Inferno #87/2011

Brian Robertson

Diamonds And Dirt

SPV

2,5 Tyylikkäästä kitaroinnistaan Thin Lizzyn kovimmilla albumeilla tutuksi tullut Brian ”Robbo” Robertsonin tyylitaju ei ole vuosien saatossa kadonnut mihinkään, sen jos minkä herran sekalaisista lähteistä koottu debyyttisoolo todistaa. Diamonds And Dirtin Amerikan makuinen ja blues-vivahtainen kevyt rock soi hillityn letkeästi alusta loppuun, vaikka joukosta löytyy mm. alunperin pari Phil Lynottin säveltämää Thin Lizzy coveria.

Niin tasaisen vahva ja korville hemmotteleva kokemus kuin albumi onkin, se rauhoittaa ja turruttaa kuin Valiumin musiikillinen vastine. Mikään ei ärsytä, kaikki on mukavaa ja elämä tuntuu hymyilevän ilman minkäänlaisia myötä- tai vastamäkiä. Fiiliksistä riippuen musiikki voi hyvinkin puolustaa paikkansa laiskanpulskeina ja tyytyväisyyttä tihkuvina hetkinä, mutta useimmiten todennäköisin käyttökohde olisi ideaalimaailman jonotus- tai hissimusiikki.

Forgotten Tomb

Under Saturn Retrogade

Agonia

3,5 Eipä pääse Forgotten Tomb viidennelläkään albumillaan eroon viittauksista vanhempaan Katatoniaan, vaikka omaa onkin musiikissa huomattavasti enemmän kuin lainattua. Mustasta metallista ei siitäkään ole paljoa enää jäljellä, sen verran rullaavan melodisesta ja rosoista suuntaan jos toiseenkin kurkottavaa melankoliaa sisältävästä hidastelusta levyllä on kysymys.

Ilahduttavan orgaanista ja originellia musiikkia italiaanot työstävät läpi koko levyn. Kappaleista löytyy järjestään ovelia ratkaisuja ja näennäisestä rönsyilystään huolimatta ne pysyvät hyvin kasassa. Sopivasti modernisoitu ja tyylitelty vanha The Stooges hitti I Wanna Be Your Dog ei sekään ihme kyllä ponnahda tyylirikkona esille, vaan istuu tunnelmaltaankin muun materiaalin sekaan kuin koira käskystä.

Under Saturn Retrogade tarjoaa miellyttävän, joskaan ei kaikista unohtumattomimman kuuntelukokemuksen. Sen verran levy kuitenkin kiehtoo, että osaksi levykokoelmaa se ei pääse hautautumaan.

Uriah Heep

Into the Wild

Frontiers

3 Hurjan hipille on nostettava kuvitteellista päähinettä, sillä harva 60-luvulla aloittanut rock orkesteri on jaksanut vuodesta toisteen keikkailla ja julkaista aina välillä levyjäkin. Semminkin kun 70-luvun alkupuolen albumien jälkeen ei suuremman yleisön tietoisuuteen nousseita klassikkoja ole syntynyt edes biisitasolla eivätkä keikkapaikatkaan ole olleet klubeja kummoisempia.

Heepin 23. studiolevyn startti varsin tyhjänpäiväisellä rallatuksilla Nail to the Head & I Can See You ei ole häävi, mutta onneksi urku aukenee kirjaimellisestikin jatkossa isommalleen ja hän pistää iloisesti hammondilla! Loppulevyn yhdeksän kappaletta ovatkin sitten pätevää ammattitaitoista työnäytettä, joka on paikoitellen yllättävänkin heviä ja satunnaisemmin jopa selkeämmin 70-luvulta tuoksahtavaa heavy rockia.

Mukiinmenevästä kokonaisuudesta huolimatta Into the Wild ei silti nouse lähellekään orkesterin kärkikymmenikköä, mutta onpahan kelpo osoitus veteraanien ainakin osittaisesta luomisvoiman säilymisestä sekä oman ajattoman tyylin suvereenista hallitsemisesta vielä vuonna 2011.