Inferno #91/2011

Bob Malmström

Tala svenska eller dö

Spinefarm

3 Punkkaripiireissä on tapana kumartaa vasemmalle ja pyllistää oikealle, mutta Westendin porvarihurrit kyykyttävät debyytillään mieluummin köyhiä ja toteavat, että ei raha mitään haise. Kaikkihan nimittäin tietävät, että ruotsia äidinkielenään puhuvat ovat parempia ja kauniimpia ihmisiä ja tätä sanomaa Bob Malmström julistaakin proletariaanisen hardcoren keinoin. Kieli poskessa toki.

Orkesterin selkeätä metallipohjaa sisältävät alle pariminuuttiset hc-rallit kulkevat vaivattoman kepeästi eteenpäin ja musiikissa on paljon samaa kuin Impaled Nazarenessa punkeimmillaan. Yhtä kiukkuiseen ja kireään räksytykseen kuin Luttinen ei Carolus Aminoff kuitenkaan yllä, mutta mukavan repivällä äänellä svenska talande bättre folkin edustaja kuitenkin sanoja sylkee. Kappaleista löytyy sopivia genrelle tyypillisen yksinkertaisia mutta sopivan pikkunättejä koukkuja, vaikka Elitenin tarttuvuudella ei haastajia tahdokaan löytyä.

Jos kokonaisuudesta karsitaan siihen paljon lisää tuovat ulkomusiikilliset seikat pois, jää itse musiikilta kaipaamaan astetta aggressiivisempaa, punkimpaa ja roisimpaa otetta. Vaan mitäpä siitä hopealusikka suussa syntyneet hurrit mitään tietäisivät, kermaperseitä kaikki tyynni. Kan jag nu få en påse lakrits eller hur?

Corpsessed

The Dagger & the Chalice EP

Dark Descent

4,5 On ilo huomata, että kotimainen ehta death metal elää ja voi hyvin. Genren uuden tulemisen ja etupäässä nuorten tulokkaiden etunenässä ovat olleet lähinnä mallikkaita pienjulkaisuja aikaisiksi saaneet Vorum ja Stench of Decay, mutta nyt kaksikko täydentyy kolmikoksi Corpsessedin julman kovan ensijulkaisun myötä.

Niin sisällöltään kuin kestoltaankin äärimmäisen kompaktin EP:n intro asettaa tunnelman heti kohdalleen, sillä yhdistelmä taustahälinää ja doom metalin nopeusluokkaa olevaa synkkää riffitunnelmointia ja tuplabasaripapatusta viittaa suoraan kohti mitä tulemaan pitää. Teema jatkuukin komeasti Crypt Infesterissä, jossa bändin sekä sävellykselliset että sovitukselliset taidot tulevatkin hienosti esille. Vaikka kappaleesta löytyy niin hidasta ja fiilistelevää laahausta, keskitempoista junttaa kuin täydellä vauhdilla etenevää mäiskettä, on yllättävätkin temmonvaihdokset saatu todella luonnollisen ja kiehtovan kuuloisiksi ilman että kappaleen pahaenteinen tunnelma muuttuisi tai latistuisi millään tavalla.

Corpsessedin vahvuudet piilevätkin juuri tarkkaan harkitussa monipuolisuudessa, jossa ei kuitenkaan tingitä missään vaiheessa helvetin jyhkeästä tunnelmasta sekä kuinka tehokkaasti se osaa hyödyntää pari eri genren hyvät puolet alkaen periaatteessa yksinkertaisista riffeistä ja kompeista ja luoden näistä omankuuloistaan jälkeä. Jos mukavasti haastavuutta sisältävissä biiseissä ehtiikin tapahtumaan paljon, kuulostavat ne silti pirullisen tarttuvilta ja mukaansatempaavilta.

Vaikka musiikin perusta lepääkin 20 vuoden takaisissa Abhorrencen ja Demigodin kaltaisissa pioneerien tuotoksissa, on lopputulos onnistuttu modernisoimaan silti sopivasti menettämättä mitään olennaista aivan samalla tavoin kuin vaikkapa Necros Christos viimeisimmällä julkaisullaan, jonka suuntaan mielikuvat myös muodostuvat musiikin perusteella. Kun todella tymäkät mutta selkeät sounditkin vielä tukevat sekä ilmapiiriä että musiikkia parhaalla mahdollisella tavalla, voi The Dagger & the Chalicen julistaa vähintäänkin vuoden kotimaiseksi death metal julkaisuksi.

