Inferno #177/2020

Blaze of Perdition

The Harrowing of Hearts

Metal Blade

4,5

13 vuoden olemassaolonsa aikana Blaze of Perdition on ollut hyvinkin aktiivinen julkaisurintamalla ja kova työ alkaa kantaa hedelmää. Viidennelle täyspitkälle on löytynyt koti Metal Bladelta aiempien pikkulafkojen sijasta ja The Harrowing of Heartsia kuunnellessa on helppo ymmärtää miksi. Musiikillisesti levy on aiempaa melodisempaa, mutta tinkimättömyydestä on silti pidetty kiinni eikä pitkähköt kappaleet avaudu kertakuuntelulla.

Tunnelmallisesti väkevällä levyllä on vahvat yhtymäkohdat Mglan uudempaan tuotantoon, vaikka maanmiestensä ilmaisu onkin astetta tiiviimpää ja lähempänä musiikin tummaa ydintä. Tämä eroavaisuus riittää kuitenkin vallan hyvin oman ilmeen moninaiseen vääntelyyn. Parhaiten tämä käy ilmi ensinäytteenäkin julkaistulta Transmutation of Sins -kappaleesta, joka toimii erinomaisena keihäänkärkenä albumin puolivälissä.

Omanlaisensa taidonnäyte osaamisesta on myös em. singlen B-puoli ja levyn ensipainoksen bonuskappale Fields of the Nephilim -coveri Moonchild. Sovituksellisesti erot alkuperäiseen ovat pieniä, mutta lataus on sen verran vahva, että rähinälaulukin istuu kokonaisuuteen täysin luonnollisena osana. Lainakappale myös alleviivaa hyvin, mistä vaikutteita on imetty oman ilmeisen genren lisäksi.

Bütcher

666 Goats Carry My Chariot

Osmose

3

Kun bändillä on käytössään sekä hevi-umlaut että kuuskuuskutonen, täytyy sen olla true. Ja sitähän Bütcher kakkoslevyllään onkin eikä edes yhtään pöllömmin. Belgien perinnehevivaikutteinen ja lähes jatkuvasti ylikerroksilla käyvä speed metal on riemastuttavaa aina laulajan kireää ja mukavasti raspia sisältävää kiekumista myöten.

Albumin suurin kauneusvirhe on sen puolivälin tienoilta löytyvä nimibiisi, josta on yritetty tehdä eeppinen myös yli 9 minuutin mitallaan. Lopputulos on sekava ja tylsä, ja kun tätä seuraavat kaksi biisiäkin ovat vielä levyn mitäänsanomattominta antia, ei lopun kaunis ja lyhyt akustinen outro paljoa pysty pelastamaan. Ilman tätä tuhotrioa 666 Goats Carry My Chariot olisi selvästi kovempi minijulkaisuna.

Fuck-Ushima/Fosforos

Fuck-Ushima/The Horror Cycle -split LP

Gate of Deliria/Rämekuukkeli

3

Tamperelaisten poppoiden yhteisjulkaisun avaava Fuck-Ushima on vuosi vuodelta ja julkaisu julkaisulta selkeyttänyt ilmaisuaan. Poissa on pelkkää vauhdikasta kaaosta sisältävä edes takas sinkoilu, ja tilalle on tullut hitaan ja keskitempoisuuden välimaastossa murjottu hardcore/sludgen-ristisiitos, josta ei edelleenkään puutu äkkivääriä yllätyksiä. Pikkaisen päälle kaksi minuuttia ylittävien biisien kirskuva ehdottomuus pakottaa arvostamaan niitä, mutta sen verran vähän ne kuitenkin sisältävät tarttumapintaa, että napakka 10 minuuttia meinaa pikemminkin työntää pois luontaan kuin imaista sisään aggressionpurskeeseensa.

Vuonna 2017 ilmestynyt edellinen Fosforos-julkaisu D.E.M.I.S.E. 7” lupaili enemmän kuin lopulta antoi, mutta tuon jälkeen nähdyt useat vallan vakuuttavat keikat kasvattivat odotuksia uutta materiaalia kohtaan.  Ja onneksi The Horror Cycleksi nimitetty splitin puoliskolla yhtye on kehittynyt niin soundillisesti kuin sävellyksellisesti säilyttäen kuitenkin alkukantaisen vahvan otteensa.

