Inferno #170/2019

Concrete Winds

Primitive Force

Sepulchral Voice

4

Vastikään hajoamisestaan ilmoittaneen Vorumin tuhkat eivät ole ehtineet edes kylmentyä, kun ainakin osin samojen tekijöiden Concrete Windsin esikoisalbumin mukanaan tuleva kylmä viima on puhaltanut ne jo pois. Mustennettu death metal on edelleen homman nimi, mutta nyt noin 2-3 minuutin mittaisiin rienaavan raivoaviin rykäisyihin on todella onnistuneesti tiivistetty alkukantaista ja väkevää aggressiota sekä voimaa. Primitive Force on 101% vakuuttava julkaisu, jonka kuuntelu kotioloissa saa haukkumaan henkeä. Keikkatilanteessa jopa hypoksifilian uhka saattaisi olla todellisuutta.

Holy Life

B.L.D. LP

Superlord

3,5

Kahden omakustanteen jälkeen Holy Life Lahest on vähemmän yllättäen napannut diilin, jonka tuloksena julkaistaan iso musta kiekko. Avauspuolen biisikaksikko Hellephant-Tardrinker edustaa karvaturpien letkeää stoner-henkisempää puolta kun taas kääntöpuolen yksinään 11 minuutin mitallaan täyttävä Bongstripper on lähempänä jumittavampaa sludge-murjontaa. Ensikuuntelun aiheuttama pienoinen ”taas tätä samaa” -pettymys muuttuu tälläkin kertaa positiiviseksi tuntemukseksi toistojen myötä, joten jotain bändi tekee mystisesti oikein, vaikka keinot perin tuttuja ovatkin.

Leathürbitch

Into the Night

High Roller 

1,5

Nyt on bändillä niin törkeän huono nimi, että sitä oikein toivoisi musiikin olevan härskiä ja tiukkaa, mutta mitä vielä. Mainostetut glam rock -vaikutteet kajastavat kovin himmeinä ja speed metal -puoliskokin on melko mitäänsanomatonta läpsyttelyä vailla voimaa. Kun laululinjat vielä ovat eriskummallisesti vähän siellä ja täällä ja solistin äänikin osin korviin käyvää kailotusta ja kiekunaa,  ei levyä jaksa kuunnella läpi kuin arvosanan verran. 

Lähdön Aika

Alku LP

Bunkkeri/Rämekuukkeli

3

Vuosituhannen alkupuolella startanneen Lähdön Aika -yhtyeen uraa on tullut tällä vuosikymmenellä seurattua kohtalaisen tarkasti antamalla jopa kirjallista kritiikkiä useammasta julkaisusta mukaan lukien edellinen neljä vuotta sitten ilmestynyt täyspitkä. Sitten vuoden 2011 soundeja ja sävellyksiä myöten hapuilevan seiskan yhtye on selkeästi fokusoinut ulosantiaan ja jälki onkin parantanut vauvanaskelin levy levyltä.

Linja pitää myös Alku-albumilla. Yhtyeen sludgemainen doom on yksinkertaista ja pelaa pitkälti ahdistusta levittävän solistin huudon ja vastakohtana toimivan simppelin riffittelyn välillä, joka välillä heltyy jopa rauhalliseksi tunnelmoinniksi säilyttäen silti rosoisen otteensa. Saatteen kanssa olen tosin monessa kohtaa eri mieltä. Musiikki ei ole aiempaa tylympää ja ruhjovampaa, sillä aiempi kokonaisvaltainen ehdottomuus on korvieni mukaan ennemminkin jalostunut tarkemmin iskeväksi säilyttäen silti tinkimättömyytensä.

Eikä Alku myöskään kuulosta minusta tuoreelta ja innovatiiviselta, ainoastaan hyväksi löydetyn polun kulkemiselta pienin poikkeamin. Tämä sinällään ei olisi minkäänlainen ongelma, mutta lopulta levy kuitenkin antaa vähemmän mitä lupaa. Siltä jää juuri kaipaamaan sitä kaiken päälle tällättyä ekstra tylyyttä ja ruhjovuutta aina tuotantoa myöden, joka repisi ääripäitä edes hitusemman kauemmaksi toisistaan.

Mystik

Mystik

I Hate

3

Länsinaapurimme 75% mimmeistä koostuvalle heavy/speed metal -nelikkoa suitsutetaan kovasti, mutta käytännössä tästä on totta vain puolet. Mystikin esikoinen kun näet on juuri sellainen levytys, jossa toteutus tuntuu olevan sisältöä tärkeämpi. Usvainen tuotanto korostaa pintaan nostettua Julia Von Krusenstjernan hivenen liian hentoa ja osin lausuvaa laulutyyliä vieden muilta instrumenteilta ja sitä myöten biiseiltä voiman. Sävellyksissä on kyllä ideaa ja tunnelmaa, mutta kokonaisuus jää valjuhkoksi. Mystik on hyvä, mutta ei vielä valmis.

