Inferno #175/2019

Betelzeus

Congolese Sterilization MC

Kohina

3

Lahtelaisesta sludgeilusta ja jumituksesta on tänäkin vuonna ollut mukavasti varsin hyvätasoista tarjontaa Holy Life ja Taser etunenässä ja nyt remmiin liittyy vielä Betelzeus. Kysyntääkin tuntuu olevan, sillä alkuvuodesta omakustanteisena kasettina ilmestynyt Betelzeusin ensijulkaisukin on nyttemmin saanut sekä virallisen kasetti- että CD-painoksen ja vinyyliäkin pitäisi olla vielä tulossa.

Avausbiisin perusteella voisin syödä hatullisen sitä itseään, jos joku väittää etteikö kaverit olisi Eyehategodia riskisti kuunnelleet. Tämän jälkeen meno muuttuu kuitenkin astetta rauhallisemmaksi doomailun painaessa ilmeisten jurnutusesikuvien vaikutusta kauemmaksi taustalle. Tätä linjaa voikin alkaa kutsua jo enemmän omaksi ilmeekseen, jonka paras edustaja on albumin selkeästi pisin, yli yhdentoista minuutin mittainen Earth's Torn Up And Sky Is Bleeding Black.

Em. yhdistelmä ei sekään ole mitenkään mullistava, mutta mielenkiintoa nostattavaa kiehtovuutta siitä alkaa löytyä jo mukavasti. [N/A]:n ja Scorched Lungsin kaltaiset biisit lisäksi osoittavat, että herkemmästäkin tunnelmoinnista yhdistettynä roisimpaan riekkumiseen Betelzeusilla on annettavaa mutta myös syytä ammentaa nykyistä enemmän.

Black Beast

Nocturnal Bloodlust

Primitive Reaction

4

Vaikka kotimaisen Black Beastin musta tuli hiipuikin kekäleiksi parin pienjulkaisun jälkeen vuosituhannen alkupuoliskolla, on se taas roihahtanut tänä vuonna ilmiliekkeihin. Tuloksena on jäätävää poltetta hehkuva debyytti Nocturnal Bloodlust, joka nousee kertaheitolla yhdeksi tämän vuoden parhaimmista black metal -albumeista.

Nasevan 33-minuuttisen täyspitkän musiikki pohjautuu selkeästi 90-lukulaiseen skandinaaviseen mustaan metaliin ja yhtymäkohdat Immortalin Pure Holocaustin suuntaan ovat erityisen vahvat.  Myös Black Beastilla nopeus on valttia muttei mikään itseisarvo. Intron jälkeiset kahdeksan biisiä ovat vallan vakuuttavia niin musiikillisesti kuin tunnelmallisesti kaikessa kontrolloidussa vimmaisuudessaan, jota selkeän pelkistetty muttei missään määrin kolkko soundimaailma vain alleviivaa.

Kun kaiken taustalla on vielä veikeän rujo groove, johon usein havahtuu vasta temmon laantuessa maltillisempiin lukemiin hieman yllättävissäkin paikoissa, ei näkemyksen ja tyylitajun vahvaa yhdistelmää voi kuin arvostaa. Tämä jos mikä vaatii vahvaa kokemusta ja vakaumusta, jota ei nykyisin kovinkaan usein kuule.

Crypt Sermon

The Ruins of Fading Light

Dark Descent

3

Crypt Sermonin kakkoskiekko jyrähtää uljaasti käyntiin kuten eeppisen metallin kuuluukin. Mielikuvat Candlemassin Epicus Doomicus Metallicusin -klassikkodebyytin suuntaan ovat vahvat, vaikka jenkkien tuomionjakaminen onkin astetta vauhdikkaampaa. Sinällään laadukkaasti toteutetun levyn kolmeen osaan jakavista lyhyistä instrumentaalivälisoitoista huolimatta lähes tunnin mittainen kokonaisuus alkaa puolivälin jälkeen tuntua ikävästi mittaansa pidemmältä. Muutama kohti korkeuksia kajahtava melodia ja harras kertosäe lisää, niin johan alkaisi ylisanoja löytyä.

Darkified

Cthulhu Riseth - The Complete Works of Darkified LP

Nuclear War Now!

