Inferno #225/2024

Alarm!
Alarm!
Armageddon
2,5

Ei mikään ihme, että Alarm! räimii esikoisellaan rennosti rullaavaa hardcorea, onhan kolme neljäsosaa yhtyeestä pari vuotta sitten pillit pussiin laittaneesta Victimsistä. Menneisyyttä ei kuitenkaan ole lähdetty toistamaan sellaisenaan, vaan crustahtavan pohjan päälle on ympätty kevyesti melodiaa biisien ja kokonaisuuden pysyessä kumminkin asiaan kuuluvan ytimekkäinä.

Ensipuraisu levystä onkin positiivinen, rujoimman räävittömyyden välttely ja tarttumapintaa kaihtamaton lähestymistapa kuulostaa monipuolisuudessaan riittävän omanlaiselta ja tuoreelta. Ja onpahan albumin loppupuolella mukana myös pidempää hidastempoisuutta, joka sekin on toimivaa ruotsalaiseen malliin.

On siis hyvä levy? Pohjimmiltaan kyllä, mutta mitä paremmin musiikkiin paneutuu, sitä enemmän alkaa tuntua että kappaleista uupuu varsinainen sisältöä. Bändin keskeinen musiikillinen ajatus on heti kättelyssä hyvin hanskassa ja intensiivisellä otteella on saatu osa tyhjyyden tunteesta paikattua, mutta ei tämä herätä edes ajatuksen tasolla halua ryhtyä riehumaan. Ehkä kompromissia muistuttavasta tyylistä tulisi siirtyä joko perinteisempään riehakkaaseen ilmaisuun tai jalostua siitä entistä kauemmaksi.

Crypt Sermon
The Stygian Rose
Dark Descent
4

Viisi vuotta on kulunut edellisestä The Ruins of Fading Lifesta ja Cryptic Sermon on ottanut selkeän harppauksen kohti laadukkaampaa ja oman itsensä näköisempää ilmaisua. Alkuaikojen Candlemass uutuuslevystään edelleenkin tulee mieleen paikoin hyvinkin vahvasti, muistuttaahan esimerkiksi avauskappale Glimmers in the Underworldin laululinjat melko lähellä Mirror Mirroria.

Selkeistä vaikutteista huolimatta amerikkalaisten musiikkia ei osaa mieltää doomiksi, vaikka eeppiseen suuntaan kallellaan olevaa hidastelua albumilla onkin ripoteltuna sinne tänne. Tämä myös näkyy että kuuluu kaikessa levyn päättävän kerrassaan mainion nimibiisin ollessa yli 11 minuuttinen tanakka ja tumma järkäle. Saatetekstin määritelmä dark heavy metal onkin etenkin tässä kohtaa erityisen osuva.

Kun kokonaisuus on edeltäjäänsä selkeästi harkitumpi, syvällisempi ja tiiviimpi, nousee The Stygian Rose ei vain yhtyeen parhaaksi levyksi, vaan samalla myös vahvimpiin alkuvuoden yllättäjiin. Paneutumista siihen ihastuminen kylläkin vaatii, mutta rakastumiseen vaadittaisiinkin jo parit selkeät klassikkotasoa olevat hitit mieleenpainuvine kertosäkeineen.

Huntsmen
The Dry Land
Prosthetic
3,5

The Dry Land on julkaisu, jonka istuttaminen mihinkään eksaktiin genreen on kuin yrittäisi tunkea nelikulmaista palikkaa pyöreään reikään. Musiikkinakin sen muodon hahmottaminen ei ole helppoa, vaikka sävellykset eivät itsessään ole mitenkään vaikeita tai tyylillisesti runsaasti polveilevia.

Kaikkien kuuden kappaleen taustalla on sinänsä terminä varsin epämääräinen post-metal, jota sävytetään doom metalilla aina painostavampaan sludgeiluun saakka. Oman lisänsä soppaan tuovat vielä sinne tänne ripotetut mausteet americanasta sekä folkista ja ompahan mustapippurina käytetty jopa hyppysellinen black metalia. Ei siis mikään ihme, että osa biiseistä on muita pidempiä mutta kestonsa täysin perustelevia.

Kaikkea leimaavassa tunnelmoinnissa merkittävä osa on pääasiallisessa lauluvastuussa olevalla Aimee Buenonilla, joka kaikessa luonnollisuudessaan on hyvinkin miellyttävää kuultavaa. Missään nimessä ei voi väheksyä myöskään monipuolisesti ääntään käyttävien kitaristin ja basistin osuutta tekstien tulkinnassa, sillä heidän lisälauluvoimansa ansiosta tällaisenaankin taidokas levy nousee puolikkaan pykälän verran mielenkiintoisemmaksi. Omaa syvyyttä yhtyeeltä jo löytyy mukavasti kuten kolmannelta täyspitkältä sopii olettaakin, mutta potentiaalia ja tilaa on sekä sukeltaa että kurkottaa vieläkin syvemmälle ja korkeammalle.

