El Camino
The Satanik Magiik
Night Tripper
3 Paha se on lähteä tätäkään
ruotsalaista orkesteria suuremmin kritisoimaan, vaikka kovin moneen
kertaan aurattuja tasaisen maan stoner-latuja El Camino lykkiikin
menemään ensimmäisellä albumillaan. Ainoan oikean eli perinteisen
sivakoimistyylin valinnut bändi etenee mukavalla sykkeellä sekä
rytmillä ja tekemisen meininki on irtonaista. Kun sekä soitossa,
laulussa kuin soundeissakin on vielä sopivan pieni räkä poskella,
on helppoa havaita että harjoittelukaudella on monta asiaa tehty
oikein.
The Satanik Magiikissa on
nimensä mukaisesti kyse vanhan kehnon miellyttämisestä osin myös
vanhankantaisen heavy/doom metalin keinoin, mutta massiivinen
kirottujen kuoro ulvoo helvetissä sen verran kovaa, että El Caminon
täysin asiallisesti mutta perin yllätyksettömästi toteuttama
peruspalvonta saa tuskin pirunparkaa lotkauttamaan korvaansa.
Oikealla vasemman käden polulla yhtye kuitenkin on, joten kaikki
mahdollisuudet sillä on tulla jatkossa saatanan hyväksi bändiksi.
Fastway
Eat Dog Eat
Steamhammer
3,5 Motörheadin kovimmat kiekot
julkaisseessa kokoopanossa vuosina 1976-1982 kannuksensa kitaristina
ansainneen Edward Allan Clarken perustama Fastway nautti jonkinmoista
suosiota 80-luvulla julkaistulla viidellä albumillaan, mutta uutta
materiaalia porukalta ei yli 20 ole vuoteen kuultu. Sittemmin liveä,
kokoelmaa ja uusioita kyllä on julkaistu, vaan kyllähän Eat Dog
East osoittaa että kuudenkympin rajapyykin ohittaneella Fast
Eddiellä edelleen on sekä kitara että sävellyskynä tanakasti
hyppysissään.
Albumin klassinen ja osin boogie sekä
blues pohjainen pelkistetty hard rock soi erittäin leppoisasti,
vaikka lipsahtaminen laiskan pulskean puolelle ei kaukana olekaan.
Sekä basistin että vokalistin tontin hoitava ex-Little Angels jehu
Toby Jepson on mies paikallaan ja panee parastaan molempien
instrumenttiensa kanssa levyn parhaimmaksi nousevissa sielukkaassa
Dead And Gonessa sekä yksinkertaisen tarttuvassa perusrokkipalassa
Sick As a Dog.
Tämän lähemmäksi ei rokin
perusarvoja sekä elementtejä voi oikeastaan päästä, mutta
Clarken tyylikäs ja svengaava välähdyksittäin jopa Motörheadin
mieleen tuova kitarointi pelastaa ja nostaa kiekon keskivertoa
paremmaksi. Ammattimies on aina ammattimies.
Glyder
Backroads to Byzantium
Steamhammer
3 Kovin lunkia kuunneltavaa on näiden
irkkujen klassisen pehmoinen hard rock, josta voi aistia myös
häivähdyksiä AOR:n puolelta. Aiemmat kolme täyspitkää ovat
keränneet jonkinmoista suosiota niin kotimaassaan kuin isommalla
naapurisaarellakin ja onpahan muualla Euroopassakin keikkailtu mm.
Dion, Thunderin, Blye Öyster Cultin sekä Fishin niin rundikamuina
kuin lämppäreinäkin. Tästäkin pienoisesta sukseesta huolimatta
musiikkibisneksen raadollisuuteen turhautuneina instrumentit
ehdittiin kertaalleen jo laittaa naulaan viime vuonna, mutta niin
vain sitä taas ollaan tien päällä kohta Bysantiaa matkalla.
