Inferno #213/2023

Cryptic Shift
Return to Realms RE
Blood Harvest
3

Ei ole mikään ihme, että esikoisensa Visitations from Enceladusin (2020) perusteella Cryptic Shift kiinnitettiin Metal Bladelle. Yllättävää ei myöskään ole se, että entinen lafkansa julkaisee uusiksi  bändin ensimmäisen EP:n uusitulla kannella ja nimellä sekä demobonarein varustettuna.

Tässä vaiheessa uraansa britti-scifistien thrashin sekainen death metal hakee vielä uomaansa eikä visiot teknissävytteisestä lähestymistavasta ole yhtä jalostuneita kuin neljä vuotta myöhemmin. Eka demo paras -koulukuntaan suoraviivaisempi ilmaisu vetoaa eittämättä nykyisempää ja tulevaa materiaalia paremmin, mutta julkaisun selkeä potentiaali kannattaa muidenkin tarkistaa.

Hex A.D.
Delightful Sharp Edges
Apollon
4

Moni artisti rehvastelee sillä, kuinka tuotokselleen on otettu vaikutteita vähän sieltä ja täältä musiikin ollessa niin monipuolista ja lähes ennen kuulematonta. Totuus on kuitenkin hyvin usein tarua ihmeellisempää ja kun unohdetaan sanahelinä, omat korvat osoittavat kaiken olevan tuttua ja turvallista kuten aina ennenkin.

Ei Hex A.D. sekään tee kuudennella levyllään mitään erityisen mullistavaa, mutta pahuksen ennakkoluulottomasti ja hienosti yhtye osaa sekoittaa verkkaista hard rockia ja progea tuoden mukaan vielä vaikutteita doomin puolelta. Delightful Sharp Edges ei ole eeposmainen vain kappaleiden mitaltaan ja kokonaiskestoltaan, vaan lyhyiden välisoittojen rytmittämän levyn konseptina on, kuinka ihmisiä on historiassa listitty eri tavoin suuressa mittakaavassa. Tässä tarinallisessa viitakehyksessä urkujen värittämä progehuuruilu yhdistettynä tumman tanakoihin rock-jyrähdyksiin sisältää todellista dynamiikkaa.

King Crimsonin raskas progeklassikko In the Court of the Crimson King (-69) on epäilemättä yksi norjalaisiin suuren vaikutuksen tehneistä levyistä. Tätä ei kuitenkaan edes yritetä mallintaa, vaan sen pohjalta on onnistuttu luomaan jotain omaa ja tuomaan tähän aikaan päivitettyä jotain muuten tutuista aineksista. Helpolla ja nopeasti kokonaisuutta ei pysty omaksumaan, mutta siinäkin piilee albumin yksi viehätys.

Impending Triumph
Impending Triumph EP
Jawbreaker
2,5

Kaksikkona operoivalla Impending Triumphilla on heti uransa alussa kova palo luoda oikeaa heavy metalia aivan kuten aikoinaan tehtiin. Nykyhiplailu ja mukarajuus loistavat poissaolollaan, mikä kuuluu kivan repivänä kitarasoundina sekä vauhdikkaimmissa kohdissa ihan kyrpänä poljetuissa tuplabasareissa.

Esikois-EP jää kuitenkin osin raakileeksi. The Invisible Fortressissa eeppisyys ja tarttuvuus alkavat olla kohdallaan, mutta muualla rankkuuden kanssa yhteennaittamisessa on vielä työstettävää mitä sulavuuteen tulee. Jää nähtäväksi, saavutetaanko edes osavoitto jo työn alla olevalla täyspitkällä vai jääkö se häämöttämään kauemmaksi tulevaisuuteen:

Mournful Congregation
The Exuviae of Gods – Part II EP
Osmose
3

EP-saagan ykkösosalla uhkasin tökätä ausseja tikulla silmään, jos äityvät vielä vanhoja muistelemaan ja näinhän siinä kävi. Samaiselta vuonna 1995 julkaistulta demolta on nyt versioitu uusiksi tämänkin pienjulkaisun avaava Heads Bowed, joka on selkeä aikansa kuva. Tuolloin koko funeral doom -genre kuulosti vielä tuoreelta, mutta nyt tämän biisin osalta osin ajan hampaan nakertamalta reliikiltä.

Muut kaksi uutta biisiä osoittavat hyvin, että vaikka yhtye ei ole muuttanut tyyliään, on se oppinut sentään jotain jalostamisesta. Etenkin massiivisen mittainen päätösraita The Paling Crest on saman aikaisesti hyvinkin tuttua ja turvallista mutta myös kaunista ja kiehtovaa.

Oceanlord
Kingdom Cold
Magnetic Eye
3

Ensimmäisellä levyllään aussitrio onnistuu puolittain hurmaamaan lämminhenkisellä ja kaihoisalla doomillaan, joka ei oikein tahdo istua edes mihinkään selkeään genren alalokeroon. Pörisevä basso ja ajoittaiset raskaammat osuudet viittaavat stoneriin, mutta laulajan ja kitarakuvioiden puhtaus ovat taas lähempänä klassista doomia.

Puolivälistä löytyvä Isle of the Dead on junnaavuudessaan ylivoimaisesti albumin raskainta antia. Yhtymäkohdat tässä kohtaa 80-luvun puolivälin Saint Vitusiin ovat melko ilmeisiä, vaikka niin Winon tulkinta kuin koko bändisoitto onkin kaikessa karheudessaan huomattavasti elämänmakuisempaa kuin mitä laulaja-kitaristi Peter Willmottin kavereineen tekee. Vaikka levyn lyhyin biisi So Cold onkin jo taas paluuta aiemmista biiseistä tutuksi tulleeseen herkistelevämpään tyyliin, valkenee tässä kohtaa miksi kummatkin yhtyeet ovat tahoillaan outolintuja.

Vaikutelma vahvistuu taas levyn pisimmässä psykesävyjä sisältävässä päätösraidassa Come Home, josta ei myöskään massaa puutu. Siltikin se on pohjimmiltaan hyvinkin lunkia raskastelua, joka pistää kyseenalaistamaan bändiin liitetyn synkkyyden ja H.P. Lovecraft -vaikutteiset kauhuteemat. Tai sitten nämä ovat ovelasti piilossa jossain sellaisissa syvyyksissä, johon vain harvat ja valitut musiikkiin uppoutuvat kykenevät näkemään.

Patient Omega
Broken Mind in a Rotting Body
Misantropia
3,5

Suhina ja humina yhdistettynä kosketinmaalailuihin ja harvakseltaan käytettyihin perkussiotömäytyksiin on Patient Omegan keino kuvata mielen järkkymistä. Tummatunnelmainen ambient onnistuukin melko hyvin pukemaan musiikiksi kaiken sen ahdistuneisuuden ja kaoottisuuden jotka pään sisällä vallitsevat hulluuden kurimukseen tempautuessa.

CD:n maksimittaa hätyyttelevä albumi kostuu kolmesta osasta, joiden väliset erot ovat kuuntelijan näkökulmasta lähestulkoon kosmeettisia, mutta tekijälleen todennäköisesti suurempia. Tällä ei sinällään ole mitään merkitystä, sillä genren mukaisesti tärkeämpää on teos kokonaisuutena eikä sen sisältämät yksilöt. Ne kun ovat tässä tapauksessa johdonmukaisessa laadukkuudessaan kiehtovia.

Vaikka minkäänlaisia toivoa ei levyltä pilkahdakaan, ei kyseessä ole kuitenkaan täysi pikimustuus. Levyn edetessä totaalista järjen valon hiipumista ja fysiikan rappeutumista kuvastavaa lohduttomuutta jää osin kaipaamaan, mutta Broken Mind in a Rotting Bodyn voi halutessaan kokea myös eräänlaisena alkusoittona mielipuolisuuden etenemiselle tai miksei jopa tämän materiaalin perusteella epätodennäköiselle paranemiselle. Mahdollinen jatko-osa olisi hyvinkin luonnollinen tapa kuvata tilan muuttumista, vaikka täydellinen hiljaisuus projektin tiimoilta olisi sekin hyvin kuvaavaa.

Qadmon
Ghosted EP
Omakustanne
2,5

Kaksikkona toimivan Qadmonin haikeasti soiva kappalekolmikko haikailee 90-luvun alun kulta-aikojen gootti-doomailun pariin. Duon toinen osapuoli ja paluun jälkeen viitisen vuotta In the Woodsin… keulillakin viihtynyt James Fogarty on epäilemättä anathemansa ja my dying bridensa aikoinaan kuunnellut, sen verran niin melodioissa kuin tunnelmassa on samankaltaisuuksia.

Bändi ei kuitenkaan ammenna samalla death metalista kuin em. pioneerit, vaan on puhtaine lauluineen ja kevyempine riffeineen doom-deathin kevytversio. Jos koskettimet kajahtavat kohtalokkaasti ja viulu valittaa murheellisesti, jää tunnelataus silti hailakaksi. Pelkän muotokielen taitaminen ei riitä puoliväliä pidemmälle.

Tymo
The Art of a Maniac LP
Empire
3,5

Kanadalainen thrash metal -skene on aina ollut piskuinen, mutta yleisessä ärhäkkyydessään hyvinkin erottuva. Nyt reilu vuosi ilmestymisensä jälkeen vinyylipainoksensa saava Tymon kolmonen pitää perinteitä mallikelpoisesti yllä ollen hyvää rähinää alusta loppuun.

The Art of a Maniac on kärkevää julistusta, jota ei ole onneksi lähdetty ahtamaan soundillisesti teennäiseksi tuhdiksi jytinäksi. Kun sekä riffittely että sooloilu on runsasta ja terävää laulaja-kitaristi Tim Tymonin räksytyksen lailla, on hyvällä tempolla läpikaahattu puolituntinen mallikelpoinen osoitus perusasioiden iänaikaisesta toimivuudesta.

Inferno #203/2022

Aivolävistys
Oma illuusio
Off
2,5

Hardcoreakin voi tehdä monella eri tavalla ja jyväskyläläisten valinta on aina ollut soittaa sitä punk-henkisesti melodioita viljellen. Sanoituspuolella ollaankin sitten sivallettu parhaimmillaan hykerryttävän suoraviivaisesti ja terävästi erilaisten ongelmien suuntaan kaiken maailman fasistien, kansallissosialistien ja riistokapitalistien ollessa erityisinä maalitauluina. Tällä saralla mikään ei olekaan muuttunut pitkäksi venyneen ja hajoamisenkin sisältäneen tauon aikana.

Oman illuusion 12 biisiä ovat vaivattomasti kulkevia ytimekkäitä repäisyjä kuten aina ennenkin. Soundi on tuttu ja turvallinen, mutta näin viidennellä levyllä sitä olettaisi tai ainakin toivoisi kuulevansa entistäkin raisumpaa tai ainakin intensiivisempää otetta. Ei kappaleiden laadusta voi nytkään varsinaisesti valittaa, mutta turhan monesti niin melodioissa kuin riffeissä olisi terävöittämisen varaa.

De facto -standardien mukaisesta kokonaisuudesta erottuvat selkeästi edukseen vain Ajatuksia ja rukouksia sekä nimikappale levyn päätöksenä. Teksteissä ei vastaavaa itsensä turhan helpolla päästämistä sentään ole kuultavissa.

Bedsore/Mortal Incarnation
Split
20 Buck Spin
3

Tässäpä kimppajulkaisu, jossa sisältöä ei ole kuin kaksi biisiä, mutta kuunneltavaa päälle puoli tuntia ja sisäistettävää monin verroin pidemmäksi ajaksi. Pituuden lisäksi kappaleiden yhdistävä tekijä on death metal, mutta molemmat yhtyeet lähestyvät genreä varsin eri vinkkeleistä eikä kummankaan lähtöpiste ole se kaikista perinteisin.

Italian Bedsore on kaksikosta haahuilevampi, mutta toisin kuin kappaleen Shapes from Beyond the Veil of Stars And Space nimestä voisi luulla, ilmapiiri ei nouse kovinkaan toismaallisiksi. Eepoksessa riittää runsaasti osioita, joissa tunnelmoidaan verkkaisesti kosmisuutta tavoitellen, mutta kokonaisuutena sävellystä vaivaa liiallinen fokuksen, näkemyksen ja kunnianhimon puute.

Mortal Incarnationin In the Perpetual Torment of Recurrence on taas sekä julmuutta että jylhyyttä yhdistävä vanhakantaisempi doom death -vyörytys, joka massiivisesta mitastaan ja kaoottisista elementeistään huolimatta on kavereitaan intensiivisempi ja yhtenäisempi. Toinen samanmoinen japanilainen järkäle perään olisi todennäköisesti liikaa, mutta tällaisenaan se on mielenkiintoinen teos, joka sekä nostaa että tiivistää koko splitin hyvälle tasolle.

Besieged
Violence Beyond All Reason
Unspeakable Axe
3

Vuonna -85 Music For Nations lanseerasi Speed Kills -kokoelmalevyjen sarjan, joista osa neljä Speed Kills...But Who's Dying? (1989) oli itselle hyvin merkittävä esitellen tuon ajan kuumimmat ja kovimmat mättöorkat. Osa toki oli jo tuttuja kaikille alanharrastajille ja loppuja yritettiin puskea isommaksi. Tuplakokiksen nimessä esitetty relevantti kysymys ponnahti mieleen Besiegedin kakkoskiekkoa kuunnellessa. Vauhtia piisaa, mutta tuleeko raatoja?

Pitäähän death-thrashissa vauhtia olla, sehän on selvä, eivätkä kanadalaisten nopeudet edes nouse naurettavalle tasolle. Laadukasta venkoiluriffittelyä piisaa ja otteessa on omaa aggressiivista ilmettä, mikä tekee erittäin ytimekkäästä 27-minuuttisesta Violence Beyond All Reasonista hengästyttävän muttei tylsistyttävän vauhtirynnistyksen.

Toimivasta räväkkyydestään huolimatta jokaisen seitsemän kappaleen kohdalla miettii, kohdistuisivatko niiden iskut vieläkin tarkemmin ja voimakkaammin niskanikamiin, jos nakit liikkuisivat otelaudoilla edes hivenen maltillisemmin. Tehoja ei sävellyksistä puutu, mutta sovitukset tuppaavat sutimaan ja keulimaan vähän liikaa.

Haserot
Throne of Malice EP
Redefining Darkness
3

Esikoisjulkaisullaan amerikkalaisten tulokulma death metaliin on vinkeä, Haserot kun ei yritä kuulostaa rajulta niin millään muotoa. Throne of Malicea lukuun ottamatta biisit jyräävät keskitempoisina ja sounditkin ovat korvia miellyttävän lämminhenkinen. Silti musiikissa on jylhyyttä muttei pompöösiä mahtipontisuutta ja maltillisesti viljellytkin melodiatkin ovat kaikkea muuta kuin sokerihuurrettuja.

Kitaristikaksikko pistelee tyylillä parastaan ja etenkin soolot kiinnittävät huomion kertalaakista. On lopulta melko pienistä ja vaikeasti määriteltävistä asioista kiinni, miksi iskevyydestä jää vielä jotain olennaista uupumaan.

Intoxicated
Watch You Burn
Seeing Red
3,5

Pienen iäisyyden kasassa ollutta, mutta vasta nyt kakkoslevynsä aikaan saanutta Intoxicatedia markkinoidaan sillä, että äänitykset on tehty vanhassa Morbid Angelin treenistudiossa. Johtuuko  sitten itse tilasta vaiko pelkästä fanituksesta, mutta etäisiä Morbbaritkaikuja niin tunnelmasta kuin riffeistäkin on selkeästi aistittavissa. Mielikuvia muodostuu myös Obituaryn suuntaan, sillä myös Andrew W.K.:n bändissä vaikuttavan ja ainoan alkuperäisjäsenen laulaja-kitaristin Erik Paynen äänessä on kuultavissa teräsvaijerit äänijänteinään omaavan John Tardyn sävyjä ja maneereita.

Death metalia floridalaisten musiikki ei kuitenkaan selkeästi ole, vaan kyse on enemmänkin kalmankatkuisesta thrashista 80-90-lukujen taitteeseen viittaavaan amerikkalaiseen malliin. Toisin kuin Euroopassa, rapakon tuolla puolen raja-aidat näiden kahden genren välillä olivat monesti häilyvämmät painottuen jompaankumpaan suuntaan. Näin myös Watch You Burnilla, josta selkeimmät erot löytyvät biisien välillä hybridimallin ollessa vähemmässä määrin käytössä.

Rouheista kolmeminuuttisista koostuva albumi on kaikessa napakkuudessaan iskevä konkareiden tuotos, joka muistuttaa sekä menneistä ajoista sekä siitä, kuinka metallissa ”rajuus” tulee aina lähteä kunnon riffittelystä efektien ja turbosoundien sijasta.

In Twilight's Embrace
Lifeblood
Malignant Voices
2

Kun yhtyeen tyyli on vaihtunut alkuaikojen melodisen death metalin ja metalcoren kautta vanhan liiton hurridödöön ja siitä black metaliin, haiskahtaa homma kaikelta muulta kuin luonnolliselta kehittymiseltä. Kuudenteen Lifeblood-levyyn paneutumalla tunne vain vahvistuu: nyt on täysin tietoisesti päätetty lähteä tekemään puolalaista black metalia esikuvinaan ne kaikista ilmeisimmät nimet Mglasta Behemothiin.

Vauhtia ja melodiaa levyltä ei puutu ja tunnelmakin on asiankuuluvan mystistä eikä vain kuvauksessa käytetyissä adjektiiveissa kuten epäsovinnainen (unorthodox). Jopa omalle genremääritteelle morbid rock löytyy perusteet, sillä aivan kuten Blaze of Perditionilla, musiikista löytyy Fields of the Nephilimin gootti rock -vaikutteita kaiken kaahauksen välillä.

Yksittäiset kappaleet eivät ole millään muotoa huonoja, ainoastaan hyvin tavanomaisia. Kokonaisuutena albumi on kuitenkin vähemmän kuin osiensa summa, päällimmäisiksi mielikuviksi tuotoksesta kun jää lähinnä vain muilta lainatut ideat ja yliyrittäminen.

Luzifer
Iron Shackles
High Roller
2,5

Speed-thrashia Vulturessa kaahaavilla ukoilla löytyy annettavaa myös perinteisemmän heavy metalin saralla, josta siitäkin tosin on pääbändissään vivahteita havaittavissa. Luzifer musiikilliset juuret on helppo vetää 80-luvun hämysempään alkupuoliskoon, joskin sävytystä kokonaisuuteen tuovat taas vahvasti edellisen vuosikymmeneen viittaavat urku-ujellukset.

Trio osaa tehdä pääosin rennon vaivattomasti rullaavia kappaleita, jotka takoutuvat takuuvarmasti luiskaotsaisempienkin maanmiestensä takatukkaisiin kaaleihin. Ja tuskinpa muuallakaan maailmassa moni pystyy vastustamaan avauskappaleeksi tällättyä nimibiisiä, sillä sen verran simppelin tehokkaasta junttaamisesta on kysymys. Hexer (In Dreiteufelsnamen) on taas nimeään myöten astetta monimuotoisempi sävellys, vaikka simppeleitä senkin elementit ovat.

Bändin yksinkertaisuuteen perustava tapa tehdä musiikkia on sekä hienoa että paikoin myös ärsyttävää. Suorastaan rasittavaa se on Der Goldene Reiter -hevihölkässä, jonka koukkuna käytetty pilipalimelodia on viimeinen niitti ja syy skippaamiseen. Jokin ristiriitaisia tuntemuksia nostattavassa levyssä kuitenkin osittain kiehtoo ja onneksi se kestää vain reilu puoli tuntia.

Mournful Congregation
The Exuviae of Gods - Part I EP
Osmose
3,5

30 vuoden kokemuksella voi musiikkiinsa näemmä sisällyttää kaikki genren kliseisimmätkin peruselementit lopputuloksen kuulostaa silti hyvältä. 14 minuuttisesta avauseepoksesta kun löytyy kirkkourkua, lyijynpainavaa riffiä raahustustempon päälle tiputeltuna sekä matalan verkkaista murinaa. Ehtaa ja mallikelpoista funeral doomia siis.

Herkän kauniisti soiva instrumentaalinen nimibiisi on sekin lajissaan tyypillinen, mutta edeltäjänsä vastapainona oikein toimiva. Uudelleentulkinta demoaikojen biisistä tuntuu tässä seurassa aavistuksen tönköltä, ja toivoa sopiikin, että loppuvuodesta ilmestyvällä EP:n kakkososalla ei vanhoja enää muisteltaisi.

Negative 13
Mourning Asteri
Omakustanne
4

Vain vajaa vuosi paluulevystä ilmestyvä Mourning Asterin ei voi sanoa sisältävän mitään sludge-kenttää varsinaisesti mullistavaa, mutta soittajiensa ote ja sitä myötä albumin tunnelma tuntuu tuoreelta. Osaltaan tämä johtuu varmasti siitä, että bändi on kokoonpanoltaan lähes sama kuin vuosituhannen alussa debyyttinsä julkaissut Negative Theory. Väheksyä ei varmaan voi uuden basistinsa Mary M. Bielichin roolia, joka on ehtinyt olla 90-luvun puolelta alkaen todella monessa poppoossa mukana.

Biisien pohjana on nihilistinen angstisuus ja repivyys, jota on sävytetty noisen rockin ja jopa doom metalin keinoin kuten päätöskappaleessa Villain. Nämä sinällään pienet ja yksinkertaiset musiikilliset laajennukset syventävät ilmapiiriä kummasti ja alun osin poukkoilusta syntynyt ärsyttävä ensivaikutelma muuttuu hyvinkin nopeasti tykästymiseksi.

Virkistävää on myös kuunnella laahauksen seassa Never Ending Exit Woundin kaltaisia nopeampia kiskaisuja. Muutenkin musiikkia yhdistää omanlaisensa ilmavuus ja rentous, joka tuo siihen eri elementtejä korostavaa ekstrapontta. Tämä lienee porukan itsensä mainostamaa punkin vaikutusta.

Kesäisin ei jaksa kuunnella tympeää musiikkia, mutta Negative 13:sta voi hyvinkin ottaa kaveriksi luontoretkellä puuhapussin kera.

Tzompantli
Tlazcaltiliztli
20 Buck Spin
3,5

Tätä bändin tai levyn nimeä on härmäläisen ihan turha edes yrittää lausua, mutta melkoisen painavaa sanottavaa amerikkalaisilla on debyyttialbumillaan. Jopa siinä määrin, että reilu puoli tuntia tuntuu juuri sopivalta mitalta. Verkkaisesta ja huimimmillaankin keskitempoisesta möyrinnistä huolimatta kyse kun on ehdasta death metalista.

Tlazcaltiliztli tunnelma on kauttaaltaan painostavaa ja sen iskevyys perustuu primitiiviseen lähestymistapaan sekä mm. mesoamerikkalaisesta kulttuurista ammennettuihin synkkiin teemoihin. Oman pikantin lisänsä kokonaisuuteen tuovat tribaalirytmiikkaa sekä messuamista sisältävät Yaohuehuetl-intro ja puolivälin välisoitonomainen Eltequi. Muutamat maltillisesti käytetyt heleät ja yksinkertaiset melodiat ovat myös löytäneet tiensä kappaleisiin, joten täysin luupäistä Tzompantlin musiikki ei todellakaan ole.

Kolmikkona toimivan orkesterin lähes kaikkien instrumenttien takana on Brian ”Bigg o)))” Ortiz, jonka toinen mukiinmenevä bändi Xibalba ammentaa sekin tekijänsä kulttuuriperinnöstä ja death metalista joskin vahvoin hardcore-vaikuttein. Osaavaa ja sopivasti genreistä poikkeavaa toimittamista molemmat.