Inferno #150/2017

Baltimor

Eepos LP

Omakustanne

3,5

Vaikeasti määriteltävissä olevilla hyvällä asenteella ja oikeanlaisella otteella voidaan lähes aina korjata musiikissa olevia puutteita. Parhaimmillaan pitkälti kuulijan oman pään sisällä tapahtuva kokemusprosessi saa keskinkertaisemmankin materiaalin kuulostamaan erinomaiselta. Aivan näin isoa parannusta ei helsinkiläisen Baltimorin kakkosalbumi ei minua saa kokemaan, vaikka yhtyeen mukavan roisi ote kovin viehättääkin.

Eepos on periaatteessa varsin suoraviivainen ja perinnetietoinen raskas rock -levytys, jossa on myös tuhti annos heavy metalia mukana. Bändi veivaa biisit läpi perin rouhealla tatsilla aina laulua myöten ja kiivaimmillaan meno onkin melko vimmaista. Jopa siinä määrin, että pienoinen vauhtisokeus tahtoo syödä osan riffittelyn vetovoimasta ainakin näin kotioloissa äänitallenteelta kuunneltaessa. Keikoilla oletettavasti bändin valtaava ja tempoa nostattava soittokiima sen sijaan kuuluisi täysin asiaan.

Vaikka albumi ei sisälläkään ihmeellisiä musiikillisia kommervenkkejä, ei siltä myöskään löydy iskusävelmistä tuttuja hokemakertsejä. Komeasti kulkevat genren mukaiset klassiset tuplakitaramelodiat ja soolot ovat merkittävässä osassa musiikin kiehtovuutta yhdessä räväkkien temmonvaihdosten kanssa ja aiemmin mainittu oikeanlainen asenne buustaa näistä aineksista kasattu kappaleita juuri sopivasti.

Pitkäaikaisemman kieputtamisen myötä musiikki melkein tempaisee täysillä mukaansa, mutta vielä tulee kuitenkin harattua vastaan kantapäät uraa maahan raapien.

Korpsesoturi

Korpsesoturi MC

Caco-Daemon

3,5

Nimenä Korpsesoturi on kieltämättä pöljä, mutta musiikistaan ei huumoria tai minkäänlaista hölmöilyä ole löydettävässä. Kolmikon kalmamyllytys on julmaa, osin uhkaavaa ja ehdottomasti perinteiden mukaista aina soundeja myöten, joissa digiajan pahimmat vitsaukset eivät onneksi kuulu. Jälki ei ole tylsän rajua ja mahdollisimman kovalta kuuluvaa tykitystä, vaan omalla kierolla tavallaan letkeää ja lämmintä mutta silti rouhean rupista.

Lyhyt intro ja tätä seuraavat kolme varsinaista biisiä ovat todella nasevia mitoiltaan ja sisällöltään periaatteessa pelkistettyjä. Riffejä ja osioita löytyy silti kuitenkin useampia per biisi ja yhtymäkohtia löytyy enemmän Atlantin takaa Deiciden ja tämän esiasteen Amonin kaltaisten pioneerien aivan alkupään tuotantoon kuin eurooppalaisten virkaveljiensä. Suomalaisuus kuitenkin jollain lailla paistaa läpi eikä vain tyylillisesti onnistuneiden sanoituksiensa ansiosta.

Tätä todella pienen painoksen kasettijulkaisua voi olla hankala saada, mutta sen verran modernia yhtyeen toiminta kumminkin on, että materiaali löytyy Bandcampista. Vanhat ketut osoittavat heti ensijulkaisullaan olevansa valmiita täysmittaiseen levyyn, jonka onkin tarkoitus ilmestyä ensi vuoden keväällä.

Los Mogulos

Los Mogulos 7”

Roku

1

Nykyajan pop-musiikin keskittyessä taas lähinnä pelkästään helposti nautittaviin ja pikaisesti unohdettaviin singlejulkaisuihin on hyvä, ettei ilmiö ole vielä toistaiseksi pahemmin levinnyt laajemmin muihin musiikin alalajeihin. Tässä valossa onkin hieman outoa, että punk-yhtye päättää ensimmäisenä julkaisunaan laittaa pihalle kahden biisin singlen, 7” vinyylille kun tässä genressä on tavattu ympätä vähintään muutama biisi lisää ja kutsua sitä EP:ksi.

Pikkumustan ainutta omaa biisiä kuunnellessa on kuitenkin hyvä, ettei kappaleita ole tämä enempää. Teksteiltään ärsyttävästi ruikuttava ja musiikiltaan tympeä biisi kun kuulostaa lähinnä kehnolta mutta silti vakavasti otettavaksi haluavalta Klamydia-kopiolta vuosituhannen vaihteen tienoilta, jolloin vaasalaisten omassa materiaalissakaan ei ollut kehumista. Tökerö kertosäe ”Ei tää kaupunki mua rakasta, olet luodon yksinäinen majakka. Sun rannat on niin kaukana, olet sieluni Alcatraz...” kiteyttää täydellisesti yhtyeen paskuuden.

Kollaa Kestää -yhtyeeseen viittaavalla kannella tai kääntöpuolen Aivoproteesi-coverilla ei niilläkään irtopisteitä kerätä.

Vulture

The Guillotine

High Roller

3

Viime vuoden alussa alun perin demona ja myöhemmin kesällä High Rollerin julkaisemana EP:ksi muuttunut Victim of the Blade oli ihan kiinnostava yhdistelmä menneen ajan heavy, speed & thrash metalia. Täyspitkävaiheeseen siirtymisessä ei ole liiemmin aikailtu, vaikka hiukan pidemmälle harkinta- ja hieromisvaiheelle olisikin ollut selkeästi tarvetta.

Vaikka biiseissä voikin kuulla yleistä jämäköitymistä, ovat varsinaiset ongelmat hyvin pitkälti samat kuin aiemminkin. Niistä eniten pidemmän päälle korvaan käyvistä on edelleen kitaristin hoitama niin soundillisesti kuin soitannollisestikin monotoninen rumputykitys. Laulujen ja kitaroiden osalta homma on yhä hyvällä tasolla, mutta näin pitkäsoittomitassa muuten hyvällä tietotasolla ja tyylitajulla toteutettujen biisien samankaltaisuus käy varsin selväksi jo ensimmäisen kolmanneksen eli juuri EP-mitan jälkeen. Puolet sinällään tiiviin mittaisen levyn biiseistä ylittää myös viiden minuutin keston ja tässäkään tapauksessa enemmän ei todellakaan ole enemmän.

Vulture osaa kyllä jo nyt asiansa, mutta ei ole vieläkään saanut jalostettua sitä kaivatunlaiseen timanttisempaan muotoon.

Inferno #139/2016

Caronte

Codex Babalon EP

Ván

4

Voisin melkein lyödä pienen summan vetoa, että Caronten jannut ovat Electric Wizardinsa kuunnelleet tarkkaan. Aivan yhtä hapokkaaksi ja painostavaksi ei möyrintä tällä EP:llä tosin yllä kuin ilmeiselle esikuvallaan, vaan eipä yhtyettä voi puhdasverisestä imitoinnistakaan syyttää, sen verran mieleenpainuvan mystinen ote sillä tekemisessään kuitenkin on.

Tyylillisesti vajaa puolituntia kestävä minijulkaisu on kappalekolmikoltaan yhtenäinen aina tasamittaisia kestoja myöten. Esoteriasta, salatieteistä sekä naisista ammennettu lyyrillinen sisältö on saatu esille myös musiikissa siitä huokuvana mystisenä tunnelmana. Tämän päätekijöinä ovat laulajan toimiva hoilaava laulutyyli, kitaristin raskaamman runnomisen seassa tyylikkäästi vaeltelevat melodiat sekä vähäisissä määrin tyylikkäästi käytetyt erilaiset äänimaisemat.

Kokonaisuus onnistuu kuin onnistuukin luomaan bändin mainostaman shamanistisen tunnelman ilman hypnoottista jumitusta. Puolihuolimattomalla kuuntelulla Caronte ei salaisuuksiaan paljasta, mutta syventyminen tyylitellyn koodeksin muotoiseen fyysiseen äänitteeseen tuottaa myös valaistumisen. Tämä tosin koskee todennäköisesti ainoastaan aihepiiriä jo entuudestaan hyvin tuntevia.

Holy Life

Down with the Lord EP

Omakustanne

3,5

Isojen, karvaisten ja rumien miesten esittäessä gospelia ylistyksen kohteena harvemmin on se parituhatta vuotta sitten oletettavasti elänyt ja lähes kaikista tykännyt pitkätukkainen hippi, hänen vitsauksia säästämätön isänsä tai heidän tekosensa. Nyt ensimmäisen EP:nsä julkaiseva Holy Life ei olekaan mikään hihhuliporukka, vaikka ennakkoluuloisin tai hätäisin voisi näin luulla pelkkien nimien perusteella.

Pikemminkin vanhan kehnon niskaan kipatuista tekosista kuin varsinaisesta ilosanomasta laulava Holy Life on ensimmäisellä EP:llään kaikkea muuta kuin heleä-ääninen enkelikuoro. Riuskat ja rotevat herrat runnovat musiikilliselta painoindeksiltään kaikkea muuta kuin ihannemitoissa olevaa rokkia, jossa tuoksahtaa syvä etelä ominaispiirteineen ja lieveilmiöineen. Ja vaikka kappaleet ja niiden synkähkö sisältö painavia ovatkin, on tunnelma rento kiitos rullaavan otteen silloinkin kun temmot matelevat.

Down with the Lord on hivenen oudollakin tavalla melkoisen vastustamaton joskin materiaaliltaan lähes täysin koukuton ja yllätyksetön julkaisu. Mutta niinpä vain hyvin tehty ruisleipäkin vuodesta toiseen maistuu maksalaatikosta puhumattakaan. Sielua Holy Lifeltä löytyy jo nytkin sen verran riittävästi, että jatkoa ajatellen alakerran herralle kannattaisi kaupata osa vastineeksi entistäkin muhkeammista biiseistä.

Mausoleum Gate

Metal And the Might 7”

Cruz Del Sur

3

Haparoivien ensimmäisen demon ja singlen jälkeen loppuvuodesta 2014 ilmestyneellä ja pauloihinsa kietovalla esikoislevyllään oman jäljittelemättömän tyylinsä löytänyt Mausoleum Gate on yhtye, jollaisia ei Suomen ulkopuolellakaan liiemmin ole. Kuopiolaisten hämyisä ja sympaattisen kotikutoinen 70-luvun heavy rock nojaa erittäin vahvasti Uriah Heepin ja Scorpionsin ja miksei myös Deep Purplenkin kaltaisten pioneerien musiikkiin eikä pelkästään vain urkujen käytön osalta.

Ihka oikeaksi fyysiseksi ensisingleksi tulevalta kakkosalbumilta lohkaistu Metal And the Might on pettymys. Jylhän ja rauhaisan intron jälkeen vauhdikkaasti starttaava biisi tuntuu pelkästään puolivillaiselta sutaisulta, johon koko bändi vaikuttaa hätäisesti kasanneen ylijäämäriffeistä ja melodioista. Yritys tehdä oma Speed King jää nopeudestaan huolimatta lähtöruudukkoon sutimaan.

Onneksi kääntöpuolen Demon Soul palauttaa oitis uskon bändin tekemisiin. Polveilevassa ja tunnelmallisessa sekä välillä raskaastikin paaluttavassa kappaleessa on juuri sitä tummanpuhuvan mystistä ja sielukasta ilmapiiriä, johon nimensäkin viittaa ja jossa orkesteri on ehdottomasti omimmillaan. Ja luulenpahan vaan, että osana albumikokonaisuutta biisi vain kuulostaa entistä väkevämmältä.

Musta Messias

Musta messias MC

Rotten Vomit

4

Niin mainio sanoittaja kuin Junnu Vainio olikin, ei hänen riiminsä: ”Aika entinen ei koskaan enää palaa” pidä paikkaansa ainakaan musiikin saralla. Erilaisia genrejä ja tyylejä on tupsahdellut ilmoille ja suurempaankin suosioon vain painuakseen vuosien kuluessa takaisin unholaan elinvoimaisimpien jatkaessa vahvoina undergroundissa. Mustan Messiaan esikoisjulkaisu on hyvin mallikelpoinen osoitus parinkymmenen vuoden takaisesta synkistä syvyyksistä kummunneesta black metalista eikä vain pelkän formaattinsa takia.

Soundillisesti kolmen biisin julkaisu on lähempänä ns. treenikämppä- kuin studiosoundia etenkin taustalla pätkyttävien rumpujen osalta, mutta tämä tuotannollinen ratkaisu vain väkevöittää asiaankuuluvalla tavalla silti lopulta genren mittapuulla hyvinkin selkeinä kajahtavien kappaleiden melkoisen synkkää ja tymäkkää auraa. Pitkähköt biisit etenevät hyvinkin rivakasti sirkkelikitaroiden riivaamina, mutta melkoisen vahvalla näkemyksellä toteutetut minimalistisen viiltävät melodiat, temponvaihdokset ja yllättävätkin osiot sekä vähäeleistä vaihtelua sisältävät rääkynät tekevät kokonaisuudesta vaihtelevan ilman että musiikin pimeästä ytimestä eksyttäisiin yhtään liian kauaksi.

Tarttuvimmillaan ja väkevimmillään Musta Messias on heti kättelyssä Hän on kääntänyt katseensa sinusta pois -biisissä, mutta kyllä uhoavaa manausta muistuttava Sotaan sekä rukouksenomainen Hälle joka varjoissa kulkee onnistuvat nekin vahvaa mustaa energiaa ja tunnelmaa levittämään. Hyvinvoiva suomalainen black metal ei edelleenkään tarvitse minkäänlaista pelastajaa, mutta näin asiansa osaavia sanoman välittäjiä ei sillä voi koskaan olla liikaa.

Nihilistinen Barbaarisuus

Madness Incarnate EP

Symbol of Domination/Black Lion

2,5

Nykyisellään amerikkalais-suomalaisen pääjehu Mika Magen yksinään pyörittämä Nihilistinen Barbaarisuus turauttaa ilmoille pienimuotoisen seuraajan viime vuonna ilmestyneelle The Child Must Die -albumille. Musiikissa mikään ei ole muuttunut joskaan ei huonontunutkaan. 90-luvun yhden miehen koskettimilla ryyditettyyn makuuhuone-black metaliin verrattuna jälki on laadukasta mutta nykyajan standardeilla silti kovinkin keskinkertaista ja osittain jopa köpösti toteutettuja.

Lähtökohtaisesti biiseissä on kelvollista ideaa, mutta jollain kumman lailla ne eivät oikein tahdo missään vaiheessa päästä kunnolla käyntiin vain loppuakseen usein yllättävästi töksähtäen. Sormella voi osoittaa pääosin sovitusten suuntaan, mutta kyllä sävellyksellisiä seikkojakin olisi voinut hioa enemmän ja jopa lisätä erilaisia elementtejä oikeisiin kohtiin.

Kolme eri sessiovokalistia hoitavat leiviskänsä vaikkeivät eroakaan erityisesti toisistaan saati edukseen mutta rumpalin naputus kuulostaa edelleen tylsän konemaiselta. Näppärän instrumentaalioutron lisäksi EP:n parhaimmistoon kuuluvan keskitempoisen nimikappaleen ulkopuolelle jäävässä kappalekolmikossa olisi sen sijaan vuolukirveelle ja viilalle töitä.

