ilmeisesti myös Lighthouse Project useiden täyspitkien ja pikkujulkaisujen jälkeen. Kieltämättä bändin kaoottinen, maaninen ja äänekäs hardcore sekä inhorealistiset, elon ja maailmanmenon negatiivisia puolia käsittelevät suomeksi huudetut tekstit ovatkin tehokas ja toinen toistaan parempaan yllyttävä parivaljakko. Äiti maa kriisissä vegaanisissa kengissä -kaltaista monimerkityksellistä ja nasevan oivaltavaa riimittelyä olisikin erittäin vaikeaa tehdä englanniksi.

Tämä porukka ei usko Irinan teeseihin, vaan se hyökkää heti intromaisella avauskappaleellaan Mykkä ote keskelle toimintaa. Muissakaan biiseissä B-osat eivät seuraa A-osia eikä väkisin kaaliin taottavia kertosäkeitä tunnusteta missään vaiheessa. Tarkasti kontrolloitu poukkoileva sekamelska yhdistettynä solistin hysteriaa lähentelevään vakuuttavaan tulkintaan saa aikaiseksi melko intensiivisesti piinaavan tunnelman, joka samalla sekä vetää kuuntelijaa puoleensa että tyrkkii pois.

Juuri kaikkialla oleva ristiriitaisuus tekee Lighthouse Projectista nykyisellään mielenkiintoisen ja muista erottuvan bändin. Parhaimmillaan tämä kiteytyy kappaleessa Myöhemmin, joka nousee neljän biisin kokonaisuudesta selkeimmin esille. Suuremmissa erissä tämän kaltainen mekkalointi alkaisi jo kääntyä mitä todennäköisimmin itseään vastaan.

Mausoleum Gate

Obsessed by Metal 7"

Semisti Miinuksella

3

Lisää kuopiolaista metallihulluutta jo aiemmin tunnetuksi tulleiden joukkoon, tällä kertaa tosin tyylipuhtaan käppäisen perinnehevin muodossa. Mausoleum Gaten kolme vuotta sitten julkaistu ensidemo Gateways for the Wicked oli lähtökohtaisesti kiinnostava, mutta toteutukseltaan melkoisen karu ja raakilemainen.

Minkäänlaista kehitystä tai muutosta aiempaan verrattuna ei ole tapahtunut ensimmäisellä virallisella julkaisulla. Tätä alleviivaavat etenkin rumpujen osalta myös melkoisen tuhnut, mutta samaan aikaan hellyttävät reenikämppäsoundit sekä ylänuotteja hapuileva puhdas laulutyyli että hivenen kulmikkaasti mukaan sovitetut urkuosuudet seiskan nimikappaleessa. Vaan kun asenteen ja innon kuulee kitaran vonkuessa sooloissa melko maukkaasti, on helppo antaa anteeksi useampikin pieni puute.

Kääntöpuolen osin lähes doom-henkinen Infernal on A-puolen rullaavaa, mutta osin ontoksi jäävää kliseistä heavy metal -anthemia selvästi synkempi. Laululinjat palvelevat asiaankuuluvaa 80-luvun alkuajoilta tuttua mystistä ilmapiiriä huokuvaa biisiä vallan hyvin ja sovituksellisesti kokonaisuus on huomattavasti Obsessed by Metalia harkitumpi ja toimivampi aina puolivälistä alkavaa temmon- ja tunnelmanvaihtoa myöten. Tässäkin kappaleessa soolokitaristi osaa loistaa juuri oikealla tavalla ja oikeissa paikoissa.

Mausoleum Gatella on vielä paljon sekä mietittävää että työstettävää linjassaan, vaikka koko lailla mallikkaasti kuosissaan oleva Infernal onkin ehdottomasti sen koko diskografian paras kappale. Toivottavasti metalli pysyy viisikon pakkomielteenä myös jatkossakin.

Officium Triste

Mors Viri

Hammerheart

4

Officium Triste on yksi niistä bändeistä, jotka eivät aivan ehtineet seilaamaan uuden genren ensiaallolla, ja jonka alkupään tuotokset eivät myöskään ihan olleet pioneerien julkaisujen tasolla. Sitkeästi hollantilaiset ovat kuitenkin jyränneet eteenpäin lähes 20 vuotta, vaikka yhtye kertaalleen jo haudattiin ja kaivettiin pian ylös maan povesta sillä seurauksella, että miehistöä vaihtui ja oman tyylin kanssa oltiin useampi vuosi hukkateillä. Uutta albumiakin on saatu odotella kuutisen vuotta, mutta sitkeästi vuosi toisena jälkeen murheen alhossa napottavat veteraanit ovat Mors Virillä erittäin viriilin kuuloisia veitikoita.