Reversed
Wildly Possessed
Invictus
2,5

Kanadalaiselta bändiltä voi lähtökohtaisesti odottaa genrestä riippumatta joko raisua ja/tai omintakeista venkoilua, mutta ensimmäistä täyspitkäänsä julkaiseva Reversed on kaikin puolin melko tavallinen. Erittäin monessa mukana olevan nelikon osittain sekä kalmainen että pietty rässi on mietoja melodioita ja sovituksia myöten sujuvaa, mutta ei kovinkaan villiä saati riivattua kuten asiaan kuuluisi.

Osaltaan vika on tuotannossa, joka on aivan liian selkeää tällaiseen rähjäämiseen, jonka pitäisi kaikin tavoin raastaa ja ruhjoa. Kappaleissa piilee potentiaalia, mutta tämä kahlittu alkukantaisuus päässee irti ainoastaan keikoilla testosteronia tihkuvan aggression roiskuessa yleisöön.

Seigmen
Resonans
Indie
3,5

Kiitos norjalaisten nettituttavien, maanmiestensä Seigmen tuli tutuksi 30 vuotta sitten kokoelmakasetille äänitetyn verkkaisesti jumittavan Mesusahin myötä. Bändi kuitenkin unohtui Ameneon-esikoisensa jälkeen, vaikka levyjä ilmestyikin useampia aina vuoteen -98 saakka.

Vuonna 2024 yhtye kuulostaa kepeimmillään eli useimmiten hyvin pitkälti Kentiltä. Musiikkia leimaa läpeensä haikeus, mutta biisien taka-alalla lymyää yhä tuttu hypnoottisuus, joka paikoitellen uppoaa tummempaan suuntaan. Tunnin kestosta olisi ollut varaa nipistää minuutteja pois ja Kollapsin kaltaisia pikkuhittejä olisi voinut olla pari enemmänkin, mutta kiehtova Resonans on tällaisenaankin.

Strychnos
Armageddon Patronage
Dark Descent
4

Toisella täyspitkällään Strychnos valuttaa nimensä mukaista myrkkyä, jonka vaikutus ei perustu nopeuteen vaan salakavalaan tehokkuuteen. Musiikin mustanpuhuva julmuus pohjautuu black metaliin, kun taas jykevyys on perua death metalille. Yhtye ei selkeästi piittaa genrerajoista ja tähän saumattomuuteen Armageddon Patronagen tehokkuus perustuukin.

Karsinattomuudesta johtuen levy on iskevä ja monipuolinen säilyttäen samalla tinkimättömyytensä. Puolivälin pitkähkön Endless Void Dimensionin hidas vyörytystä maustettuna puhtailla lauluilla voi pitää eräänlaisena kulminaatiopisteenä, jonka jälkeiset mutta myös edeltävät kappaleet kuulostavat entistäkin vakuuttavammilta.

Inferno #175/2019

Betelzeus

Congolese Sterilization MC

Kohina

3

Lahtelaisesta sludgeilusta ja jumituksesta on tänäkin vuonna ollut mukavasti varsin hyvätasoista tarjontaa Holy Life ja Taser etunenässä ja nyt remmiin liittyy vielä Betelzeus. Kysyntääkin tuntuu olevan, sillä alkuvuodesta omakustanteisena kasettina ilmestynyt Betelzeusin ensijulkaisukin on nyttemmin saanut sekä virallisen kasetti- että CD-painoksen ja vinyyliäkin pitäisi olla vielä tulossa.

Avausbiisin perusteella voisin syödä hatullisen sitä itseään, jos joku väittää etteikö kaverit olisi Eyehategodia riskisti kuunnelleet. Tämän jälkeen meno muuttuu kuitenkin astetta rauhallisemmaksi doomailun painaessa ilmeisten jurnutusesikuvien vaikutusta kauemmaksi taustalle. Tätä linjaa voikin alkaa kutsua jo enemmän omaksi ilmeekseen, jonka paras edustaja on albumin selkeästi pisin, yli yhdentoista minuutin mittainen Earth's Torn Up And Sky Is Bleeding Black.

Em. yhdistelmä ei sekään ole mitenkään mullistava, mutta mielenkiintoa nostattavaa kiehtovuutta siitä alkaa löytyä jo mukavasti. [N/A]:n ja Scorched Lungsin kaltaiset biisit lisäksi osoittavat, että herkemmästäkin tunnelmoinnista yhdistettynä roisimpaan riekkumiseen Betelzeusilla on annettavaa mutta myös syytä ammentaa nykyistä enemmän.

Black Beast

Nocturnal Bloodlust

Primitive Reaction

4

Vaikka kotimaisen Black Beastin musta tuli hiipuikin kekäleiksi parin pienjulkaisun jälkeen vuosituhannen alkupuoliskolla, on se taas roihahtanut tänä vuonna ilmiliekkeihin. Tuloksena on jäätävää poltetta hehkuva debyytti Nocturnal Bloodlust, joka nousee kertaheitolla yhdeksi tämän vuoden parhaimmista black metal -albumeista.