Biiseistä löytyy niin Bolt Throwerin jyräävyyttä, Amebixin nihilististä crustia kuin Hellhammerin luolamiesmäistä death/black metalia, jonka rujoutta Sislin eläimellinen mylvintä komppaa mainiosti. Minkäänlaista turhanpäiväistä kikkailua ei kappaleista löydy, mutta niiden sisältämää vahvaa ja osin hypnoottiseksi äityvää latausta voisi hyödyntää vaikka sitten pidentämällä kestoja jopa 4-5 minuutin tienoille.

Kokonaisuuden kaunista rumuutta arvostaa keskivertoa hiukka ylemmäs, missä taas erikseen tarkasteltuna Fuck-Ushima on tämän ala- ja Fosforos taas yläpuolella.

Mortar

Walking Corpse Syndrome LP

Negative Worldview

2,5

Lahtelaista osaamista ei juurikaan ole tarvinnut haukkua, mutta nyt muutoin tyylikkäästi aina kansia ja sanaliitettä myöten toteutettu verenpunainen vinyylijulkaisu on onnistuttu sössimään melko pahasti tuotannollisesti. Korvat ovat jossain määrin kyllä tottuneet siriseviin kitaroihin ns. kihinä-hardcoren pienjulkaisuilla, mutta osittain grindaavassa death metalissa ja vieläpä täyspitkässä mitassa ne vain syövät kappaleista kaikenlaisen jykevyyden. Ja kun soundin päälle nousee vielä pinkeästi naputtava virvelirumpu, eivät lähtökohdat Walking Corpse Syndromen kuuntelulle ole kovinkaan mieluisat.

Vaikka soundit rassaavatkin korvakäytäviä piikkilangan lailla, on ratkaisu mitä luultavimmin halutunlainen. Mortarin underground-soittajista koostuva nelikko on operoinut sen verran pitkään erilaisten visvaisemman puolen tyylilajien parissa, että tällainen äärimmäisen riisuttu ja riipivä ”punk-henkinen” äänimaailma tuntuu heille kotoisalta ja normaalilta.  Osin vika saattaa olla myös formaatinkin, sillä Bandcampista kuunneltuna äänijälki ei ole yhtä hermoja raastavaa. Luulenpa myös, että C-kasetille ominaisen nauhakompression ansiosta tämä paluun tehnyt nykyinen hipsteriformaatti olisi ollut paras mahdollinen vaihtoehto tälle debyytille.

Mitä itse biiseihin tulee, ovat ne juuri niin napakoita ja konstailemattomia kuin kuvitella saattaa tällaisen porukan synnyttävän. Minkäänlaisia sovituksellisia ontumisia ei kuule ja kymmenen kappaleen vanhakantainen dödögrinditykitys hitaampine osuuksineen on kaikessa yllätyksettömyydessään vähintäänkin kelvollista. Terän verran lopputuloksesta kuitenkin katoaa taivaan tuuliin ohuiden tuotannollisen arvojen ansiosta.

Outlaws

Dixie Highway

Steamhammer

3,5

Ainakin näin eurooppalaisesta näkövinkkelistä tarkasteltuna jo 60-luvun puolella perustettu Outlaws tuntuu jääneen jopa Molly Hatchetin punaniskaiseksi pikkuserkuksi, vaikka parhaimmillaan sen biisit ovatkin yhtä kovia. Vuosituhannen vaihteen molemmin puolin tapahtuneen pitkähkön tauon jälkeen levyjä on tiputeltu harvakseltaan, mutta veteraanien ei tarvitse kiirehtiä mihinkään kuten uusi 13. albumi myös osoittaa.

Koko levy on vähemmän yllättäen täynnä hyvinkin kepeästi ja leppoisasti rullaavaa southern rockia, joka kunnioittaa genren perinteitä aina tekstejään myöten. Hyvin usein mukana on myös aimo annos haikeutta, vaikka paikoitellen yhtye osaa myös edelleen olla rempseä. Kaukana takana ovat kuitenkin ne ajat, jolloin myös musiikissa kuului pelkästään hyvällä tavalla nuorten miesten uho ja whiskyn vahvistama rehvakkuus.

