Blaze of Perdition
The Harrowing of Hearts
Metal Blade
4,5
13 vuoden olemassaolonsa aikana Blaze of Perdition on ollut hyvinkin aktiivinen julkaisurintamalla ja kova työ alkaa kantaa hedelmää. Viidennelle täyspitkälle on löytynyt koti Metal Bladelta aiempien pikkulafkojen sijasta ja The Harrowing of Heartsia kuunnellessa on helppo ymmärtää miksi. Musiikillisesti levy on aiempaa melodisempaa, mutta tinkimättömyydestä on silti pidetty kiinni eikä pitkähköt kappaleet avaudu kertakuuntelulla.
Tunnelmallisesti väkevällä levyllä on vahvat yhtymäkohdat Mglan uudempaan tuotantoon, vaikka maanmiestensä ilmaisu onkin astetta tiiviimpää ja lähempänä musiikin tummaa ydintä. Tämä eroavaisuus riittää kuitenkin vallan hyvin oman ilmeen moninaiseen vääntelyyn. Parhaiten tämä käy ilmi ensinäytteenäkin julkaistulta Transmutation of Sins -kappaleesta, joka toimii erinomaisena keihäänkärkenä albumin puolivälissä.
Omanlaisensa taidonnäyte osaamisesta on myös em. singlen B-puoli ja levyn ensipainoksen bonuskappale Fields of the Nephilim -coveri Moonchild. Sovituksellisesti erot alkuperäiseen ovat pieniä, mutta lataus on sen verran vahva, että rähinälaulukin istuu kokonaisuuteen täysin luonnollisena osana. Lainakappale myös alleviivaa hyvin, mistä vaikutteita on imetty oman ilmeisen genren lisäksi.
Bütcher
666 Goats Carry My Chariot
Osmose
3
Kun bändillä on käytössään sekä hevi-umlaut että kuuskuuskutonen, täytyy sen olla true. Ja sitähän Bütcher kakkoslevyllään onkin eikä edes yhtään pöllömmin. Belgien perinnehevivaikutteinen ja lähes jatkuvasti ylikerroksilla käyvä speed metal on riemastuttavaa aina laulajan kireää ja mukavasti raspia sisältävää kiekumista myöten.
Albumin suurin kauneusvirhe on sen puolivälin tienoilta löytyvä nimibiisi, josta on yritetty tehdä eeppinen myös yli 9 minuutin mitallaan. Lopputulos on sekava ja tylsä, ja kun tätä seuraavat kaksi biisiäkin ovat vielä levyn mitäänsanomattominta antia, ei lopun kaunis ja lyhyt akustinen outro paljoa pysty pelastamaan. Ilman tätä tuhotrioa 666 Goats Carry My Chariot olisi selvästi kovempi minijulkaisuna.
Fuck-Ushima/Fosforos
Fuck-Ushima/The Horror Cycle -split LP
Gate of Deliria/Rämekuukkeli
3
Tamperelaisten poppoiden yhteisjulkaisun avaava Fuck-Ushima on vuosi vuodelta ja julkaisu julkaisulta selkeyttänyt ilmaisuaan. Poissa on pelkkää vauhdikasta kaaosta sisältävä edes takas sinkoilu, ja tilalle on tullut hitaan ja keskitempoisuuden välimaastossa murjottu hardcore/sludgen-ristisiitos, josta ei edelleenkään puutu äkkivääriä yllätyksiä. Pikkaisen päälle kaksi minuuttia ylittävien biisien kirskuva ehdottomuus pakottaa arvostamaan niitä, mutta sen verran vähän ne kuitenkin sisältävät tarttumapintaa, että napakka 10 minuuttia meinaa pikemminkin työntää pois luontaan kuin imaista sisään aggressionpurskeeseensa.
Vuonna 2017 ilmestynyt edellinen Fosforos-julkaisu D.E.M.I.S.E. 7” lupaili enemmän kuin lopulta antoi, mutta tuon jälkeen nähdyt useat vallan vakuuttavat keikat kasvattivat odotuksia uutta materiaalia kohtaan. Ja onneksi The Horror Cycleksi nimitetty splitin puoliskolla yhtye on kehittynyt niin soundillisesti kuin sävellyksellisesti säilyttäen kuitenkin alkukantaisen vahvan otteensa.