4

90-luvun alussa vaikuttaneen Darkifiedin ura jäi ainoastaan vuoden mittaiseksi, mutta tuona lyhyenä ajanjaksona ilmestyneet demo ja EP julkaistaan nyt jo viidettä kertaa uudelleen. Jokaisella versiolla on ollut eri julkaisija ja kaikissa formaateissa löytyy hieman eri variaatioilla.

Eka demo on tunnetusti paras ja niin nytkin. Synaintrolla ja outrolla varustettu Dark on aikakaudelle tyypillistä, mutta edelleen tyylikkäästi toimivaa ja kiivasta hurri-DM:ää, josta löytyy myös synkempää sävytystä. Alun perin seiskana julkaistu Sleep Forever… kärsii latteahkoista soundeista, joka onkin jo puhdasveristä DM:ää. Mukava alle 20 minuuttinen tuulahdus menneisyydestä, joka ei löyhkää missään määrin ummehtuneelle.

Molly Hatchet

Battleground

Steamhammer

3,5

Lähemmäs 50 vuotta punaniskarokkia työstäneen ”Lynyrd Skynyrdin pikkuveljen” Molly Hatchetin rivistössä ei ole enää yhtään alkuperäistä jäsentä jäljellä viikatemiehen viedessä viimein myös kitaristi Dave Hlubekin pari vuotta sitten. Karavaani kulkee ja soi hyvin tästäkin huolimatta, vaikka yhtyeen vanhimmat jäsenet ovat 80-luvun puolivälistä, johon orkesterin tuotannon kultakausi tyssäsi.

Kolmessa eri paikassa äänitettyä tuplalive Battlegroundia kuunnellessa ei voi kuin ihastella yhtyeen äärimmäisen letkeää soittoa ja musiikin eläväistä tunnelmaa, vaikka tällaisella biisimateriaalilla ja kokemuksella asian ei pitäisikään olla minkäänlainen yllätys. Ainoastaan bändin omassa free birdissä eli Fall of the Peacemakersissa hyväntuulisuus tuntuu syövän pois levyversion vahvaa tunnelatausta ja kaipaamaan jää myös alkuperäosen päättävää huikeaa parin minuutin jamitykittelyä.

Battleground on perinteisellä tavalla hyvä livejulkaisu, joka toimii myös oivana best of -kokoelmana sisältäen tuttujen klassikoiden lisäksi myös tuoreempien levytysten parhaimmistoa. Vaan kyllähän tämän julkaisun kaverina olisi liikkuvaa kuvaa kelvannut myös katsastaa, mutta kysymys lienee puhtaasti liiketaloudellisista realiteeteista.

Sun Descends Black

EP I

Omakustanne

4

Jenkkitrio Sun Descends Black ottaa luulot pois heti kättelyssä ensijulkaisullaan. EP:n neljä ensimmäistä kappaletta sekä intro runnotaan reiluun seitsemään minuuttiin, mikä tekee jylhästä ja tummasävytteisestä death-black metal -hybridistä kaikessa kiivaassa eläimellisyydessään todella iskevää ja vakuuttavaa. Ja vaikka lopulla kolmella raidalla kestot tuplaantuvatkin hitaampien osioiden myötä, pysyy bändin ote yhä vangitsevana. Ei mikään ihme, että näinkin dystooppisessa ja nihilistisessä  ilmaisussa musta aurinko ei lainkaan nouse.

Inferno #89/2011

Fullforce

One

SPV

3,5 Fullforce on täynnä ruotsalaista tekijäpelimanneja, joiden aiempiin meriitteihin kuuluu jäsenyys mm. Hammerfallissa, Narniassa, Dream Evilissä ja monessa muussa ja taitaapa nykyisiä muitakin bändejä useammalla herralla olla. Onneksi yhtye ei heti ensijulkaisulla vaikuta miltään vasemmalla kädellä sutaistulta hauskanpito tai sivuprojektilta, vaan pidempään kypsytetyltä oikealta bändiltä, jonka musiikillinen linja on alusta alkaen selkeä: melodista ruotsimetallia kevyin power ja progevaikuttein.

One on paikoitellen oikeinkin mukavasti tarttuvaa, kulkevaa ja hyväntuulista metallia, josta löytyy ilahduttavasti myös raskautta tissinläpsyttelyn sijaan. Keskinkertaisimmillaankin kappaleet ovat vähintäänkin hyvää keskitasoa, kiitos solisti Michael Anderssonin miellyttävän äänen ja hyvien laululinjojen ja kertosäkeiden. Iso osa on myös kitaristikaksikolla Elmgren-Grimmarkin, jolta löytyy pikkunättiä riffiä, näkemystä soittaa sopivan vähäeleisesti sekä sooloilla tarpeen vaatiessa tyylillä.