Backroads to Byzantium on lähes
täydellistä käyttömusiikkia autoiluun, sillä vaikka proteesin
painumisesta kohti syyläriä ei ole pelkoa, tekee hyvää joskin
hieman surumielistä fiilistä huokuvan levyn tahtiin kuitenkin mieli
naputella ohjauspyörää sekä nyökytellä varovaisen hyväksyvästi
päätään. Jos kappaleet etenevätkin varmasti ja letkeästi,
kaikki osa-alueet ovat sekä kohdallaan että tasapainossa ja
pikkunättejä koukkuja löytyy niin sieltä kuin täältäkin, ei
albumi kuitenkaan pysty aiheuttamaan suurempia väristyksiä tai
riemunkiljahduksia. Hyvin tehtyä, helposti unohdettua.
Obrero
Mortui Vivos Docent
Night Tripper
3,5 Rakkaan länsinaapurimme raskaasta ja
vanhasta rokista tykkääviä musikantteja voi harvemmin haukkua
Svea-mammanpojiksi, sillä niin monen guben instrumenteista tuntuu
irtoavan vähintäänkin vallan kelvollista jälkeä, ja näin on
myös Obreron ensimmäisen virallisen studioalbumin kanssa.
Jos yhtyeen tyyli ja kikat ovatkin
yksinkertaisia ja tuttuja aina Black Sabbathin ajoilta, svengaa
Mortui Vivos Docent kokonaisuutena hyvin. Levyn klassista
doom-koulukuntaa edustavat raskaat sekä myös sopivam satunnaisia
stoner-vaikutteita sisältävät biisit sekä synkähkö tunnelma
osuvat tyylillisesti hyvin kohdalleen eikä toteutustakaan voi
haukkua missään vaiheessa. Mm. saksalaisessa thrash-pumppu
Protectorissa jo 80-luvulla vaikuttanut vokalisti Martin Missy on
tuomari paikallaan, sillä herran eläytyvä, spontaaninoloinen ja
osin myös epätoivoa henkivä puhdas laulutyyli on tulkinnallisesti
miellyttävää kuunneltavaa.
Obrerosta on vaikea olla pitämättä,
jos sen edustama genre yleensäkään miellyttää yhtään, sillä
sen verran raskaamman musiikin historiaa tuntevalta, taitavalta sekä
hyviä ideoita pursuavalta poppoolta se vaikuttaa. Yhtyeen edustama
tyylilaji vain on kaikessa simppeliydessään sen verran haastava,
että ainakin vielä näin debyytillään pienten mutta jyvät
akanoista erottavien detaljien puute pitää bändin erossa parhaasta
A-sarjasta. Suuret divaritason kärkeen vievät linjat Obrerolla sen
sijaan on jo hyvin hallussa.
Riot
Immortal Souls
Steamhammer
2,5 Kyllä, Riot on juurikin se samainen
70-luvun puolivälistä lähes taukoamatta kasassa ollut bändi,
jonka parhaimmiksi tituleerattujen Narita (1979) ja Fire Down Under
(1981) albumien kansikuvat puolestaan ovat menestyneet huonompien
levynkansien listauksissa. Yhtyeen maskottina kun sattuu olemaan
mystinen hyljepäinen ihmishahmo Johnny nimeltään, joka etenkin
näissä kahdessa helakan värisissä kannessa esiintyy varsin
hämmentävissä valossa.
Alkuaikojen tuttu jämäkkä ja
perinteinen heavy metal on muuttunut jo yli 20 vuotta sitten
lähemmäksi power metalia, ja tuota vauhdikasta hölkkää kuullaan
tälläkin levyllä turhankin paljon. Hitaammat ja lähempänä
alkupään Riotin tyyliä olevat kappaleet kuten Crawling ja Fall
Before Me ovat huomattavasti miellyttävämpää ja omailmeisempää
kuin tylsäksi muutamaa harvaa poikkeusta lukuun ottamatta nopeammat
tuhdisti tuku-tukua sisältävät rallatukset.
Ei käy kieltäminen, etteikö Riotin
kitaristikaksikolta Mark Reale ja Mike Flyntz löytyisi taitoa ja
näkemystäkin ainakin paikka paikoin, eikä Tony Moorekaan ole
vokalistina pöllömpi. Omia korviani vain miellyttää enemmän
amerikkalainen 80-lukulainen melodinen ja enemmän perinteiseen heavy
metaliin perustuva voimametalli kuin tämän modernimpi
eurooppalainen nopeampi ja sisältököyhempi vastineensa. Ensin
mainitusta tyylistä on Immortal Soulsilla jäljellä vain rippeet,
ikävä kyllä.