Doomdogs

Unleash the Truth

Doomentia

2,5 Mukavan letkeästi ja vauhdilla lähtee käyntiin rakkaan länsinaapurimme Doomdogsin kakkoskiekko, mutta alkuinnostus alkaa hiipua nopeasti toisen kappaleen jälkeen. Toista tuntia stoner kohtaa vahvasti Black Sabbath vaikutteisen doomin on liikaa, etenkin kun kyse on ilman suurempaa omaa ilmettä kaikkien genren sääntöjen mukaan veivatusta materiaalista. Minkäänlaista yllätystä ei myöskään tuota löytää levyn päätösraitana lainaversio A National Acrobatista.

Kyllä bändiltä tyylitajua tuntuu löytyvän enemmän kuin monelta keskivertobändiltä, mutta suhteellisuudentajussa sillä sen sijaan on vakavia puutteita. Parin oikeasti hyvän biisin ja useamman hyvän kohdan vastapainona tyhjänpäiväistä tai tyhjäkäyntiä sisältävää materiaalia on vain aivan liian paljon. Aika ajoin solistin raspinen ja väkisen äijämäiseltä kuulostava tapa käyttää ääntään alkaa pahasti ärsyttämään, vaikka suurimmalta osin herra leiviskänsä hoitaakin asiallisesti, perusmeiningillä tosin.

Kummastuttaa hieman, miten toista levyä julkaiseva yhtye onnistuukin kuulostamaan välillä hyvältä ja heti perään aloittelevalta demotasolla olevalta porukalta. EP mittaisena Unleast the Truth olisi hyvää keskitasoa, täyspitkänä taas sen alle.

Earth Today

S/T LP

Rusto Osiris

2 Reilussa vuosikymmenessä etelä-suomalaiselle Earth Todaylle on ehtinyt kertyä kourallinen splittejä ja demojulkaisuja, mutta vasta nyt ensimmäinen täyspitkä. Sekin vinyylinä totta kait. Genren alkuaikoja muisteleva hardcore on saanyt sävyjä myös crust punkista sekä grindistä, jotka on kuorrutettu kahden vokalistin mölinällä. Siinä missä toinen ääntelijöistä edustaa perinteisempää jäntevän väkinäistä HC-huutoa, löytyy solistikaverilta äärimmäisen päihtyneen ja syyttä vihaisen punkkarin viimeisillä voimilla tuotettua räksytystä kuulostava tapa ilmaista itseään. Kumpikaan näistä ei säväytä.

Samaa voi sanoa myös itse musiikista. Siinä missä levy on tuotannollisesti turhankin jyhkeä, selkeä ja metallinen, kaipaa soittoon myös sopivaa taidon puutteen tai promillejen tuomaa asennetta ja tahatonta groovea. Näennäisesti levy on kyllä intensiivinen, aggressiivinen ja vauhdikas, mutta ilman musiikkimaailman yhden suurimmista mysteereistä ns. X-tekijän läsnäoloa, varsin onttoa. Paljon muttei riittävästi melua tyhjästä.

Ghoul Patrol

Ghoul Patrol

Spinefarm

4 Harppaus demotasolta levyttäväksi artistiksi muiden maksaessa banjot on nykypäivänä melkoista kolmiloikkaa, mutta kovan työn ja miehistövaihdoksien kautta edenneelle Ghoul Patrolille tämän ilon suo. Bändi kiittää lunastamalla odotukset ja petraapa vielä hiukan omaa ennätystään, sillä kehuja keränneisiin demoihin verrattuna ensimmäinen täyspitkä on kokonaisen kymmeneen kappaleen muodostama omalaatuinen ja onnistunut kokonaisuus.

Ruuminsyöjäpartiolla kun on veikeä taipumus kuulostaa äärimmäisen letkeältä, mutta samaan aikaan jylhältä ja murealta jyräykseltä. Juuri näiden ääripäiden luoma kontrasti luo omanlaisensa jännitteen ja kieron viihdyttävän ilmapiirin koko levylle, josta ei draivia puutu. Satunnaisen säästeliäästi käytetty hillbilly-riffittely ja southern rock -tunnelma ei hämmästytä edes ensimmäisellä kuuntelukerralla, vaan jotain sen tyyppistä musiikilta tiedostamattomasti on huomannut odottavansakin. Louhimisen sekaan olisi voinut ujuttaa maltillisesti jopa vieläkin enemmän punaniskameininkiä, sen verran luonnollisesti se yhtyeen musiikkiin tuntuu istuvan.