Bändin jäsenten lisäksi sen vahvuuksiin kuuluu myös olla kuulostamatta kliseiseltä, vaikka perinnetietoisuus merkittävää osaa näytteleekin muuten modernissa ulosannissa. Turhan eloton soundimaailma ja todellisten hittien puute taannuttaa kokonaisuutta, mutta kehnommillakin julkaisuilla on monen orkesterin ura lähtenyt käyntiin. Fullforcen urakäyrä on noususuhtainen heti startissa, toivon mukaan se myös tavoittaa korkealle nostetut odotukset jo seuraavalla levyllään.

Hävitys/Ward

Split 7”

Ruori/Ritual Hate/Roina

3 Tässäpä pikkumusta yhteisjulkaisu kahdelta kotimaiselta yhtyeeltä ja kolmelta eri lafkalta, jossa kiteytyy hyvin mistä DIY/underground- toiminnassa on pohjimmiltaan kyse. Siinä missä Hävitys ilmaisee itseään A-puoliskolla vanhan mallisen death metalin/grindcoren keinoin neljällä kappaleella, riittää synkän sludgen/doom metalin syövereihin sukeltavalle Wardille yksi veisu. Molemmissa tapauksissa annostus on kuitenkin kohdallaan ja yhdistelmä kokonaisuutena on toimiva.

Hävityksen pelinavaus Hallintaa hitaine osuuksineen on sekä sitä seuraava rivakka rykäisy Katse taivaissa nivoutuvat hyvin yhteen, mutta vauhdikas loppupuolisko Ajastaikaan ja Pudonnut eivät vastaavanlaista vaikutusta pysty luomaan. Wardin Past Behind on puolestaan yhtenäisempi ja omaa makua astetta miellyttävämpi teos, jossa perusmurjomisen sekaan on yksinkertaisin ja kohtuullisen hyvin sovitetuin tehokeinoin saatu synnytettyä moniulotteisuutta kasvattavia synkempiä tunnelmanvaihteluita.

Tyylikkäisiin kääreisiin puetulla seiskalla on kaksi alkukantaisista soundeista ja ilmaisuista voimaa ja ahdistusta ammentavaa yhtyettä, jotka kuitenkin ovat toivon mukaan vielä kehityskaarensa alkupäässä. Pieteetillä ja asenteella kun ei kuitenkaan lopulta voida paikata kaikkia näkemyksen ja taidon aukkoja.

In Legend

Ballads 'n' Bullets

SPV

3,5 Saksalaista tyylitajua harvemmin pääsee kehumaan, innovatiivisuutta kylläkin. In Legendin ensimmäisellä täyspitkällä nämä kaksi ominaisuutta paiskaavat poikkeuksellisesti tassua, sillä triona musisoiva poppoo lähestyy biisejä piano etunenässä, ainoastaan basso, rummut ja laulu kompaten. Mistään himmailusta ei kuitenkaan ole kysymys, vaan hyvin rullaavasta ja ajoittain vauhdikkaastakin metallista, jossa toki tummalla tunnelmallisuudella on suuri merkitys.

On veikeää huomata, että albumia kuuntelemalla kitaroiden uupumista ei tajua ennen kuin asiasta on tietoinen ja siihen alkaa kiinnittää erityistä huomioita. Sen verran hienoja, jyhkeitä ja monipuolisia pianomelodiat ovat ja samaa voi sanoa myös niin sävellysten kuin koskettimien takana olevan Bastian Emigin laululinjoista ja suorituksesta. Kahden vahvan elementin kombinaatio toimii saumattoman tyylikkäästi yhteen ja yksinkertainen rytmisektio jämäköittää soundin sopivan metalliseksi.

Ballads 'n' Bullets tuo mieleen Evergreyn musikaalisuuden ja kunnianhimoisuuden yhdistettynä Crematoryn jämäkkään fiilistelyyn ilman usein nololta kuulostavaa germaanista goottisävyä. Kolmanneksen kokonaisuudesta olisi tosin voinut leikata poiskin, sillä tunteroinen tätä herkkua vastaa kahden mansikkalitran ahmimista. Tolkku se pitää talkkunankin syönnissä olla.