Dixie Highway on puhdasta K-40 musaa, jonka AOR-henkisyyden luulisi vetoavan myös muihin kuin syvän etelän asukeille ja ystäville. Tulevana kesänä kelpaa tien päällä kuunnella Southern Rock Will Never Die -avausraitaa ja muistella sen tahdissa edesmenneitä genren legendoja. Eikä fiilistelyä tarvitse siihen lopettaa, koko levyä on hyvin miellyttävää kuunnella vaikka koko mökkimatkan Pirkanmaalta Etelä-Savoon.

Radiopuhelimet

Kosminen tiedottomuus

If Society

3,5

Suhteeni Radiopuhelimiin ei ole kovinkaan läski. Alkupään tuotanto on tutumpaa ekoista EP:stä lähtien K.O.:n (1990) äkkiväärän ehdottomuuden vietyä lopullisesti mukanaan, mutta tämän jälkeen  kokoelmiini on päätynyt levyjä vain satunnaisesti. 2000-luvun tuotannosta onkin vain pelkkiä yksittäisiä kuulohavaintoja, vaikka arvostukseni orkesteria kohtaan ei koskaan ole lerpahtanutkaan.

Radiopuhelimet on kaikessa jurottavassa suoruudessaan tyypillinen oululainen tapaus ja siksi onkin yllättävää, kuinka positiiviselta Kosminen tiedottomuus kuulostaa. Yllätys on myös hyvinkin erilaisten tyylilajien välinen venkoilu, omaan soitannollisesti tiukkaan muottiin survottuna tietty. Monen muun orkesterin kohdalla lopputulos olisi pelkästään päämäärätöntä haahuilua ja outoilua sen itsensä vuoksi, mutta näiden ankarien herrasmiesten kohdalla kyse on aina toimivasta tavaramerkistä. Huikeimmillaan em. yhdistelmä on kiihkeästi funkkaavassa Naapurit-kappaleessa.

Kosminen tiedottomuus on juuri niitä levyjä, joista lopulta päätyy pitämään hitusen enemmän sen sisältämän tekemisen menon kuin itse musiikin takia. On tosin täysin mahdollista, että juuri tästä syystä sen pariin tulee palattua moneen kertaan myöhemminkin aina kun sukupuolielimetön nykymeno alkaa ahdistamaan liiaksi.

Reaper

Unholy Nordic Noise

Iron Bonehead

3,5

Viikate viuhuu ruotsalaisen Reaperin otteessa vinhasti, kun yhtye räksyttää debyyttinsä alle 29 minuuttiin intro ja outro mukaan lukien. Speed metalin esi-isien teokset on kuunneltu tarkkaan, mutta varhaisen Bathoryn kohdalla korvat vasta ovatkin olleet höröllä aina toteutusta ja tuotantoa myöten. Unholy Nordic Noisen rupisessa riekkumisessa on oma viehätyksensä, mutta intensiivisyydestään ja nasevuudestaan huolimatta albumin loppupuolella tapahtuu puolikkaan astalon nipistävä tylsistyminen.

Rome

The Dublin Session

Trisol

Hinter den Mauern der Stadt 7”

Trisol

3

Viime vuoden alussa julkaistu, pitkälti eurooppalaisen neofolkin perinteistä ammentava Le Ceneri Di Heliodoro oli yksi vuoden parhaimmista levyistä. Mennyt vuosi tuntuu olleen erityisen luovaa aikaa Jérôme Reuterille, sillä em. albumin lisäksi reissulla Dubliniin äänitettiin pitkälti ex tempore -pohjalta vahvasti irkkumusiikkipohjainen The Dublin Session ja ehtipä julkaisuun vielä samana joulukuun 6. päivänä Hinter den Mauern der Stadt seiskakin.