Riot City

Burn the Night

No Remorse

3,5

Osuvan nimen itselleen keksinyt Riot City on sekin kanadalaisen metallin uutta polvea Smoulderin ohella, jonka arvioni esikoisestaan löytyy toisaalta tästä aviisista. Molempia yhdistää 80-lukulainen heavy metal, mutta Riot City vetää pidemmän korren ensimmäisellä täyspitkällään, joka ammentaa vahvat vaikutteensa Judas Priestin lisäksi nahka ja niittiestetiikasta. Syypää paremmuuteen voi olla myös se, että bändillä on takanaan enemmän vuosia ja kokemusta kuin arkaainisen eeppisillä power doom -metalisteilla.

Vaikka bändin biiseistä jääkin uupumaan viimeinen niitti, ovat ne kokonaisuutenakin tarkasteltuna hyviä ja yhtenäisiä sävellyksiä. Yksi niiden vahvuuksista, mutta samalla myös paikoitellen hermon päälle käyvistä tekijöistä on laulaja-kitaristi Cale Savyn ylärekisterikiljuminen. Avauskappaleessa Warrior of Time homma on vedetty överiksi ja lopputulos kuulostaa enemmän alleviivatun itsetarkoitukselliselta kuin erottuvuutta muista yrittäjistä tuovasta mausteesta. Onneksi kaveri on ilmeisesti myös itse tajunnut asian ja selvästi maltillisempi, mutta yhä taajaan käytetty korkea ääniala toimii paljon paremmin lopuissa levyn seitsemässä biisissä.

Burn the Night on vahvasti perinteitä kunnioittavaa energistä vauhtiheviä, jota ei ole pelkkää taantumuksellista ja tylsää retroilua. Kaikesta ulkomusiikillisia seikkoja myöten kajastaa arvostus, tietämys ja halu olla heavy metalin kultakauden jatkumoa omalla panoksella, olkoonkin se sitten täysin tuttua juttua joka suhteessa jo vuosikymmenten takaa. Mieluummin rehellistä vanhan mallintamista kuin itsetarkoituksellista nykyhetkessä nytkytystä.

The Rods

Brotherhood of Metal

SPV

1,5

Vuonna -84 The Rods käskytti vakuuttavasti niitä syömään metallia, mutta 2010-luvulla hissukseen levytysrintamallakin aktivoitunut jenkkipoppoo julistaa manowarmaiseen tapaan metalliveljeyttä ja vieläpä samankaltaisella lussulla tavalla. Ylipitkä levy pullistelee kaikilla mahdollisilla heavy metalin kliseillä kovaa rokkaamisesta ja bailaamisesta paholaiskuvastoon kuten aikoinaankin, mutta nyt sille ei kuitenkaan löydy musiikista tukea. Moinen uho aiheuttaakin enemmän myötähäpeän tunnetta ja sukulaissuhteen kieltämistä kuin voimaannuttamista yhteenkuuluvuuden julistamisen myötä.

Scumripper

All Veins Blazing

Hells Headbangers

3,5

Kotimainen Scumripper räkii saastaista punkin ja death metalin ristisiitostaan 11 biisiä sisältävällä esikoisalbumillaan, jolla on mittaa hyvinkin optimaaliset 20 minuuttia. Meno on lähes yhtä roisia kuin 7” EP:ksi asti päätyneellä ainokaisella demollaan, mutta kitarasoundista niistettyä ekstraräkää jää silti kaipaamaan.

All Veins Blazing on samalla sekä kunnianosoitus pioneereille kuten Autopsy ja erityisesti Repulsion että keskisormi kaikenlaiselle nykyajan totaalisen hajuttomalle ja mauttomalle metallille. 2010-luvulla samaa haistattelua on vakuuttavasti tehnyt myös Nekrofilth, joka sekin on Scumripperin vaikutteiden listalla.

Smoulder

Times of Obscene Evil And Wild Daring

Cruz Del Sur

3

Arcane power doom on termi, jolla kanukit kuvaavat esikoisalbuminsa musiikkia. Kun mukaan otetaan vielä englannin kielen sana epic, niin siinähän lokeron raamit ovatkin jo aseteltuna osuvasti.  Vähemmän osuvaa onkin sitten musiikin itsensä iskevyys, sillä vaikka se onkin kaikkia edellä mainittuja sinällään hyviä asioita, mikään niistä ei ole sen erityinen vahvuus jos ei nyt heikkouskaan.