Kakkahätä-77

Huoltoasemalle unohdettu mies

Stupido

4,5 Kakkiksen nelikko on niistänyt nenänsä ja laittanut korkin tiukemmin kiinni, sillä näiden 77-punkkareiden kakkosalbumi on aiempaa huolitellumpi niin sävellyksiltään kuin tuotannoltaankin. Konsepti on silti samankaltainen kuin kahdesta EP:stä koostetulla debyytilläkin eli 1-2 minuutin mittaisia ralleja, joista yli puolet on vieläpä kuultu aiemmin useilla eri pienjulkaisuilla. Ratkaisu perustunee pikemmin laiskuuteen kuin sävellyskynän tylsymiseen, sillä levyn uudet biisit ovat kauttaaltaan paljon parempia kuin mitä viimeisimmät EP ja split 7” antoivat olettaa.

Kappalevalikoima ja aavistuksen siistiytynyt ulosanti saivat tovin verran kyseenalaistamaan jäikö punk liiaksi taustalle, mutta 28 minuutista sitä löytyy kyllä riittämiin. Pääasiassa yhteiskunnan ulkopuolelle pudonneiden/jättäytyneiden ja erilaisista päihdeongelmista kärsivien ahdistuneiden flegmaatikkojen arkipäivän elämästä kertovat vetäisyt ovat vastustamattoman tarttuvia ja yksinkertaisen ytimekkäitä. Saarnaamiseen, valittamiseen tai rappion ylistämiseen ei kuitenkaan sorruta, vaan asioiden laita todetaan sellaisena kuin ne ovat. Oman kontrastinsa ajoittain karuillekin teksteille tuo positiivishenkinen lähestymistapa sekä genrelle sinällään tyypillinen duurimainen hilpeähenkisyys.

Räkänokasta on tullut mies, vaikka huoltoasemalle jäikin. Poikamainen aitous, vilpittömyys ja koheltaminen on Kakkahätä-77:lla yhä kiehtovasti tallella eikä se naura edelleenkään tyhjälle, vaan kovasti ainakin itselleen.

Ken Hensley & Live Fire

Faster

Earmusic

3 Uransa ja hittinsä 70-luvun Uriah Heepissä tehnyt hammondin taitaja, mutta myös kitaran, laulun ja säveltämisen osaava Ken Hensley voisi ikänsä puolesta alkaa viettämään ansaittuja eläkepäiviä. Mutta ei, herra tuntuu aktivoituneen 2000-luvulla kokonaan uudella innolla. Live Fire -yhtyeen kanssa julkaistu ensijulkaisu osoittaa, että parhaimmillaan herralla on yhä edelleen taito hyppysissään tehdä hienoa, vanhakantaista, leppoisaa ja tyylikästä hard/heavy rockia.

Fasterin avaava raskas ja pitkähkö aloituskaksikko Set me Free (from Yesterday) ja The Curse on erittäin mukavaa kuunneltavaa ja samalla levyn parasta antia. Näitä seuraava balladi I Cry Alone kulkee sekin komeasti ja letkeä Katrine istuu perään kuin koira käskemällä. Tämän jälkeen materiaali taantuukin kirotulle ihan kiva tasolle, josta se ei enää nouse enää missään vaiheessa haastamaan neljää ensimmäistä kappaletta.

Ovathan herra Hensleyn sävellykset vielä tällöinkin erittäin ammattitaitoisia, helppoja ja mukavia kuunneltavia, mutta lopun useampi rokkiveto ja tunnelmointipala tekevät kokonaisuudesta hieman hajanaisen oloisen ja itseään toistavan. Pelkkä tuottajavastuun jakaminen luottomiehen kanssa olisi todennäköisesti ollut ensimmäinen askel kohti vieläkin parempaa kokonaisuutta, sillä nyt materiaalia on vähintäänkin neljä kappaletta ja 20 minuuttia liikaa. Sokeita osaavat näemmä ammattimiehetkin olla tekemisiään kohtaan.