Lähinnä pitkähkön EP:n mittainen The Dublin Session on sisällöltään aika lailla muuta kuin em. täyspitkä. Pääsääntöisesti sen sisältö edustaa modernimpaa lähestymistapaa paikalliseen kansanmusiikkiin, vaikka instrumentaatio onkin täysin perinteistä. Tunnelmat vaihtuvat rempseästä hyvinkin haikeisiin, mutta suurin ongelma on se, etteivät ne oikeasta muodostaan huolimatta syvennä musiikkia sellaiselle tasolle kuin mitä paikan päällä on todennäköisesti juuri taltiointihetkenä koettu. Lähimmäksi Romen omaa tyyliä edustavat kokonaisuuden kahtia jakavat Slash’n’Burn sekä Vaterland, joissa niissäkin on tosin hieman väljähtyneen stoutin maku pohjalla.

Vinyylisinkulla juhlistetaan Berliinin muurin murtumista 30 vuotta sitten tulkitsemalla samaan aikaan vaikuttaneen itäsaksalaisen punk-yhtyeen Die Skeptikerin kappaletta yhdessä tämän laulajan kanssa. Lopputulos on yhdessä B-puolen kanssa lähellä Neue Deutsche Wellea tuotuna nykyaikaan eli outoilusynapoppia, jota etenkin Nina Hagen teki 80-luvulla tunnetuksi. Kappaleita vaivaa sama ongelma mutta vielä suurempana kuin Vihreällä saarellakin synnytettyä musiikkia: muualla kuin paikan päällä tuossa ajassa eläneelle biisien taustalta puuttuu niitä syventävä tunne lopputuloksen jäädessä enemmänkin kuriositeetiksi.

Sargeist

Death Veneration EP

W.T.C.

4

On pelkästään hyvä, että alun perin kahdelle splitille aiotut Sargeistin neljä biisiä päätyivät lopulta omaksi Death Veneration -pienjulkaisukseen. Musiikiltaan EP on lähellä suomalaisen black metalin kovinta ydintä hyytävän yksinkertaisine melankoliamelodioineen. Tässäkin tapauksessa kaikenlainen innovatiivisuuden perään haikailu on totaalisen turhaa, kun hengen palo ja näkemys ovat näinkin vahvalla tolalla.

Kiivas kokonaisuus on erittäin iskevä ja yhtenäinen, jossa kakkoseksi tälläisty To Feast on Astral Blood nousee majesteetillisena esiin muita lähes tuplasti pidempänä.

SDI

80s Metal Band

MDD

1,5

SDI:n pöhköilevää teutooni-speed metalia tuli kakkoslevy Sign of the Wicked (-88) aikoihin diggailtua jopa sen verran, että se toimi tuolloin jopa inspiraation lähteenä lempinimelleni. Tätä ennen ja jälkeen julkaistut levyt ovatkin lirvahtaneet ohi. Nostalgia-ajan hengen mukaisesti paluuta on viritelty useamman vuoden ajan ja levykin on pitänyt sitten mennä julkaisemaan.

80s Metal Bandilla tempoa on tiputettu reilusti, tyyliä muutettu lähemmäksi nimensä mukaista perusmetallia, vaan pöljäilystä ei sentään ole luovuttu. Avauskolmikko on sen luokan velttoa läpsyttelyä ja ainoan alkuperäisjäsenen Reinhard Krusen laulu pahemman luokan ärsyttävää jollotusta, että odotukset lopun suhteen laskevat välittömästi maltillisesta nollasta pakkasen puolelle.

Onneksi yhtye älyää kiihdyttää tästä eteenpäin vauhtiaan ja tätä myötä biisitkin muuttuvat jämäkimmiksi ainakin toviksi aikaa. Samalla parantuu myös tulkinta hermoihin käyvästä kohti jo aikoinaan tutuksi tullutta persoonallisempaa otetta. Notkahduksia mitäänsanomattoman kappalemateriaalin muodossa löytyy kuitenkin lopulta sen verran paljon, että rankalla kädellä kaksi kolmasosaa karsimalla jäljelle jäävistä saisi kasaan kohtuullisen EP:n.

Taas yksi paluukiekko, jonka olisi voinut aivan hyvin jättää tekemättäkin.

Inferno #156/2018

Anti Cimex

Victims of a Bomb Raid

Dissonance

4

Jos kuvittelet, että Svea-mammanpoikia ei koskaan ole edes kenkuttanut ja että maan musiikkitarjonta on siksi pelkkää iloluonteista Abbaa ja Sabatonia, niin Anti Cimexin koko diskografian livelätyt pois lukien kattava kolmen CD:n boksi osoittaa käsityksesi vääräksi. Samalla se on myös erinomainen johdanto crust/d-beat maailmaan, joka näin yli 30 vuotta myöhemminkin kuulostaa edelleen sekä ajankohtaiselta sanoituksellisesti että armottomalta musiikillisesti.

Ensimmäisellä EP:llään Anarkist Attack vuodelta 1982 Anti Cimex köpöttelee vielä neljä biisiä perinteisemmän hardcoren hengessä, jossa siinäkin toki piilee jo oma äkäinen viehätyksensä.  Vuotta myöhemmin ilmestyneellä Raped Ass EP:llä aggressiotasot ovat vähintäänkin triplaantuneet joka suhteessa ja samaa menoa jatkettiin myös Victims of a Bomb Raid EP:llä (-84). Nämä kaksi pienjulkaisua ovatkin kaikessa repivyydessään aina soundeja myöten niin räävittömiä, vihaisia ja ytimekkäitä vetäisyjä, ettei yhä edelleenkään moni yrittäjä ole päässyt lähellekään niiden vimmaisuutta.

Vuonna 1986 tulleella nimettömällä minialbumillaan, jota joissain yhteyksissä on kutsuttu myös Criminal Trap -nimellä, bändi on siivonnut hitusen soundiaan ja mukaan on hiipinyt enemmän vaikutteita metallin puolelta hieman D-beat legenda Dischargen malliin. Biisit ovatkin aiempaan verrattuna jämäkämpiä, mutta samalla ilmaisusta on osittain kadonnut niin omaa ilmettä kuin raivoakin. Vaan onhan tuossa toki varaakin ja lopputulos on silti edelleen melko tykki.

Kakkos-CD:n täyttävän esikoisalbuminsa Absolut Country of Sweden yhtye julkaisi vuonna -90 ja tätä ennen se oli jo ehtinyt hajotakin muutamaksi vuodeksi. Tällä ja CD:llä numero kolme löytyvältä seuraajalla Scandinavian Jawbreaker (-93) jatkettiin pitkälti edellisen minin esittelemällä vahvasti metallisen hardcoren linjoilla D-beat-paukutuksen kadotessa entistäkin kauemmaksi taka-alalle. Vaikka molemmat sittemmin moneen kertaan uudelleenjulkaistuista albumeista tuntuvat nauttivan arvostusta, eivät ne silti lajinsa kovimpia merkkipaaluja ole. Molempia vaivaa niin monen muun tuon ajan levyn tavoin kokonaisuutta latistava tasapaksuus, mutta jälkimmäisen miehisempi ja monipuolisempi ote miellyttää hivenen enemmän korvia.

Anti Cimexillä on ollut suuri merkitys koko genrelle ja nyt julkaistava boksi opastaa hyvin niin vasta-alkajia kuin verestää skeneveteraanien muistojakin. Ja vaikka bändi hajosikin pian kakkoslevynsä jälkeen, oli osalla miehistöstä vielä annettavaa niin Driller Killerissä kuin Wolfpackissa.

Fosforos

D.E.M.I.S.E. 7”

Omakustanne

3

Tällä Fosforosin kakkos-EP:llä on ikää jo vuoden verran, vaan harvemmin noissa underground-piireissä niin täysillä promootioon satsataan, että ennakkohypeä yritettäisiin maksimoida. Ja kun pikkumusta pyörii vielä 33:lla eikä biiseissäkään hirmu hätä ole, niin parempi myöhään kun ei silloinkaan. Parasta ennen päivämäärääkään ei kansista löydy edes suurennuslasilla tihrustamalla.

Yhtye runnoo pikkupyörykälla kuusi biisiä rujon mureaa death metalia, joiden taustalla kaikuu vahva punk-henkinen tatsi. Osin tämän huomaa lyhyehköistä kestoista, sillä kaikki olennainen on sanottu reilussa minuutissa ja kattavimmillaankin alle kolmessa. Selkeimmin tämä kuitenkin kuulee  pääasiallisesti keskitempoisen synkässä ja rumassa jyystämisessä, joka löyhkää Hellhammerin ja Amebixin kaltaisten yhtyeiden nihilistiselle ja iskevälle ilmaisulle.