Nasevan 33-minuuttisen täyspitkän musiikki pohjautuu selkeästi 90-lukulaiseen skandinaaviseen mustaan metaliin ja yhtymäkohdat Immortalin Pure Holocaustin suuntaan ovat erityisen vahvat.  Myös Black Beastilla nopeus on valttia muttei mikään itseisarvo. Intron jälkeiset kahdeksan biisiä ovat vallan vakuuttavia niin musiikillisesti kuin tunnelmallisesti kaikessa kontrolloidussa vimmaisuudessaan, jota selkeän pelkistetty muttei missään määrin kolkko soundimaailma vain alleviivaa.

Kun kaiken taustalla on vielä veikeän rujo groove, johon usein havahtuu vasta temmon laantuessa maltillisempiin lukemiin hieman yllättävissäkin paikoissa, ei näkemyksen ja tyylitajun vahvaa yhdistelmää voi kuin arvostaa. Tämä jos mikä vaatii vahvaa kokemusta ja vakaumusta, jota ei nykyisin kovinkaan usein kuule.

Crypt Sermon

The Ruins of Fading Light

Dark Descent

3

Crypt Sermonin kakkoskiekko jyrähtää uljaasti käyntiin kuten eeppisen metallin kuuluukin. Mielikuvat Candlemassin Epicus Doomicus Metallicusin -klassikkodebyytin suuntaan ovat vahvat, vaikka jenkkien tuomionjakaminen onkin astetta vauhdikkaampaa. Sinällään laadukkaasti toteutetun levyn kolmeen osaan jakavista lyhyistä instrumentaalivälisoitoista huolimatta lähes tunnin mittainen kokonaisuus alkaa puolivälin jälkeen tuntua ikävästi mittaansa pidemmältä. Muutama kohti korkeuksia kajahtava melodia ja harras kertosäe lisää, niin johan alkaisi ylisanoja löytyä.

Darkified

Cthulhu Riseth - The Complete Works of Darkified LP

Nuclear War Now!

4

90-luvun alussa vaikuttaneen Darkifiedin ura jäi ainoastaan vuoden mittaiseksi, mutta tuona lyhyenä ajanjaksona ilmestyneet demo ja EP julkaistaan nyt jo viidettä kertaa uudelleen. Jokaisella versiolla on ollut eri julkaisija ja kaikissa formaateissa löytyy hieman eri variaatioilla.

Eka demo on tunnetusti paras ja niin nytkin. Synaintrolla ja outrolla varustettu Dark on aikakaudelle tyypillistä, mutta edelleen tyylikkäästi toimivaa ja kiivasta hurri-DM:ää, josta löytyy myös synkempää sävytystä. Alun perin seiskana julkaistu Sleep Forever… kärsii latteahkoista soundeista, joka onkin jo puhdasveristä DM:ää. Mukava alle 20 minuuttinen tuulahdus menneisyydestä, joka ei löyhkää missään määrin ummehtuneelle.

Molly Hatchet

Battleground

Steamhammer

3,5

Lähemmäs 50 vuotta punaniskarokkia työstäneen ”Lynyrd Skynyrdin pikkuveljen” Molly Hatchetin rivistössä ei ole enää yhtään alkuperäistä jäsentä jäljellä viikatemiehen viedessä viimein myös kitaristi Dave Hlubekin pari vuotta sitten. Karavaani kulkee ja soi hyvin tästäkin huolimatta, vaikka yhtyeen vanhimmat jäsenet ovat 80-luvun puolivälistä, johon orkesterin tuotannon kultakausi tyssäsi.

Kolmessa eri paikassa äänitettyä tuplalive Battlegroundia kuunnellessa ei voi kuin ihastella yhtyeen äärimmäisen letkeää soittoa ja musiikin eläväistä tunnelmaa, vaikka tällaisella biisimateriaalilla ja kokemuksella asian ei pitäisikään olla minkäänlainen yllätys. Ainoastaan bändin omassa free birdissä eli Fall of the Peacemakersissa hyväntuulisuus tuntuu syövän pois levyversion vahvaa tunnelatausta ja kaipaamaan jää myös alkuperäosen päättävää huikeaa parin minuutin jamitykittelyä.

Battleground on perinteisellä tavalla hyvä livejulkaisu, joka toimii myös oivana best of -kokoelmana sisältäen tuttujen klassikoiden lisäksi myös tuoreempien levytysten parhaimmistoa. Vaan kyllähän tämän julkaisun kaverina olisi liikkuvaa kuvaa kelvannut myös katsastaa, mutta kysymys lienee puhtaasti liiketaloudellisista realiteeteista.

Sun Descends Black

EP I

Omakustanne

4

Jenkkitrio Sun Descends Black ottaa luulot pois heti kättelyssä ensijulkaisullaan. EP:n neljä ensimmäistä kappaletta sekä intro runnotaan reiluun seitsemään minuuttiin, mikä tekee jylhästä ja tummasävytteisestä death-black metal -hybridistä kaikessa kiivaassa eläimellisyydessään todella iskevää ja vakuuttavaa. Ja vaikka lopulla kolmella raidalla kestot tuplaantuvatkin hitaampien osioiden myötä, pysyy bändin ote yhä vangitsevana. Ei mikään ihme, että näinkin dystooppisessa ja nihilistisessä  ilmaisussa musta aurinko ei lainkaan nouse.