Biiseistä löytyy niin Bolt Throwerin jyräävyyttä, Amebixin nihilististä crustia kuin Hellhammerin luolamiesmäistä death/black metalia, jonka rujoutta Sislin eläimellinen mylvintä komppaa mainiosti. Minkäänlaista turhanpäiväistä kikkailua ei kappaleista löydy, mutta niiden sisältämää vahvaa ja osin hypnoottiseksi äityvää latausta voisi hyödyntää vaikka sitten pidentämällä kestoja jopa 4-5 minuutin tienoille.
Kokonaisuuden kaunista rumuutta arvostaa keskivertoa hiukka ylemmäs, missä taas erikseen tarkasteltuna Fuck-Ushima on tämän ala- ja Fosforos taas yläpuolella.
Mortar
Walking Corpse Syndrome LP
Negative Worldview
2,5
Lahtelaista osaamista ei juurikaan ole tarvinnut haukkua, mutta nyt muutoin tyylikkäästi aina kansia ja sanaliitettä myöten toteutettu verenpunainen vinyylijulkaisu on onnistuttu sössimään melko pahasti tuotannollisesti. Korvat ovat jossain määrin kyllä tottuneet siriseviin kitaroihin ns. kihinä-hardcoren pienjulkaisuilla, mutta osittain grindaavassa death metalissa ja vieläpä täyspitkässä mitassa ne vain syövät kappaleista kaikenlaisen jykevyyden. Ja kun soundin päälle nousee vielä pinkeästi naputtava virvelirumpu, eivät lähtökohdat Walking Corpse Syndromen kuuntelulle ole kovinkaan mieluisat.
Vaikka soundit rassaavatkin korvakäytäviä piikkilangan lailla, on ratkaisu mitä luultavimmin halutunlainen. Mortarin underground-soittajista koostuva nelikko on operoinut sen verran pitkään erilaisten visvaisemman puolen tyylilajien parissa, että tällainen äärimmäisen riisuttu ja riipivä ”punk-henkinen” äänimaailma tuntuu heille kotoisalta ja normaalilta. Osin vika saattaa olla myös formaatinkin, sillä Bandcampista kuunneltuna äänijälki ei ole yhtä hermoja raastavaa. Luulenpa myös, että C-kasetille ominaisen nauhakompression ansiosta tämä paluun tehnyt nykyinen hipsteriformaatti olisi ollut paras mahdollinen vaihtoehto tälle debyytille.
Mitä itse biiseihin tulee, ovat ne juuri niin napakoita ja konstailemattomia kuin kuvitella saattaa tällaisen porukan synnyttävän. Minkäänlaisia sovituksellisia ontumisia ei kuule ja kymmenen kappaleen vanhakantainen dödögrinditykitys hitaampine osuuksineen on kaikessa yllätyksettömyydessään vähintäänkin kelvollista. Terän verran lopputuloksesta kuitenkin katoaa taivaan tuuliin ohuiden tuotannollisen arvojen ansiosta.
Outlaws
Dixie Highway
Steamhammer
3,5
Ainakin näin eurooppalaisesta näkövinkkelistä tarkasteltuna jo 60-luvun puolella perustettu Outlaws tuntuu jääneen jopa Molly Hatchetin punaniskaiseksi pikkuserkuksi, vaikka parhaimmillaan sen biisit ovatkin yhtä kovia. Vuosituhannen vaihteen molemmin puolin tapahtuneen pitkähkön tauon jälkeen levyjä on tiputeltu harvakseltaan, mutta veteraanien ei tarvitse kiirehtiä mihinkään kuten uusi 13. albumi myös osoittaa.
Koko levy on vähemmän yllättäen täynnä hyvinkin kepeästi ja leppoisasti rullaavaa southern rockia, joka kunnioittaa genren perinteitä aina tekstejään myöten. Hyvin usein mukana on myös aimo annos haikeutta, vaikka paikoitellen yhtye osaa myös edelleen olla rempseä. Kaukana takana ovat kuitenkin ne ajat, jolloin myös musiikissa kuului pelkästään hyvällä tavalla nuorten miesten uho ja whiskyn vahvistama rehvakkuus.