D.E.M.I.S.E. ei houkuttele millään muotoa luokseen, vaan pikemminkin tyrkkii pois ollen vaikeasti tavoiteltavuudessaan oikeassa mielentilassa hyvinkin kiehtovaa ja voimaannuttavaa. Toimivampi formaatti kokemukselle on kuitenkin todennäköisemmin keikka kuin levy.

Holy Life

I.O.B.W.

Omakustanne

3,5

Ruisleipä- ja maksalaatikkovertaus tuli käytettyä jo syksyllä 2016 julkaistun Holy Lifen ensimmäisen EP:n kohdalla eikä mikään ole tänä aikana juurikaan muuttunut. Hyvin tehdyistä perusasioita kun on aina mukava nauttia huolimatta siitä, mikä päivän maku sattuukaan olemaan ja todelliset elämykset tulevat usein pienistä ja arkisista asioista.

Lahden aikuisten karvanaamojen musiikki on edelleenkin vallan tymäkkää myös soundeiltaan, mutta jos esikoisella pieni ongelma oli samasta halosta veistetty materiaali, on halkaisukirves nyt vaihtunut veistämisessä käytettävään malliin. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että yleismeno on joka tasolla lunkimpaa ja tyylillisesti pelkän raskaan runnomisen sijasta Holy Life haluaa ja osaa  rokata myös aiempaa laveammalla skaalalla tekemättä kuitenkaan minkäänlaisia radikaaleja irtiottoja.

Intro: Hobo Sapiens käynnistää reilun puolituntisen lähes rennosti rullaavaan stoner rockin hengessä, kun Hail Selfissä hidastetaan taas tutumpaan lanausvauhtiin. The House of Nebulalla vauhti kiihtyy kuin Matilla ja Tepolla konsanaan, mutta kyntöasetukset pysyvät silti edelleen päällä. The Beyonderissa päätä kohotetaan rauhallisessa tahdissa kohti värillisempiä sfäärejä Lifestyle Indianin palauttaessa kuuntelijan takaisin maan kamaralle lämminhenkisen letkeällä rokkimurjomisellaan. Abyssinian Sunsetin pahaenteisellä jauhamisella on rutkasti mittaa, mutta tehokeinoiksi valikoidut hypnoottisuus ja verkkainen painonkasvu on päätöksenä onnistunut.

I.O.B.W.:llä Holy Life parantaa tekemisiään kuin sika juoksuaan ja kansallisella tasolla se alkaakin olla jo melko varteenotettava tulokas. Mutta jos intoa ja luovuutta riittää, alkaa pidempikin taival taittumaan vaikka sitten hitaasti mutta varmasti laahustamalla.

Mimorium

Incipit Chaos

Heathen Tribes

3,5

Suomalaisen black metalin arvostus aina eri maailmankolkkia myöten on helppo ymmärtää, koska se on tinkimättömyydessäänkin laadukasta. Tähän rintamaan on tunkeutumassa myös Mimorium ensimmäisellä albumillaan, ja sen verran tymäkkää on jo tässä vaiheessa rynnistys, että suunta on selkeästi sekä eteen- että ylöspäin.

Incipit Chaos on eheä kokonaisuus. Sen perusteet ovat pitkälti 90-lukulaisessa länsinaapurimme tutuksi tekemässä black metalissa, joka on pääosin hyvinkin nopeatempoista ja melodista, mutta silti konstailematonta ja sopivan karskia ilman sokerihumalaan päätymisen mahdollisuutta. Levyn teon aikana vielä kaksikkona toimineen kokoonpanon kaikista instrumenteista, sävellyksistä ja vielä miksauksestakin vastanneen Lord Mimoriumin näkemystä ja urakkaa on kiitettävä: vaikka rakennuspalikat ovat mallia Duplo, on lopputulos yksinkertaisuudessaan kaikkea muuta kuin lapsellisen kömpelö ja mitäänsanomaton.