Varsin sitkeästi bändi on kaikki nämä vuodet pitänyt kiinni doom-deathistaan eikä tähän tule muutosta tällä viidennellä täyspitkälläkään. Usein läsnä olevat koskettimet pimpottelevat melankolisia kuvioita, kitarat murahtelevat kaiken aikaa raskaasti ja surumielisesti eikä muhkea murinakaan ilmennä iloa missään kohtaa. Ilahduttavina uusina väripilkkuina toimivat kuitenkin siellä täällä peruskaavaa rikkovat ja mainion luontaisesti kokonaisuuteen istutetut yksinkertaiset melodiat ja osuudet, jotka pääosin on lainattu muista genreistä mm. goottimusiikin puolelta.

Vaikka musiikin kaikki em. elementit ja kikat ovat niin bändille kuin koko tyylilajille tuttuakin tutummat, on kokonaisuus silti ilahduttavan ilmavaa ja monipuolista, josta löytyy oikeissa suhteissa niin alakuloa,kauneutta kuin tarttuvuuttakin. Näin hyvin tehtynä ei tällaisessa järeämmässä tunnelmoinnissa ole mitään vastaavaa pitkiin aikoihin kuultu.

Antaa suurelta osin tylsän uuden musiikin osin kyynistämälle melkoista ilon aihetta huomata, että on vielä olemassa pitkä linjan veteraaneja, jotka pystyvät loihtimaan yksinkertaisista perusaineksista ilman turhia kikkailuja uransa parhaan albumin. Mors Viri yhdessä The Fall of Every Seasonin mainion Amendsin tekevät selvästi tietä mörinätuomion mahdolliselle uudelle tulemiselle.

Sodom

Epitome of Torture

SPV

4

Yli 30 vuotta rässiä keskeytyksettä on kova suoritus, johon ei ole tainnut pystyä kukaan muu kuin Sodom. Niin monien aikalaistensa lailla yhtyeen klassikot on tehty jo 80-luvun loppupuoliskolla (kivenkova kaksikko Persecution Mania-Agent Orange) 90-luvun julkaisujen ollessa lähinnä vaihtelevantasoisia eloonjäämistaisteluita grungea ja muuta MTV:n salamasodan lailla tuuttaamaa pseudoraskasrokkia vastaan.

Vuonna 1999 julkaistu Code Red kuitenkin osoitti, etteivät sakemannit aio antautua. Kun vielä kaksi vuotta myöhemmin yhtye pystyi tekemään parhaimmistoonsa nousseen M-16:sta kaltaisen täsmäiskun sekä tämänkin jälkeen pitäneen tinkimättömän linjansa niin Sodomilla (2006) kuin In War And Piecesillä (2010), kuuluisi Thomas ”Tom Angelripper” Suchille ehdottomasti rautaristin ritariristi kultaisilla tammenlehvillä, miekoilla ja timanteilla menneiden vuosikymmenten aikana osoitetusta urhoollisuudesta ja johtajuudesta.

Niin tymäköitä kuin kaksi edeltävää kiekkoa ovatkin olleet, on niitä silti vaivannut jonkinlainen jähmeys ja tunkkaisuus. Tilanne on selkeästi parantunut mukavan ilmavalla, mutta silti tanakasti etenevällä Epitome of Torturella, jossa tassua paiskaavat tuttu ja turvallinen rätväkkä rässäys sekä runsasmelodinen sopivasti modernisoitu kipakka tykitys. Samankaltaisen onnistuneen kehityskaaren on läpikäynyt myös maanmiehensä Kreator, joka sekin Sodomin lailla elää 2000-luvulla uutta renessanssia vailla minkäänlaista tarvetta eläköitymiseen.

Vanha räksyttävä rakkikoira on kuin onkin oppinut muutaman uuden tempun, joihin leiki kuollutta ei edelleenkään kuulu. Kolmikon järjestyksessään 14. studioalbumi Epitome of Torture on oiva osoitus bändin vahvasta taisteluhalusta sekä onnistuneesta sotastrategiasta, joiden ansiosta se nouseekin kolmikon viiden parhaimman levyn joukkoon. Pränikällä palkitsemisen arvoinen suoritus tämäkin.