Jokaiselta kolmelta demolta napattujen biisien lisäksi albumilla on yli puolet uutta, mutta ei oikein mitään heikkoa. Death'n'rollin kulmakivi Entombedin Wolverine Blues saa kovan vastauksen lähes 20 vuotta julkaisemisensa jälkeen suomalaisten levyltä, joka amerikkalaisten olisi pitänyt osata ja tajuta tehdä jo kauan aikaa sitten.

Kaula

Avadhuta Gita

Doomentia

2 Kun ulkomusiikilliset seikat nousevat itse sisältöä suurempaan osaan, on jotain yleensä vialla tai sitten on haluttu tehdä todellista taidetta. Kaulan takana oleva mies määrittelee itsensä filosofiksi, säveltäjäksi sekä ääni että multimedia-artistiksi, joten taidetta saapasmaan mies on lähtenyt tekemään, mutta metsään tässä on päädytty ja sinne myös osin eksytty.

Sisällöllisesti debyytti on hidasta, primitiivistä ja osin toistoon perustuvaa yksinkertaista lo-fi black metalia, jossa mukana on hienoisia ambient ja noise vaikutteita. Kokeelliseksikin tätä voisi kutsua myös sillä perusteella, että tekstillinen sisältö on ammennettu suoraan hinduisimin Kali-kultista ja muinaisesta 900-luvulla kirjoitetusta tekstistä, joka levyn nimessäkin esiintyy. Käytännössä albumi on läpeensä tympeää ja tylsää itsensä toistoa aina vokalistin kähinää myöten, ja joka ei onnistu valjastamaan sinällään mukavan vallitsevaa synkkää ilmapiiriä ja musiikin hypnoottista lähestymistapaa edukseen.

Ei ihme ettei tällainen agnostikko ei saa paljoakaan irti levystä, joka kuuleman mukaan onkin pikemminkin enemmän henkistä etsintää kuin perinteinen musiikkijulkaisu. Ainoaa oikeaa hindu black metalia on yhä edelleenkin Impaled Nazarenen Ugra Karma.

Lähdön Aika

S/T 7”

Rusto Osiris

2 Kahdeksassa vuodessa Lähdön Aika on ehtinyt julkaisemaan koko joukon erinäisiä julkaisuja aina splitti-seiskoista, MCD:hen ja kasettialbumeihin ja onpahan joukossa täyspitkä CD:kin. Silti orkesteri tuntuu olevan vasta musiikillisen taipaleensa alussa, sillä turhan linjatonta ja osin hapuilevaa yhtyeen tyyli on eikä itsesäälissä rypevät itseään toistavat sanoituksetkaan onnistu voittamaan sympatioita puolelleen.

Seiskan molemmissa ralleissa kättä paiskaa niin hardcore kuin osin sludgen/doomin puolelle viittaava raskaampi mekkalointi. Seoksen osasista ei tahdota saada tehoja irti, ja mieleen hiipii väkisinkin ajatus, että sekalainen viisikko ei oikein itsekään osaa päättää millaista musiikkia se haluaisi lopulta soittaa. Livenä myörintä saattaisi tehota pistettä paremmin, mutta huonolla tavalla turhan suttuinen äänite ei sekään tahdo vakuuttaa.

My Dying Bride

34.788%...Complete LP

Svart

3,5 Ilmestyessään 1998 My Dying Briden viidettä albumia pidettiin melkoisena outona lintuna, eikä sen osin hyvin kokeileva ja urbaani lähestymistapa musiikkiin viehättänyt läheskään kaikkia goottisävytteiselle doom-deathille sydämensä menettäneitä. Suurelta osin silloisen kitaristin Calvin Robertshawin kynäilemä kiekon tiesi aavisti jo silloin olevan aikaansa edellä aivan kuten Pestilencen Spherisinkin, vaikka eipä ajan kuluminen ole mikään automaattinen tae korvien ja mielen avautumiselle.

Ei prosenttilevy MDB:n parhaimmistoa ole, mutta sen modernissa ja ajan henkeä hyvin kuvaavassa välinpitämättömyyden ilmapiirissä on silti jotain äärimmäisen kiehtovaa ja vangitsevaa. Paras esimerkki tästä on B-puolen avaava trip hopista vaikutteita vahvasti ammentanut ja äärimmäisen hypnoottinen Heroin Chic, jota tylympää kappaletta ei yhtyeen diskografiasta löydy. Seuraaja pikkunätein koukuin varusteltu Apocalypse Woman kuuluu myös kaikessa etukenossa etenevässä suoraviivaisuudessaan levyn kärkikappaleisiin. Lopuilla levyn kappaleilla bändi tekee perussuorituksen niin hyvässä kuin pahassakin. Kroppaan ei nouse kylmiä väreitä, mutta pelkkänä taustamusiikkina albumia on aika vaikea kuunnella.