 

Molly Hatchet

Greatest Hits II

SPV

4 Nöösipoikana Molly Hatchetin maalatut kansitaiteet vakuuttivat enemmän kuin itse musiikki. Iän myötä sisällön päällekin on alkanut ymmärtää jopa siihen malliin, että yhtyeen seitsemän ensimmäistä ennen hajoamista julkaistua albumia Molly Hatchet -debyytistä (1978) Lighting Strikes Twice (1989) -levyyn ovat päätyneet kokoelmiin. On sääli, että hyvällä boogie-otteella veivaavaa orkesteria on aina pidetty southern rockin B-sarjalaisena ja Lynyrd Skynyrdin pikkuserkkuna. Tarinan mukaan asiakkaitaan pään mitan verran lyhentäneeltä maksulliselta naiselta nimensä ottaneella orkesterilla kun on aina ollut omanlaisensa rouhea hard rock ote sekä nippu, jos ei nyt suuria klassikoita, niin vähintään oikein hyviä kappaleita.

En tiedä mille useammalle julkaistulle kokoelmalle ja best of -levylle tämä kakkososa on varsinaisesti jatkoa, mutta idea, toteutustapa ja sisältö on huolellisesti mietittyä ja valittua. Maksimitalliselta CD:ltä löytyy 14 kappaletta comebackin jälkeen julkaistulta viideltä albumilta vuosilta 1996-2010 eli juuri sitä materiaalia, mitä monelta varttuneemmalta on varmasti jäänyt kuulematta. Ja kyllähän uusi materiaali jytää lähes yhtä hyvin kuin vanhakin, vaikka soundi ja ote onkin aiempaa tymäkämpää ja lähempänä raskasta boogie hard rockia kuin viskille lemuavaa punaniska-groovea. Onpahan mukana alunperin Silent Rages of Heroesilta löytyvä uusintaversiokin Molly Hatchetin omasta ”free birdistä” Fall of the Peacemakersistä, joka kieltämättä modernisti koskettimilla sokeroituina menettää osan karun kiehtovasta ja yksinkertaisesta herkkyydestään alkuperäiseen verrattuna.

Kokoelman täydentää erittäin hyvin sen kakkoskiekko, jolta löytyy kolmen vartin verran kahdelta eri livejulkaisulta napattuja ennen lyhyttä hajoamista vuonna 1990 julkaistuja kappaleita sekä studioversio yhdestä aiemmin julkaisemattomasta mukiinmenevästä kappaleesta. Keikoilla tallennetuissa versioissa bändin hyväntuulinen svengi on pahuksen tarttuvaa etunenässään Whiskey Man sekä Beatin' the Odds.

Greatest Hits II:sta kuunnellessa herää kysymys, missähän Suomessa myydään XL-kokoisia lappuhaalareita, voiko jenkkiviskin makuun tottua ja onko ummikon helppo oppia soittamaan banjoa?

Ydinperhe

Ydinperhe LP

Hakaniemi Hardcore/Bad Hair Life

4 Ydinperheen ensimmäinen täyspitkä on juuri niin äkäinen ja kipakka sekä tekstillisesti että musiikillisesti kuin mitä sen aiemmin julkaistut seiskatuumaiset vinyylitkin olivat. Rivakoissa rykäisyissä tuta saavat niin mulkut esimiehet, nistit, sossutukensa ryyppäävät syrjäytyneet, opiskelua kaihtava nuoriso, ihmisiä kadulla huvikseen pieksevät peräreiät, päihteitä kaihtavat punkkarit kuin radioiden soittolistatkin. Pientä ihmistä vituttaa monet asiat ja se on saatu myös kanavoitua ulosantiin esimerkillisellä tavalla.

Bändin 80-luvun alkuun kurkottava stadilainen vauhdikas hardcore on erittäin ytimekästä mutta samalla myös niin tarttuvaa, että lähes pakonomaisen riehumisen ohella sen kertosäkeiden mukana pystyy jopa huutamaan. Toisin kuin kotioloissa naisväen korotettu äänenkäyttö musiikissa on aina piristävä lisä ja niin myös Ydinperheessä, jossa kitaristin taustahuudot saavat vaistomaisesti pohtimaan, onkohan vähintäänkin roskapussi taas jäänyt viemättä.

Aggression kautta kiekko antaa sekä ajattelemisen aihetta että myös virtaa käyttää harmaita aivosoluja lintukodossa asuville muuhunkin kuin arkipäivän rutiinien pähkäilyyn. Vaikka julkaisun tuumakoko onkin kasvanut viidellä, ei kahdelletoista kappaleelle kerry silti yhteismittaa 13 minuuttia enempää. Sopiva annos yhä edelleen, vaikka kuuntelusessiolle kertyykin silti helposti useampi puolenkääntö.