Musiikissa ei ole siinä määrin kohti korkeuksia kohoavaa eeppisyyttä kuin odottaa sopisi, ja vaikka Sarah Annin äänessä onkin mukavasti kuulautta ja kantavuutta, ei hänkään pysty kasvattamaan sävellyksiä suuremmiksi. Ja kun taas isompaa heavy metal -vaihdetta pistetään silmään levyn vauhdikkaimman Bastard Steel -biisin malliin, jää siltikin tunne, että käsijarru on jäänyt pari napsua päälle ja samaa hyvin tuttua uraa pitkän huristellaan.

Times of Obscene Evil And Wild Daring onkin vain lupaava debyytti, joka sekin on ihan kelvollinen saavutus tässä ajassa. Kovimman luokan hämyhevarit nauttinevat tästäkin levystä minua enemmän, mutta nimi sentään on jo lehdessä ja mielessä.

Thronehammer

Usurper of the Oaken Throne

Church Within

3,5

Saksalais-englantilainen Thronehammer onnistuu yllättämään esikoisellaan positiivisesti. Eeppisen doom metalin ja superraskaan lanauksen yhdistelmä on kaikessa yksinkertaisuudessaan nerokkaan toimivaa. Solistin puhtaat laululinjat eivät ole kaikista taiturimaisempia, mutta onnistuu silti tarjoaamaan hyvän tunnepitoisen tulkinnan vastapainoksi lyijynraskaalle riffittelylle. Edes lähes poikkeuksetta gargantuaanisen mittaiset piisit ja niiden muodostama massiivinen 78 minuutin kokonaisuus ei sekään haukotuta, vaan on juuri lääkärin määräyksen mukainen oikea annos.

Inferno #156/2018

Anti Cimex

Victims of a Bomb Raid

Dissonance

4

Jos kuvittelet, että Svea-mammanpoikia ei koskaan ole edes kenkuttanut ja että maan musiikkitarjonta on siksi pelkkää iloluonteista Abbaa ja Sabatonia, niin Anti Cimexin koko diskografian livelätyt pois lukien kattava kolmen CD:n boksi osoittaa käsityksesi vääräksi. Samalla se on myös erinomainen johdanto crust/d-beat maailmaan, joka näin yli 30 vuotta myöhemminkin kuulostaa edelleen sekä ajankohtaiselta sanoituksellisesti että armottomalta musiikillisesti.

Ensimmäisellä EP:llään Anarkist Attack vuodelta 1982 Anti Cimex köpöttelee vielä neljä biisiä perinteisemmän hardcoren hengessä, jossa siinäkin toki piilee jo oma äkäinen viehätyksensä.  Vuotta myöhemmin ilmestyneellä Raped Ass EP:llä aggressiotasot ovat vähintäänkin triplaantuneet joka suhteessa ja samaa menoa jatkettiin myös Victims of a Bomb Raid EP:llä (-84). Nämä kaksi pienjulkaisua ovatkin kaikessa repivyydessään aina soundeja myöten niin räävittömiä, vihaisia ja ytimekkäitä vetäisyjä, ettei yhä edelleenkään moni yrittäjä ole päässyt lähellekään niiden vimmaisuutta.

Vuonna 1986 tulleella nimettömällä minialbumillaan, jota joissain yhteyksissä on kutsuttu myös Criminal Trap -nimellä, bändi on siivonnut hitusen soundiaan ja mukaan on hiipinyt enemmän vaikutteita metallin puolelta hieman D-beat legenda Dischargen malliin. Biisit ovatkin aiempaan verrattuna jämäkämpiä, mutta samalla ilmaisusta on osittain kadonnut niin omaa ilmettä kuin raivoakin. Vaan onhan tuossa toki varaakin ja lopputulos on silti edelleen melko tykki.

Kakkos-CD:n täyttävän esikoisalbuminsa Absolut Country of Sweden yhtye julkaisi vuonna -90 ja tätä ennen se oli jo ehtinyt hajotakin muutamaksi vuodeksi. Tällä ja CD:llä numero kolme löytyvältä seuraajalla Scandinavian Jawbreaker (-93) jatkettiin pitkälti edellisen minin esittelemällä vahvasti metallisen hardcoren linjoilla D-beat-paukutuksen kadotessa entistäkin kauemmaksi taka-alalle. Vaikka molemmat sittemmin moneen kertaan uudelleenjulkaistuista albumeista tuntuvat nauttivan arvostusta, eivät ne silti lajinsa kovimpia merkkipaaluja ole. Molempia vaivaa niin monen muun tuon ajan levyn tavoin kokonaisuutta latistava tasapaksuus, mutta jälkimmäisen miehisempi ja monipuolisempi ote miellyttää hivenen enemmän korvia.