Hyvältähän levy edelleenkin kuulostaa lämpimältä vinyyliltä, vaikka hopeinen ja kylmä compact disc lienee onkin se oikeampi formaatti tälle julkaisulle jo pelkän fiiliksensäkin puolesta. Lähes tunnin mittaisen levyn olisi tosin jo pelkkien soundien takia toivonut julkaistavan tuplana eikä graafinen lisämateriaalikaan olisi pahitteeksi ollut muuten varsin pelkistetyssä gatefoldissa.

Myrath

Tales of the Sands

XIII Bis

4 Myrathin sanotaan olevan Tunisian ensimmäinen levy-yhtiölle kiinnitetty metallibändi ja saatekirje kertoo yhtyeen joutuneen jopa studion vartiointihommiin äänittäessään tätä kolmatta albumiaan alkuvuonna maassa sattuneiden mellakoiden aikaan. Perin sympaattista, mutta onneksi itse musiikki on sen verran vahvaa ja vakuuttavaa, että yhtään sympatiapistettä yhtye ei tarvitse.

Helpon käsityksen yhtyeen musiikista saa pudottamalla nimen Evergrey ja lisäämällä tähän pari hyppysellistä light progea, runsaasti koskettimia sekä itämaisia melodioita että rytmityksiä aina lauluosuuksia myöten. Näissä elementeissä ei metalliinkaan sotkettuna ole sinällään vielä mitään kamalan uutta, mutta kun koko paletti on sekä sävellyksellisesti että sovituksellisesti saatu kuulostamaan äärimäisen jouhevalta ja täysin luonnolliselta, alkaa lopputuloskin olla jo varsin ihmeellistä. Ja kun yhtyeestä löytyy vielä laajasti komeaa ääntään hyvillä laululinjoilla käyttävä vokalisti Zaher Zorgatti, ei heikkoja lenkkejä löydy etsimälläkään.

Albumin suurin vahvuus ja ilahduttava piirre piilee kuitenkin siinä, että vaikka sen kappaleissa tapahtuukin paljon ja ne on kuorrutettu runsailla ja hienoilla melodioilla, löytyy perustuksista aina vahvaa ja raskasta kitarointia jonka varaan kaikki oikeaoppisesti nojaa. Maltillisen mittaisen albumi hahmottaminen ei kertakuuntelulla ehkä luonnistu, mutta salakavalasti korvakarkki kuitenkin kuuloelimiin tunkeutuu ja takertuu sen aistinsoluihin pitkäksi aikaa.

Nightsatan

Midnight Laser Warrior LP

Solina/Svart

4 Vuosi sitten debyyttinsä osuvasti laserilla luettavana compact discinä julkaissut Nightsatanin levy-yhtiö Solina palaa ajassa taaksepäin tehdessään yhteistyötä ulkoisesti ja lähes yhtä usein myös sisällöllisesti laadukkaista julkaistuistaan tutun Svartin kanssa. Lopputuloksena on longplay eli avattavilla kansilla ja uusilla kansitaiteilla sekä bonuskappaleella varustettu vinyyliversio, jolla turkulaisten hypnoottinen ja uhkaava musiikki kuulostaa analogisesta formaatista huolimatta oikein hyvältä.

Kahden kanttorin ja yhden sähkörumpalin loihtima instrumentaalinen musiikki ammentaa vahvasti Dario Argenton klassisten 70-luvun kauhuelokuvien hovisäveltäjänä tutuksi tulleen italoprogebändi Goblinin musiikista, jonka erityisesti kieron yksinkertaiset ja piinaavat kosketinkuviot ovat yhä edelleenkin mullistavia. Nightsatanin musiikki on pohjimmiltaan myös hyvin soundtrackmäistä, mutta siitä löytyy yhtä hyvin myös oma osansa 70-luvun space rockista kuin 80- luvun militantista proto-industrialista, dark wavesta kuin post-punkistakin. Musiikillisia yhtymäkohtia löytyy myös useita albumeita 2000-luvulla tehneeseen Zombi-duoon, mutta siinä missä amerikkalaiset kuulostavat horror-rainojen päivältä, olisi Nightsatan niissä yö.