Soul Manifest
White Season
Night Tripper
4 Olisi erittäin helppoa erehtyä
luulemaan Soul Manifestoa ruotsalaiseksi poppooksi, sillä sen verran
hyvällä maulla se rakastaa ja tulkitsee 70-luvun raskaampaa rokkia.
Yhteys länsinaapuriimme löytyy tosin levy-yhtiön kautta, vaikka
yhtyeen omat juuret ovatkin sekä Ranskassa että Englannissa. Itse
musiikki puhuu kuitenkin universaalia kieltään.
Debyyttilevyksi White Season on
harvinaisen onnistunut julkaisu tarkastelee sitä mistä vinkkelistä
tahansa. Vaikka levy onkin soundillisesti modernilla tapaa jämäkkä
ja tuhti, on se samalla myös erittäin lämmin ja syvään
hengittävä tuoden hienosti esille musiikin monet eri puolet.
Orkesteri kun osaa niin psykedeelisen leijunnan siinä missä
suoraviivaisemman rokin kuin raskaamman tunnelmoinninkin löytyvät
nämä kohdat sitten vaihtelevasti joko samasta tai eri kappaleista.
Jäsenistön tyylitajua ja osaamista täytyy myös ihastella, sillä
mitään ei ole liikaa tai väärässä paikassa on kyse sitten
sopivaa fiilistä sisältävistä laululinjoista tahi tismalleen
oikeassa paikassa mukaan liittyvästä tai lopettavasta urkurista
kitarasooloista nyt puhumattakaan.
Kieltämättä Witchcraftin tai
Graveyardin tunnetuksi tekemää genreähän tässä ollaan varsin
lähellä, mutta kopioksi leimaaminen olisi Soul Manifestin
pahanlaista väheksymistä. Jos albumilta onkin vaikeaa nostaa esille
yhtään varsinaista iskusävelmää, paikkaa tämän pienen puutteen
äärimmäisen vahva ja kompakti kokonaisuus, josta ei turhaa
täytetty löydy. Menneitä aikoja joka sekunnilla huokuva White
Season on albumi, joka on läpeensä raikasta kuunneltavaa korville
vailla ähkyn vaaraa.
Steel Mammoth
Nuclear Rebirth LP
Full Contact
2,5 Kovin muistuttaa porilaisten keksimä
NWOFHM (New Wave of Finnish Heavy Metal) nykyisessä muodossaan 30
vuoden takaista brittiläistä vastinettaan ja etenkin sen rujompaa
punk-henkistä suuntaa, jonka lipunkantajana Venom toimi. Vaan eipä
aikoinaan maailman hurjimman bändin titteliä kantaneelle triolle
voi kaikkea glooriaa vaikutteista jakaa, sillä epäilemättä myös
Celtic Frostin ja Warfaren alkupään tuotanto on Steel Mammothille
varsin tuttua.
Keskimäärin parisen minuuttia per
kappale riittää Steel Mammothille esittää asiansa Nuclear
Barbaarien karusta elosta, ja lähtökohtaisesti niin graafiset kuin
musiikilliset seikat ovatkin kohdallaan. Biisit ovat periaatteessa
sopivan simppeleitä, karuja ja rivoja rykäisyjä myös
soundillisesti, mutta ikävän harva niistä kuitenkaan toimii yhtä
hyvin kuin A-puolen avaava Nightmare As Nauseam. B-puolelle sen
sijaan tuntuu valikoituneen astetta hitaampaa ja monipuolisempaa
materiaalia, joka tasapainottaakin kokonaisuutta mukavasti.
Nuclear Rebirthiä kuunnellessa ei voi
välttyä tunteelta, että sen purkittaneet genreä tuntevat
musikantit naureskelevat yhtä lailla niin itselleen kuin itse
musiikille ja sen kuuntelijoille. Huumoriahan saa toki musiikissa
olla mukana, mutta sen sovittaminen yhteen oikean asenteen kanssa
onkin huomattavasti haastavampaa. Tässä Steel Mammothilla on vielä
petrattavaa, sillä tällaisenaan sen konsepti vaikuttaa hivenen
liian sisäänpäin lämpiävältä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti