Hell
Human Remains
Nuclear Blast
3,5 Tokkopa on kovinkaan moni odottanut
lähes 30 vuotta sitten perustetun Hellin ensialbumia, jonka
julkaisun piti tapahtua jo 80-luvun puolivälin tienoilla, saati on
edes tietoinen tämän brittibändin olemassaolosta ennen tai jälkeen
comebackin. Nuclear Blast uskoo okkultistisen musiikkibuumin
myötävaikutuksella Sabbat-mies/tuottaja Andy Sneapilla
vahvistettuun koplaan julkaisemalla vanhoja kappaleita
modernisoituina versioina sisältävän täyspitkän, jolta onneksi
löytyy myös lihaa luiden ympäriltä eikä pelkkää
tyhjänpäiväistä kulttihypeä.
Hell tuntuu ammentavansa aiheensa
pikemminkin King Diamondin mestarillisesti käsittelemistä
perinteisimmistä kauhuaiheista kuin varsinaisista salatieteistä, ja
karkeasti yhteneviä suuntaviivoja voi vetää myös musiikin
puolella, etenkin mitä tulee usean kappaleen sisältämiin
alkusoittoihin. Muutenkin musiikki on varsin helposti ja ainoastaan
positiivisessa mielessä tunnistettavissa vahvasti 80-lukulaiseksi,
joskin modernin, selkeän ja raskaan tuotannon myötä osa
alkuaikojen oletettavasta mystisestä ilmapiiristä onkin jäänyt
kauas historian hämäriin. Kappaleiden alkuperäiset versiot
sisältävä tuplajulkaisu onkin epäilemättä varsin kiinnostava
tapaus antamalla vertailupohjaa kuin ajan kuvaakin mitä heavy metal
oli niin musiikillisesti kuin tuotannollisestikin ennen ja nyt.
Mitään kovinkaan unohtumatonta tai
legendaarista Hell ei esitä, mutta jokin siinä kuitenkin omalla
tavalla kiehtoo ja ilahduttaa. Osuvan kliseisen ja demonisen
66min6sek lukeman kellottava kokonaisuus on turhankin tuhti paketti,
mutta ilman varsinaisia huteja ja hittejä levyä jaksaa pyöritellä
useamminkin jos ei nyt kokonaan, niin ainakin osittain.
Wolf
Legions of Bastards
Century Media
3 On ikävää huomata, että niinkin
taidokas bändi kuin Wolf taantuu levy levyltä hyvän startin
antaneen albumikolmikon jälkeen. Tympeähkön The Black Flamen
(2006) jälkeen Ravenous (2009) oli jo muutamalla kovahkolla
hitillä varustettuna askel lupaavaan suuntaan, mutta Legions of
Bastards on selkeä harppaus alaspäin kohti keskitason upottavaa
suota.
Orkesterin kuudes albumi on
yllättävänkin samasta puusta veistettyä kaikessa hidas ja
keskitempoisuudessaan eikä latteahkoista kertosäkeistäkään tahdo
erovaisuuksia löytyä. Yleistunnelma on harmittavan ponneton,
etenkin jos vertaa esimerkiksi edeltäjän useampiin Hail Caesarin
kaltaisiin nyrkinnostattajiin. Levyn yhdestätoista kappaleesta
kovimmat saavat korkeintaan jalan hieman vispaamaan, mutta muu osa
kropasta ei seuraa.
Niklas Stålvind ja Johannes Axeman
kitaristikaksikolla on epäilemättä edelleen taitoa ja näkemystä
jäljellä kirjoittaa moderniin muottiin sovitettua aidon rehellistä
heavy metallia, sillä ohikiitäviä hienouksia on edelleen
kuultavissa. Keskinkertaisuudessaankin Wolf on silti kovempi kuin
monet muut samaa raskasta sarkaa kyntävät, mutta varsinaiseksi
meriitiksi sitä ei vielä oikein voida orkesterille suoda.