Tombstone Highway

Ruralizer

Agonia

3,5

Ei ole kovinkaan ihmeellistä kuunnella italiaanoja soittamassa southern rockista vahvasti vaikutteita ottanutta stoneria, tulihan Sergio Leonekin tunnetuksi jo 60-luvulla elokuvahistorian tunnetuimpiin kuuluvien spagettiwesternien ohjaajana. Forgotten Tombista puolestaan tutuksi tullut Herr Morbid ei näemmä olekaan mikään täyspäiväinen synkistelijä, sillä sama mies löytyy H.M. Outlaw nimellä myös Tombstone Highwaysta rokkaamassa pääbändiään huomattavasti letkeämmin ja rouheammin.

Ruralizerin selkeät, mutta miellyttävän luonnolliselta ja raskaalta kuulostavat soundit ovat lähes esimerkilliset, etenkin mitä tulee kitaroihin. Sama pätee myös mainiosti kappaleisiin istuviin ja hyvällä tyylitajulla vedettyihin sooloihin. Eikä itse sävellyksistäkään löydy mitään puutteita edes etsimällä, vaikka ne samasta tutuksi käyneestä ja osin väljähtyneestä laarista ammentavat kuin vaikkapa rokki ajan Corrosion of Conformity.

Banjolla yksinkertaisen hauskasti väritetty avauskappale Old Blood vetää suupieltä väkisinkin hymyyn ja hyvää mieltä ylläpitävät myös heti perässä ravaavat Acid Overlord ja Graveyard Blues. Iloinen nousuhumala ei kuitenkaan aivan jaksa kantaa loppuun saakka, vaikka tarjoiltu tuliliemi onkin kauttaaltaan täysin samaa, suhteellisen laadukasta olutta ja viskiä. Mountain-klassikko Mississippi Queenin valinta lainakappaleeksi kertoo sekin jo paljon bändin tyylistä ja vaikutteista.

Kun tavallisesta poikkeavaan soitinrepertuaariin kuuluvat niin banjo kuin urutkin, ja niitä myös on parissa kohtaa mallikkaasti käytetty, jää niiden tuomaa lisäväriä kaipaamaan enemmänkin. Nyt harmaassa on eri sävyjen lisäksi kyllä mukana myös mustaa väriksi, mutta laaja-alaisempaa ruskeaa kokonaispaletista jää kaipaamaan. Muuten Ruralizer on täynnä perin amerikkalaista ja miehistä musiikkia, josta myös Suomessa on helppo nauttia.

Vidunder

Vidunder

Crusher

2,5

Nykymaailman menoon kuuluu, että heti kun muutama bändi keksii jonkun ”uuden” musiikkityylin ja saavuttaa vieläpä vähän suosiota underground-musiikkinörttipiirien ulkopuolella, aletaan oitis puhua trendistä. Siitäkin huolimatta, että maailmalla vähänkään skenen ulkopuolella tunnettavuutta saavuttaneita orkestereita on yleensä yhden käden sormien lukumäärä ja että nämäkin harvat ja valitut täyttävät yleisöllä Suomessa käydessään parhaimmillaankin vain keskikokoisia rockklubeja. Kaikesta tästä ärsyttävän yleisestä ylireagoinnista huolimatta nyt esikoisensa julkaisevaa malmölaistrioa tekee mieli itsekin osoittaa sormella ja syyttää perässä hiihtämisestä.

Vidunderia sekä näyttää että kuulostaa täysin 70-lukulaiselta ja sen selvät vaikutteet on tuon ajan blues-sävytteisessä hard rockissa eli retrorockissa kuten sitä nykyään tavataan nimittää. Bändin vikana ei ole ulkokultaisuus, sillä kaikesta sen tekemisestä henkii aitous ja tosissaan oleminen. Sen sijaan leveälahjehippien suurin ongelma on se, että sen musiikki kuulostaa todella häiritsevän paljon samalta kuin mainiot Witchcraftin Firewood (2005) tai Graveyardin nimetön vuonna 2007 julkaistu debyytti. Eikä tässäkään nyt vielä lähtökohtaisesti olisi mitään täysin ylitsepääsemätöntä, mutta kun Vidunderin biisit eivät vain lähde missään vaiheessa sellaiseen komeaan liitoon kuin ilmeisten esikuviensa.

Alle kaksi vuotta kasassa olleen bändin olisi ollut syytä miettiä musiikillista visioitaan ja hioa sävellyksiään hieman pidemmälle, sillä nyt kaikki jää hyvästä pohjaosaamisesta huolimatta ikävän apinoidun ja tunneköyhän oloiseksi. Kun tarjolla jo kerran on mainiosti homman sisältäneitä ja toteuttaneita partajehuja, ei ihan kiva enää riitä kovinkaan pitkälle.