Syntikoiden maalaama tunnelma on keveimmilläänkin lohdutonta ja raskaimmillaan hyvinkin painostavaa eli lähes vastakohtaista mitä trio visuaalinen ja osin huumoripitoinen ilme antaa odottaa. On varsin hämmentävää, kuinka vähillä ja yksinkertaisilla instrumenteilla sekä aineksilla sävelletty retro-futuristinen musiikki voi olla näinkin monipuolista ja kiehtovaa. Päätösraita Steel Diamond part IV:n melodia lainaa joko vahingossa tai tahallisesti Iron Maidenin Wasted Yearsia. Siinäpä lasermetallikytköstä riittämiin.

Pharaoh Overlörd

Out of Darkness LP

Svart/Full Contact

3,5 ”Tuhannen yhtyeen ja julkaisun mies” Jussi Lehtisalon bassottama Pharaoh Overlörd on linjana linjattomuus -periaatteen mukaisesti laajentanut ilmaisuaan junnaavasta yhden riffin instrumentaalirockista on avantgarden kautta ehtaan heavy metaliin, jonka suurin innoittaja lienee 80-luvun hämäristä kolkista esiin tongittu käppähevi, etenkin brittiläinen sellainen. Toki tunnistettava porilainen musiikillinen kierous on musiikissa yhä edelleen läsnä, ei tässä mitään Wheels of Steelia olla versioimassa.

Albumi starttaa lupaavasti lyhyellä akustisella introlla sekä vauhdikkaasti rullaavalla nimikappaleella, joka onkin levyn normaalimpia ja samalla parhaimpia raitoja. Kymmenminuuttisen Devastatorin riffittely tempaa myös mukaansa, mutta loppupuoliskon hypnoottiseksi tarkoitetuttu itseään toistava jumitus kääntyy vähintäänkin puolet liian pitkänä koko kappaletta vastaan. A-puolen päättävä Doomsday Morning nousee myös levyn parhaimmistoon, sillä simppelin keskitempoisessa ja doom-henkisessä kappaleessa on hienoa melankolista ja tummaa tunnelmaa, rikasta instrumentointia sekä yksinkertaisen tarttuva kertosäe.

Periaattessa vinyylin B-puoli pelaa samoilla elementeillä kuin A-siivukin. Synkälle avausraidalle Transylvanian Afternoonille ei kuitenkaan löydy neljästä muusta rivakasta mutta selkeästi tyhjänpäiväisimmistä kappaleesta haastajaa ja tässä kiteytyykin levyn suurin ongelma: materiaalista haluaisi tykätä enemmän kuin käytännössä voi eikä kiekolta löydy kuin puolet hyvää ja loput ihan kivaa. Genren hyvä tuntemus ja vahva näkemys ei kanna Pharaoh Overlördiä tällä julkaisulla kuin karvan yli puoliväliin. Ehkä seuraavalla julkaisulla asiat on paremmin, mutta tyylilajia ei voi lähteä edes arvailemaan.

Speedwolf

Ride with Death

Hell's Headbangers

2 Debyyttinsä julkaisevan Speedwolf-albumin avausraita jaksaa viihdyttää tosihevareille suunnatulla vauhdikkaalla metalillaan, jossa Motörhead-vaikutteet ovat enemmän kuin ilmeisiä. Ride with Death onkin läpileikkauksena kuin kehno variaatio Lemmyn ja kumppaneiden livenä etukenossa soittamasta Overkill-klassikkosta. Amerikkalaisten menoa ja asennetta haluaisi sympatiseerata huomattavasti enemmän kuin mitä itse musiikki antaa myöten.

Vaan kun rumpali tikuttaa identtisillä tuplabasarikompilla lähes kaikki biisit läpi eikä riffeistäkään löydy kummempia variaatioita puhumattakaan läpijuostuista kerosäkeistä tai vokalistin monotoniseksi käyvästä ärjymisestä, on lopputulos tylsää ja tympäisevää. Sopivalla kaljamäärällä bändin voisi juoda pikkaisen paremmaksi, mutta selvinpäin kuunneltuna Speedwolf on kuin mikä tahansa reenikämpällä raskaan rokin perusasioiden äärellä hauskaa pitävä poppoo, jonka jo hieman varttuneemmille hevirokuille on kertynyt soittokokemusta muista yhteyksistä.