Anti Cimexillä on ollut suuri merkitys koko genrelle ja nyt julkaistava boksi opastaa hyvin niin vasta-alkajia kuin verestää skeneveteraanien muistojakin. Ja vaikka bändi hajosikin pian kakkoslevynsä jälkeen, oli osalla miehistöstä vielä annettavaa niin Driller Killerissä kuin Wolfpackissa.

Fosforos

D.E.M.I.S.E. 7”

Omakustanne

3

Tällä Fosforosin kakkos-EP:llä on ikää jo vuoden verran, vaan harvemmin noissa underground-piireissä niin täysillä promootioon satsataan, että ennakkohypeä yritettäisiin maksimoida. Ja kun pikkumusta pyörii vielä 33:lla eikä biiseissäkään hirmu hätä ole, niin parempi myöhään kun ei silloinkaan. Parasta ennen päivämäärääkään ei kansista löydy edes suurennuslasilla tihrustamalla.

Yhtye runnoo pikkupyörykälla kuusi biisiä rujon mureaa death metalia, joiden taustalla kaikuu vahva punk-henkinen tatsi. Osin tämän huomaa lyhyehköistä kestoista, sillä kaikki olennainen on sanottu reilussa minuutissa ja kattavimmillaankin alle kolmessa. Selkeimmin tämä kuitenkin kuulee  pääasiallisesti keskitempoisen synkässä ja rumassa jyystämisessä, joka löyhkää Hellhammerin ja Amebixin kaltaisten yhtyeiden nihilistiselle ja iskevälle ilmaisulle.

D.E.M.I.S.E. ei houkuttele millään muotoa luokseen, vaan pikemminkin tyrkkii pois ollen vaikeasti tavoiteltavuudessaan oikeassa mielentilassa hyvinkin kiehtovaa ja voimaannuttavaa. Toimivampi formaatti kokemukselle on kuitenkin todennäköisemmin keikka kuin levy.

Holy Life

I.O.B.W.

Omakustanne

3,5

Ruisleipä- ja maksalaatikkovertaus tuli käytettyä jo syksyllä 2016 julkaistun Holy Lifen ensimmäisen EP:n kohdalla eikä mikään ole tänä aikana juurikaan muuttunut. Hyvin tehdyistä perusasioita kun on aina mukava nauttia huolimatta siitä, mikä päivän maku sattuukaan olemaan ja todelliset elämykset tulevat usein pienistä ja arkisista asioista.

Lahden aikuisten karvanaamojen musiikki on edelleenkin vallan tymäkkää myös soundeiltaan, mutta jos esikoisella pieni ongelma oli samasta halosta veistetty materiaali, on halkaisukirves nyt vaihtunut veistämisessä käytettävään malliin. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että yleismeno on joka tasolla lunkimpaa ja tyylillisesti pelkän raskaan runnomisen sijasta Holy Life haluaa ja osaa  rokata myös aiempaa laveammalla skaalalla tekemättä kuitenkaan minkäänlaisia radikaaleja irtiottoja.

Intro: Hobo Sapiens käynnistää reilun puolituntisen lähes rennosti rullaavaan stoner rockin hengessä, kun Hail Selfissä hidastetaan taas tutumpaan lanausvauhtiin. The House of Nebulalla vauhti kiihtyy kuin Matilla ja Tepolla konsanaan, mutta kyntöasetukset pysyvät silti edelleen päällä. The Beyonderissa päätä kohotetaan rauhallisessa tahdissa kohti värillisempiä sfäärejä Lifestyle Indianin palauttaessa kuuntelijan takaisin maan kamaralle lämminhenkisen letkeällä rokkimurjomisellaan. Abyssinian Sunsetin pahaenteisellä jauhamisella on rutkasti mittaa, mutta tehokeinoiksi valikoidut hypnoottisuus ja verkkainen painonkasvu on päätöksenä onnistunut.

I.O.B.W.:llä Holy Life parantaa tekemisiään kuin sika juoksuaan ja kansallisella tasolla se alkaakin olla jo melko varteenotettava tulokas. Mutta jos intoa ja luovuutta riittää, alkaa pidempikin taival taittumaan vaikka sitten hitaasti mutta varmasti laahustamalla.

Mimorium

Incipit Chaos

Heathen Tribes

3,5

Suomalaisen black metalin arvostus aina eri maailmankolkkia myöten on helppo ymmärtää, koska se on tinkimättömyydessäänkin laadukasta. Tähän rintamaan on tunkeutumassa myös Mimorium ensimmäisellä albumillaan, ja sen verran tymäkkää on jo tässä vaiheessa rynnistys, että suunta on selkeästi sekä eteen- että ylöspäin.

Incipit Chaos on eheä kokonaisuus. Sen perusteet ovat pitkälti 90-lukulaisessa länsinaapurimme tutuksi tekemässä black metalissa, joka on pääosin hyvinkin nopeatempoista ja melodista, mutta silti konstailematonta ja sopivan karskia ilman sokerihumalaan päätymisen mahdollisuutta. Levyn teon aikana vielä kaksikkona toimineen kokoonpanon kaikista instrumenteista, sävellyksistä ja vielä miksauksestakin vastanneen Lord Mimoriumin näkemystä ja urakkaa on kiitettävä: vaikka rakennuspalikat ovat mallia Duplo, on lopputulos yksinkertaisuudessaan kaikkea muuta kuin lapsellisen kömpelö ja mitäänsanomaton.

Debyytiksi albumi onkin hyvä ja helposti toistoja vielä myöhemminkin keräävää kuunneltavaa. Juuri nyt se silti keikkuu juuri sellaisen rajapyykin päällä, joka erottaa harmaan massan ja mustan liekin toisistaan. Aika ja tulevat julkaisut näyttävät jääkö se kellumaan muiden joukkoon vai nouseeko näiden ylle nykyistä kirkkaampana roihuna.

Rick Springfield

The Snake King

Frontiers

3

Entinen sekä pop-maailmasta että TV:stä tuttu nuorisoikoni Rick Springfield on vanhoilla päivillään  ollut todella aktiivinen kummallakin saralla. Jos siloposkinen ja kaunis nuori poika -look onkin taakse jäänyttä elämää, kuuluu ja näkyy ikä pelkästään positiivisesti kasvaneena karismana. Vaikka aiemmin Riku onkin tehnyt lähinnä kirkasotsaisen tarttuvaa voimapop-rockia, ei siirtyminen uran 20. levyllä bluesahtavan ilmaisun pariin tunnu millään muotoa radikaalilta.

The Snake King on kaikin puolin mallikkaasti toteutettua ja puleerattua easy listeningia, joka siirtyilee saumattomasti kepeästä blues rockista poppiin ja takaisin. Tässä ilmaisussa piilee metka ristiriita. Kappaleet ovat musiikillisesti lähes vastustamattomia kaikessa kaihoisassa hyväntuulisuudessaan, mutta silti niihin kaipaisi syvempää tunnelatausta, jonka samankaltaisessa americana-tyylilajissaan Bruce Springsteen osaa taas mestarillisesti luoda. Vertauskohtia Bruceen löytyy myös sanoituksista, joissa Rick kertoo niin ikään kunnon reissumiehen tavoin kiehtovia ja monin osin vahvasti uskonnollissävytteisiä pieniä tarinoita, joista ei aina huumoriakaan puutu.

Levyn ainut vähäisissäkään määrin sieppaava tekijä on sen lähes tunnin mittainen kesto, josta tyylillisesti muiden tasolla oleva päätöseepos Orpheus in the Underworld nappaa 10 minuuttia ja perään liitetty piilobiisi vielä toiset neljä. Muutoin The Snake King on lähes täydellisen kivaa taustakuuntelumusiikkia, joka ei vaadi juuri minkäänlaista keskittymistä, mutta joka kuitenkaan ei ole tyhjänpäiväisen ärsyttävää.

Zeke

Hellbender

Relapse

4,5

Monen vähänkään tiukemman rokkibändin musiikkia väitetään perin heppoisesti turboahdetuksi, sillä Zeken remmiahdettuun rock-punkiin verrattuna lähes kaikki näistä yrittäjistä jäisivät jo lähtöviivalle haistelemaan pakokaasuja. Yli vuosikymmenen kestäneen levytystauonkin jälkeen asia käy heti täysin selväksi avauskappaleesta All the Way lähtien. Ja kun loputkin 14 kappaletta paiskotaan samalla tappiinsa saakka kiristetyllä intensiteetillä reiluun 20 minuuttiin, on kokemus kerrassaan henkeäsalpaavan riemukas.

Hellbenderillä Zeken herrat osoittavat lähes ilmiömäisen kykynsä tehdä todella ytimekkäitä, keskimäärin vain reilun minuutin mittaisia vauhdikkaita rokkirepäisyjä. Vahvan rosoisella punk-tatsilla varustetuissa ralleissa ei ole mitään ylimääräistä, mutta silti kaikki tarpeellinen aina nasevia kitarasooloja ja väkisinkin tarttuvia simppeleitä kertosäkeitä myöten. Jälki onkin niin hyväntuulisen riehakasta, että kuuntelukerta toisensa jälkeen rokin kuolemaan lähes uskova, kyyninen ja tukevampikin kaveri haluaa laittaa paikat paskaksi ja palamaan typerän virnistyksen kera.

Aiemmista Zeke-julkaisuista on vain vähäisiä kuulohavaintoja, mutta Hellbenderin perusteella Dirty Sanchezista (2000) on kuulemma ainakin syytä ottaa koppi.

Inferno #139/2016

Caronte

Codex Babalon EP

Ván

4

Voisin melkein lyödä pienen summan vetoa, että Caronten jannut ovat Electric Wizardinsa kuunnelleet tarkkaan. Aivan yhtä hapokkaaksi ja painostavaksi ei möyrintä tällä EP:llä tosin yllä kuin ilmeiselle esikuvallaan, vaan eipä yhtyettä voi puhdasverisestä imitoinnistakaan syyttää, sen verran mieleenpainuvan mystinen ote sillä tekemisessään kuitenkin on.

Tyylillisesti vajaa puolituntia kestävä minijulkaisu on kappalekolmikoltaan yhtenäinen aina tasamittaisia kestoja myöten. Esoteriasta, salatieteistä sekä naisista ammennettu lyyrillinen sisältö on saatu esille myös musiikissa siitä huokuvana mystisenä tunnelmana. Tämän päätekijöinä ovat laulajan toimiva hoilaava laulutyyli, kitaristin raskaamman runnomisen seassa tyylikkäästi vaeltelevat melodiat sekä vähäisissä määrin tyylikkäästi käytetyt erilaiset äänimaisemat.

Kokonaisuus onnistuu kuin onnistuukin luomaan bändin mainostaman shamanistisen tunnelman ilman hypnoottista jumitusta. Puolihuolimattomalla kuuntelulla Caronte ei salaisuuksiaan paljasta, mutta syventyminen tyylitellyn koodeksin muotoiseen fyysiseen äänitteeseen tuottaa myös valaistumisen. Tämä tosin koskee todennäköisesti ainoastaan aihepiiriä jo entuudestaan hyvin tuntevia.

Holy Life

Down with the Lord EP

Omakustanne

3,5

Isojen, karvaisten ja rumien miesten esittäessä gospelia ylistyksen kohteena harvemmin on se parituhatta vuotta sitten oletettavasti elänyt ja lähes kaikista tykännyt pitkätukkainen hippi, hänen vitsauksia säästämätön isänsä tai heidän tekosensa. Nyt ensimmäisen EP:nsä julkaiseva Holy Life ei olekaan mikään hihhuliporukka, vaikka ennakkoluuloisin tai hätäisin voisi näin luulla pelkkien nimien perusteella.

Pikemminkin vanhan kehnon niskaan kipatuista tekosista kuin varsinaisesta ilosanomasta laulava Holy Life on ensimmäisellä EP:llään kaikkea muuta kuin heleä-ääninen enkelikuoro. Riuskat ja rotevat herrat runnovat musiikilliselta painoindeksiltään kaikkea muuta kuin ihannemitoissa olevaa rokkia, jossa tuoksahtaa syvä etelä ominaispiirteineen ja lieveilmiöineen. Ja vaikka kappaleet ja niiden synkähkö sisältö painavia ovatkin, on tunnelma rento kiitos rullaavan otteen silloinkin kun temmot matelevat.

Down with the Lord on hivenen oudollakin tavalla melkoisen vastustamaton joskin materiaaliltaan lähes täysin koukuton ja yllätyksetön julkaisu. Mutta niinpä vain hyvin tehty ruisleipäkin vuodesta toiseen maistuu maksalaatikosta puhumattakaan. Sielua Holy Lifeltä löytyy jo nytkin sen verran riittävästi, että jatkoa ajatellen alakerran herralle kannattaisi kaupata osa vastineeksi entistäkin muhkeammista biiseistä.

Mausoleum Gate

Metal And the Might 7”

Cruz Del Sur

3

Haparoivien ensimmäisen demon ja singlen jälkeen loppuvuodesta 2014 ilmestyneellä ja pauloihinsa kietovalla esikoislevyllään oman jäljittelemättömän tyylinsä löytänyt Mausoleum Gate on yhtye, jollaisia ei Suomen ulkopuolellakaan liiemmin ole. Kuopiolaisten hämyisä ja sympaattisen kotikutoinen 70-luvun heavy rock nojaa erittäin vahvasti Uriah Heepin ja Scorpionsin ja miksei myös Deep Purplenkin kaltaisten pioneerien musiikkiin eikä pelkästään vain urkujen käytön osalta.

Ihka oikeaksi fyysiseksi ensisingleksi tulevalta kakkosalbumilta lohkaistu Metal And the Might on pettymys. Jylhän ja rauhaisan intron jälkeen vauhdikkaasti starttaava biisi tuntuu pelkästään puolivillaiselta sutaisulta, johon koko bändi vaikuttaa hätäisesti kasanneen ylijäämäriffeistä ja melodioista. Yritys tehdä oma Speed King jää nopeudestaan huolimatta lähtöruudukkoon sutimaan.

Onneksi kääntöpuolen Demon Soul palauttaa oitis uskon bändin tekemisiin. Polveilevassa ja tunnelmallisessa sekä välillä raskaastikin paaluttavassa kappaleessa on juuri sitä tummanpuhuvan mystistä ja sielukasta ilmapiiriä, johon nimensäkin viittaa ja jossa orkesteri on ehdottomasti omimmillaan. Ja luulenpahan vaan, että osana albumikokonaisuutta biisi vain kuulostaa entistä väkevämmältä.

Musta Messias

Musta messias MC

Rotten Vomit

4

Niin mainio sanoittaja kuin Junnu Vainio olikin, ei hänen riiminsä: ”Aika entinen ei koskaan enää palaa” pidä paikkaansa ainakaan musiikin saralla. Erilaisia genrejä ja tyylejä on tupsahdellut ilmoille ja suurempaankin suosioon vain painuakseen vuosien kuluessa takaisin unholaan elinvoimaisimpien jatkaessa vahvoina undergroundissa. Mustan Messiaan esikoisjulkaisu on hyvin mallikelpoinen osoitus parinkymmenen vuoden takaisesta synkistä syvyyksistä kummunneesta black metalista eikä vain pelkän formaattinsa takia.

Soundillisesti kolmen biisin julkaisu on lähempänä ns. treenikämppä- kuin studiosoundia etenkin taustalla pätkyttävien rumpujen osalta, mutta tämä tuotannollinen ratkaisu vain väkevöittää asiaankuuluvalla tavalla silti lopulta genren mittapuulla hyvinkin selkeinä kajahtavien kappaleiden melkoisen synkkää ja tymäkkää auraa. Pitkähköt biisit etenevät hyvinkin rivakasti sirkkelikitaroiden riivaamina, mutta melkoisen vahvalla näkemyksellä toteutetut minimalistisen viiltävät melodiat, temponvaihdokset ja yllättävätkin osiot sekä vähäeleistä vaihtelua sisältävät rääkynät tekevät kokonaisuudesta vaihtelevan ilman että musiikin pimeästä ytimestä eksyttäisiin yhtään liian kauaksi.

Tarttuvimmillaan ja väkevimmillään Musta Messias on heti kättelyssä Hän on kääntänyt katseensa sinusta pois -biisissä, mutta kyllä uhoavaa manausta muistuttava Sotaan sekä rukouksenomainen Hälle joka varjoissa kulkee onnistuvat nekin vahvaa mustaa energiaa ja tunnelmaa levittämään. Hyvinvoiva suomalainen black metal ei edelleenkään tarvitse minkäänlaista pelastajaa, mutta näin asiansa osaavia sanoman välittäjiä ei sillä voi koskaan olla liikaa.

Nihilistinen Barbaarisuus

Madness Incarnate EP

Symbol of Domination/Black Lion

2,5

Nykyisellään amerikkalais-suomalaisen pääjehu Mika Magen yksinään pyörittämä Nihilistinen Barbaarisuus turauttaa ilmoille pienimuotoisen seuraajan viime vuonna ilmestyneelle The Child Must Die -albumille. Musiikissa mikään ei ole muuttunut joskaan ei huonontunutkaan. 90-luvun yhden miehen koskettimilla ryyditettyyn makuuhuone-black metaliin verrattuna jälki on laadukasta mutta nykyajan standardeilla silti kovinkin keskinkertaista ja osittain jopa köpösti toteutettuja.

Lähtökohtaisesti biiseissä on kelvollista ideaa, mutta jollain kumman lailla ne eivät oikein tahdo missään vaiheessa päästä kunnolla käyntiin vain loppuakseen usein yllättävästi töksähtäen. Sormella voi osoittaa pääosin sovitusten suuntaan, mutta kyllä sävellyksellisiä seikkojakin olisi voinut hioa enemmän ja jopa lisätä erilaisia elementtejä oikeisiin kohtiin.