Pohjamuta/Usko

Split LP

Penny Whistles And Moon Pies

2

Kaikenlainen matelu ja pörinämusiikki elää ja voi yllättävän hyvin myös Suomessa, vaikka asianliittyvä toiminta julkaisuineen ja keikkoineen onkin aikamoista undergroundia kaikessa DIYmäisyydessään. Nämäkin hynttyyt yhteen tällä vinyylijulkaisulla lyöneet möyrijät ovat aiemmin olleet pelkästään pieniin päin. Kasetteja ja seiskoja yhdessä ja erikseen muiden kanssa on kummaltakin tullut muutama, mutta nyt satsaus on kirjaimellisestikin suurempi aina tyyliteltyjä kansia myöten.

Kaksikosta helpommin lähestyttävä Pohjamuta on kummallakin kappaleellaan lähempänä näinkin isolta splitiltä vaadittavaa tasoa kuin pidempään operoinut mutta silti enemmän demotulokkaalta kuulostava Usko. Tasamittaisilla ja pitkähköillä biiseillään poppoo hidastelee yksinkertaisesti tarjoten kuitenkin pientä vaihtelua ja tarttumapintaa. Parhaiten mielenkiinnon herättää ja ylläpitää monipuolisempi Autiotalo, jota ei sovi erehtyä luulemaan Dingo coveriksi. Laulajan osuvan piinatun ja raastavan tulkinnan ansiosta kappaleen epätoivoinen tunnelma syventyy entisestään.

Uskon lähestymistapa sludgeen on huomattavasti raaempi ja umpimielisempi ja tätä myötä myös tylsempi. Aina soundeja myöten primitiivinen ulosanti kääntyy itseään vastaan kuulostaen pelkästään tympeältä räjähtävän ja voimaannuttavan energisyyden sijasta eikä eroa ole sillä kestääkö räminä kolmisen vaiko yhdeksän minuuttia. Selkeä yhteisjulkaisun B-luokkainen B-puoli, jonka takia mustaa kiekkoa ei juurikaan tee mieli käännellä.

Vulture

Victim of the Blade EP

High Roller

3,5

Hektisessä nykymaailmassa ensivaikutelman merkitystä ei sovi kiistää vaikkei yleistynyttä hetimullekaikkitännenyt-periaatetta noudattaisikaan. Saksalaisnelikko Vulturen voi sanoa saaneen lentävän lähdön uralleen, sillä vain vuosi sitten perustetun yhtyeen alkuvuodesta kasettina julkaistu ensidemo saa nyt CD-julkaisun kaikenlaiseen menneen ajan metalliin erikoistuneen High Rollerin toimesta.

Ja onhan bändi kieltämättä melkoisen valmiin kuuloinen jo tässä kehityskaaren vaiheessa. Neljän biisin pienokaisen avaava yhtyeen nimikappale on vauhdilla ja melkoisen tarttuvasti päin kuuloelimiä paiskittu vauhtimetallikappale, jolla musiikin henki tehdään täysin selväksi: Destructionin ja Razorin kaltaisten rässipioneerien kiivaudella ja kiljaisuilla mätettyä speedin ja thrashin sekoitelmaa, jossa lisänä myös melkoisesti aitoa ja alkuperäistä heavy metalia lainakappaleenakin EP:ltä löytyvän Judas Priestin Rapid Firen tapaan.

Herrat Steeler-Genözider-Outlaw-Axetinctör(!) ovat perusasioiden ytimessä ja onnistuvat saamaan vanhasta ja tutusta asiasta irti riittävästi uutta, jotta mielenkiinto herää ja pysyy yllä ainakin näin lyhyessä mitassa. Aivan vielä ei käsi puserru nyrkkiin ja pään paukuttaminen pöydän kulmaan ala, mutta orastavia pakkoliikkeitä kehossa alkaa jo tuntua. Jos seuraavalla julkaisulla orkesteri löytää vielä oikean rumpalin ja antaa kitaristin keskittyä pelkästään tonttiinsa, saattaa tällä julkaisulla hitusen vaivaava konemainen paukutus ja soundillinen läpsytys parantua muiden toimivien osa-alueiden tasolle.