Dixie Highway on puhdasta K-40 musaa, jonka AOR-henkisyyden luulisi vetoavan myös muihin kuin syvän etelän asukeille ja ystäville. Tulevana kesänä kelpaa tien päällä kuunnella Southern Rock Will Never Die -avausraitaa ja muistella sen tahdissa edesmenneitä genren legendoja. Eikä fiilistelyä tarvitse siihen lopettaa, koko levyä on hyvin miellyttävää kuunnella vaikka koko mökkimatkan Pirkanmaalta Etelä-Savoon.
Radiopuhelimet
Kosminen tiedottomuus
If Society
3,5
Suhteeni Radiopuhelimiin ei ole kovinkaan läski. Alkupään tuotanto on tutumpaa ekoista EP:stä lähtien K.O.:n (1990) äkkiväärän ehdottomuuden vietyä lopullisesti mukanaan, mutta tämän jälkeen kokoelmiini on päätynyt levyjä vain satunnaisesti. 2000-luvun tuotannosta onkin vain pelkkiä yksittäisiä kuulohavaintoja, vaikka arvostukseni orkesteria kohtaan ei koskaan ole lerpahtanutkaan.
Radiopuhelimet on kaikessa jurottavassa suoruudessaan tyypillinen oululainen tapaus ja siksi onkin yllättävää, kuinka positiiviselta Kosminen tiedottomuus kuulostaa. Yllätys on myös hyvinkin erilaisten tyylilajien välinen venkoilu, omaan soitannollisesti tiukkaan muottiin survottuna tietty. Monen muun orkesterin kohdalla lopputulos olisi pelkästään päämäärätöntä haahuilua ja outoilua sen itsensä vuoksi, mutta näiden ankarien herrasmiesten kohdalla kyse on aina toimivasta tavaramerkistä. Huikeimmillaan em. yhdistelmä on kiihkeästi funkkaavassa Naapurit-kappaleessa.
Kosminen tiedottomuus on juuri niitä levyjä, joista lopulta päätyy pitämään hitusen enemmän sen sisältämän tekemisen menon kuin itse musiikin takia. On tosin täysin mahdollista, että juuri tästä syystä sen pariin tulee palattua moneen kertaan myöhemminkin aina kun sukupuolielimetön nykymeno alkaa ahdistamaan liiaksi.
Reaper
Unholy Nordic Noise
Iron Bonehead
3,5
Viikate viuhuu ruotsalaisen Reaperin otteessa vinhasti, kun yhtye räksyttää debyyttinsä alle 29 minuuttiin intro ja outro mukaan lukien. Speed metalin esi-isien teokset on kuunneltu tarkkaan, mutta varhaisen Bathoryn kohdalla korvat vasta ovatkin olleet höröllä aina toteutusta ja tuotantoa myöten. Unholy Nordic Noisen rupisessa riekkumisessa on oma viehätyksensä, mutta intensiivisyydestään ja nasevuudestaan huolimatta albumin loppupuolella tapahtuu puolikkaan astalon nipistävä tylsistyminen.
Rome
The Dublin Session
Trisol
Hinter den Mauern der Stadt 7”
Trisol
3
Viime vuoden alussa julkaistu, pitkälti eurooppalaisen neofolkin perinteistä ammentava Le Ceneri Di Heliodoro oli yksi vuoden parhaimmista levyistä. Mennyt vuosi tuntuu olleen erityisen luovaa aikaa Jérôme Reuterille, sillä em. albumin lisäksi reissulla Dubliniin äänitettiin pitkälti ex tempore -pohjalta vahvasti irkkumusiikkipohjainen The Dublin Session ja ehtipä julkaisuun vielä samana joulukuun 6. päivänä Hinter den Mauern der Stadt seiskakin.