Debyytiksi albumi onkin hyvä ja helposti toistoja vielä myöhemminkin keräävää kuunneltavaa. Juuri nyt se silti keikkuu juuri sellaisen rajapyykin päällä, joka erottaa harmaan massan ja mustan liekin toisistaan. Aika ja tulevat julkaisut näyttävät jääkö se kellumaan muiden joukkoon vai nouseeko näiden ylle nykyistä kirkkaampana roihuna.

Rick Springfield

The Snake King

Frontiers

3

Entinen sekä pop-maailmasta että TV:stä tuttu nuorisoikoni Rick Springfield on vanhoilla päivillään  ollut todella aktiivinen kummallakin saralla. Jos siloposkinen ja kaunis nuori poika -look onkin taakse jäänyttä elämää, kuuluu ja näkyy ikä pelkästään positiivisesti kasvaneena karismana. Vaikka aiemmin Riku onkin tehnyt lähinnä kirkasotsaisen tarttuvaa voimapop-rockia, ei siirtyminen uran 20. levyllä bluesahtavan ilmaisun pariin tunnu millään muotoa radikaalilta.

The Snake King on kaikin puolin mallikkaasti toteutettua ja puleerattua easy listeningia, joka siirtyilee saumattomasti kepeästä blues rockista poppiin ja takaisin. Tässä ilmaisussa piilee metka ristiriita. Kappaleet ovat musiikillisesti lähes vastustamattomia kaikessa kaihoisassa hyväntuulisuudessaan, mutta silti niihin kaipaisi syvempää tunnelatausta, jonka samankaltaisessa americana-tyylilajissaan Bruce Springsteen osaa taas mestarillisesti luoda. Vertauskohtia Bruceen löytyy myös sanoituksista, joissa Rick kertoo niin ikään kunnon reissumiehen tavoin kiehtovia ja monin osin vahvasti uskonnollissävytteisiä pieniä tarinoita, joista ei aina huumoriakaan puutu.

Levyn ainut vähäisissäkään määrin sieppaava tekijä on sen lähes tunnin mittainen kesto, josta tyylillisesti muiden tasolla oleva päätöseepos Orpheus in the Underworld nappaa 10 minuuttia ja perään liitetty piilobiisi vielä toiset neljä. Muutoin The Snake King on lähes täydellisen kivaa taustakuuntelumusiikkia, joka ei vaadi juuri minkäänlaista keskittymistä, mutta joka kuitenkaan ei ole tyhjänpäiväisen ärsyttävää.

Zeke

Hellbender

Relapse

4,5

Monen vähänkään tiukemman rokkibändin musiikkia väitetään perin heppoisesti turboahdetuksi, sillä Zeken remmiahdettuun rock-punkiin verrattuna lähes kaikki näistä yrittäjistä jäisivät jo lähtöviivalle haistelemaan pakokaasuja. Yli vuosikymmenen kestäneen levytystauonkin jälkeen asia käy heti täysin selväksi avauskappaleesta All the Way lähtien. Ja kun loputkin 14 kappaletta paiskotaan samalla tappiinsa saakka kiristetyllä intensiteetillä reiluun 20 minuuttiin, on kokemus kerrassaan henkeäsalpaavan riemukas.

Hellbenderillä Zeken herrat osoittavat lähes ilmiömäisen kykynsä tehdä todella ytimekkäitä, keskimäärin vain reilun minuutin mittaisia vauhdikkaita rokkirepäisyjä. Vahvan rosoisella punk-tatsilla varustetuissa ralleissa ei ole mitään ylimääräistä, mutta silti kaikki tarpeellinen aina nasevia kitarasooloja ja väkisinkin tarttuvia simppeleitä kertosäkeitä myöten. Jälki onkin niin hyväntuulisen riehakasta, että kuuntelukerta toisensa jälkeen rokin kuolemaan lähes uskova, kyyninen ja tukevampikin kaveri haluaa laittaa paikat paskaksi ja palamaan typerän virnistyksen kera.

Aiemmista Zeke-julkaisuista on vain vähäisiä kuulohavaintoja, mutta Hellbenderin perusteella Dirty Sanchezista (2000) on kuulemma ainakin syytä ottaa koppi.