Kolme eri sessiovokalistia hoitavat leiviskänsä vaikkeivät eroakaan erityisesti toisistaan saati edukseen mutta rumpalin naputus kuulostaa edelleen tylsän konemaiselta. Näppärän instrumentaalioutron lisäksi EP:n parhaimmistoon kuuluvan keskitempoisen nimikappaleen ulkopuolelle jäävässä kappalekolmikossa olisi sen sijaan vuolukirveelle ja viilalle töitä.

Pohjamuta/Usko

Split LP

Penny Whistles And Moon Pies

2

Kaikenlainen matelu ja pörinämusiikki elää ja voi yllättävän hyvin myös Suomessa, vaikka asianliittyvä toiminta julkaisuineen ja keikkoineen onkin aikamoista undergroundia kaikessa DIYmäisyydessään. Nämäkin hynttyyt yhteen tällä vinyylijulkaisulla lyöneet möyrijät ovat aiemmin olleet pelkästään pieniin päin. Kasetteja ja seiskoja yhdessä ja erikseen muiden kanssa on kummaltakin tullut muutama, mutta nyt satsaus on kirjaimellisestikin suurempi aina tyyliteltyjä kansia myöten.

Kaksikosta helpommin lähestyttävä Pohjamuta on kummallakin kappaleellaan lähempänä näinkin isolta splitiltä vaadittavaa tasoa kuin pidempään operoinut mutta silti enemmän demotulokkaalta kuulostava Usko. Tasamittaisilla ja pitkähköillä biiseillään poppoo hidastelee yksinkertaisesti tarjoten kuitenkin pientä vaihtelua ja tarttumapintaa. Parhaiten mielenkiinnon herättää ja ylläpitää monipuolisempi Autiotalo, jota ei sovi erehtyä luulemaan Dingo coveriksi. Laulajan osuvan piinatun ja raastavan tulkinnan ansiosta kappaleen epätoivoinen tunnelma syventyy entisestään.

Uskon lähestymistapa sludgeen on huomattavasti raaempi ja umpimielisempi ja tätä myötä myös tylsempi. Aina soundeja myöten primitiivinen ulosanti kääntyy itseään vastaan kuulostaen pelkästään tympeältä räjähtävän ja voimaannuttavan energisyyden sijasta eikä eroa ole sillä kestääkö räminä kolmisen vaiko yhdeksän minuuttia. Selkeä yhteisjulkaisun B-luokkainen B-puoli, jonka takia mustaa kiekkoa ei juurikaan tee mieli käännellä.

Vulture

Victim of the Blade EP

High Roller

3,5

Hektisessä nykymaailmassa ensivaikutelman merkitystä ei sovi kiistää vaikkei yleistynyttä hetimullekaikkitännenyt-periaatetta noudattaisikaan. Saksalaisnelikko Vulturen voi sanoa saaneen lentävän lähdön uralleen, sillä vain vuosi sitten perustetun yhtyeen alkuvuodesta kasettina julkaistu ensidemo saa nyt CD-julkaisun kaikenlaiseen menneen ajan metalliin erikoistuneen High Rollerin toimesta.

Ja onhan bändi kieltämättä melkoisen valmiin kuuloinen jo tässä kehityskaaren vaiheessa. Neljän biisin pienokaisen avaava yhtyeen nimikappale on vauhdilla ja melkoisen tarttuvasti päin kuuloelimiä paiskittu vauhtimetallikappale, jolla musiikin henki tehdään täysin selväksi: Destructionin ja Razorin kaltaisten rässipioneerien kiivaudella ja kiljaisuilla mätettyä speedin ja thrashin sekoitelmaa, jossa lisänä myös melkoisesti aitoa ja alkuperäistä heavy metalia lainakappaleenakin EP:ltä löytyvän Judas Priestin Rapid Firen tapaan.

Herrat Steeler-Genözider-Outlaw-Axetinctör(!) ovat perusasioiden ytimessä ja onnistuvat saamaan vanhasta ja tutusta asiasta irti riittävästi uutta, jotta mielenkiinto herää ja pysyy yllä ainakin näin lyhyessä mitassa. Aivan vielä ei käsi puserru nyrkkiin ja pään paukuttaminen pöydän kulmaan ala, mutta orastavia pakkoliikkeitä kehossa alkaa jo tuntua. Jos seuraavalla julkaisulla orkesteri löytää vielä oikean rumpalin ja antaa kitaristin keskittyä pelkästään tonttiinsa, saattaa tällä julkaisulla hitusen vaivaava konemainen paukutus ja soundillinen läpsytys parantua muiden toimivien osa-alueiden tasolle.