Lähinnä pitkähkön EP:n mittainen The Dublin Session on sisällöltään aika lailla muuta kuin em. täyspitkä. Pääsääntöisesti sen sisältö edustaa modernimpaa lähestymistapaa paikalliseen kansanmusiikkiin, vaikka instrumentaatio onkin täysin perinteistä. Tunnelmat vaihtuvat rempseästä hyvinkin haikeisiin, mutta suurin ongelma on se, etteivät ne oikeasta muodostaan huolimatta syvennä musiikkia sellaiselle tasolle kuin mitä paikan päällä on todennäköisesti juuri taltiointihetkenä koettu. Lähimmäksi Romen omaa tyyliä edustavat kokonaisuuden kahtia jakavat Slash’n’Burn sekä Vaterland, joissa niissäkin on tosin hieman väljähtyneen stoutin maku pohjalla.
Vinyylisinkulla juhlistetaan Berliinin muurin murtumista 30 vuotta sitten tulkitsemalla samaan aikaan vaikuttaneen itäsaksalaisen punk-yhtyeen Die Skeptikerin kappaletta yhdessä tämän laulajan kanssa. Lopputulos on yhdessä B-puolen kanssa lähellä Neue Deutsche Wellea tuotuna nykyaikaan eli outoilusynapoppia, jota etenkin Nina Hagen teki 80-luvulla tunnetuksi. Kappaleita vaivaa sama ongelma mutta vielä suurempana kuin Vihreällä saarellakin synnytettyä musiikkia: muualla kuin paikan päällä tuossa ajassa eläneelle biisien taustalta puuttuu niitä syventävä tunne lopputuloksen jäädessä enemmänkin kuriositeetiksi.
Sargeist
Death Veneration EP
W.T.C.
4
On pelkästään hyvä, että alun perin kahdelle splitille aiotut Sargeistin neljä biisiä päätyivät lopulta omaksi Death Veneration -pienjulkaisukseen. Musiikiltaan EP on lähellä suomalaisen black metalin kovinta ydintä hyytävän yksinkertaisine melankoliamelodioineen. Tässäkin tapauksessa kaikenlainen innovatiivisuuden perään haikailu on totaalisen turhaa, kun hengen palo ja näkemys ovat näinkin vahvalla tolalla.
Kiivas kokonaisuus on erittäin iskevä ja yhtenäinen, jossa kakkoseksi tälläisty To Feast on Astral Blood nousee majesteetillisena esiin muita lähes tuplasti pidempänä.
SDI
80s Metal Band
MDD
1,5
SDI:n pöhköilevää teutooni-speed metalia tuli kakkoslevy Sign of the Wicked (-88) aikoihin diggailtua jopa sen verran, että se toimi tuolloin jopa inspiraation lähteenä lempinimelleni. Tätä ennen ja jälkeen julkaistut levyt ovatkin lirvahtaneet ohi. Nostalgia-ajan hengen mukaisesti paluuta on viritelty useamman vuoden ajan ja levykin on pitänyt sitten mennä julkaisemaan.
80s Metal Bandilla tempoa on tiputettu reilusti, tyyliä muutettu lähemmäksi nimensä mukaista perusmetallia, vaan pöljäilystä ei sentään ole luovuttu. Avauskolmikko on sen luokan velttoa läpsyttelyä ja ainoan alkuperäisjäsenen Reinhard Krusen laulu pahemman luokan ärsyttävää jollotusta, että odotukset lopun suhteen laskevat välittömästi maltillisesta nollasta pakkasen puolelle.
Onneksi yhtye älyää kiihdyttää tästä eteenpäin vauhtiaan ja tätä myötä biisitkin muuttuvat jämäkimmiksi ainakin toviksi aikaa. Samalla parantuu myös tulkinta hermoihin käyvästä kohti jo aikoinaan tutuksi tullutta persoonallisempaa otetta. Notkahduksia mitäänsanomattoman kappalemateriaalin muodossa löytyy kuitenkin lopulta sen verran paljon, että rankalla kädellä kaksi kolmasosaa karsimalla jäljelle jäävistä saisi kasaan kohtuullisen EP:n.
Taas yksi paluukiekko, jonka olisi voinut aivan hyvin jättää tekemättäkin.
