Cryptic Shift
Return to Realms RE
Blood Harvest
3
Ei ole mikään ihme, että esikoisensa Visitations from Enceladusin (2020) perusteella Cryptic Shift kiinnitettiin Metal Bladelle. Yllättävää ei myöskään ole se, että entinen lafkansa julkaisee uusiksi bändin ensimmäisen EP:n uusitulla kannella ja nimellä sekä demobonarein varustettuna.
Tässä vaiheessa uraansa britti-scifistien thrashin sekainen death metal hakee vielä uomaansa eikä visiot teknissävytteisestä lähestymistavasta ole yhtä jalostuneita kuin neljä vuotta myöhemmin. Eka demo paras -koulukuntaan suoraviivaisempi ilmaisu vetoaa eittämättä nykyisempää ja tulevaa materiaalia paremmin, mutta julkaisun selkeä potentiaali kannattaa muidenkin tarkistaa.
Hex A.D.
Delightful Sharp Edges
Apollon
4
Moni artisti rehvastelee sillä, kuinka tuotokselleen on otettu vaikutteita vähän sieltä ja täältä musiikin ollessa niin monipuolista ja lähes ennen kuulematonta. Totuus on kuitenkin hyvin usein tarua ihmeellisempää ja kun unohdetaan sanahelinä, omat korvat osoittavat kaiken olevan tuttua ja turvallista kuten aina ennenkin.
Ei Hex A.D. sekään tee kuudennella levyllään mitään erityisen mullistavaa, mutta pahuksen ennakkoluulottomasti ja hienosti yhtye osaa sekoittaa verkkaista hard rockia ja progea tuoden mukaan vielä vaikutteita doomin puolelta. Delightful Sharp Edges ei ole eeposmainen vain kappaleiden mitaltaan ja kokonaiskestoltaan, vaan lyhyiden välisoittojen rytmittämän levyn konseptina on, kuinka ihmisiä on historiassa listitty eri tavoin suuressa mittakaavassa. Tässä tarinallisessa viitakehyksessä urkujen värittämä progehuuruilu yhdistettynä tumman tanakoihin rock-jyrähdyksiin sisältää todellista dynamiikkaa.
King Crimsonin raskas progeklassikko In the Court of the Crimson King (-69) on epäilemättä yksi norjalaisiin suuren vaikutuksen tehneistä levyistä. Tätä ei kuitenkaan edes yritetä mallintaa, vaan sen pohjalta on onnistuttu luomaan jotain omaa ja tuomaan tähän aikaan päivitettyä jotain muuten tutuista aineksista. Helpolla ja nopeasti kokonaisuutta ei pysty omaksumaan, mutta siinäkin piilee albumin yksi viehätys.
Impending Triumph
Impending Triumph EP
Jawbreaker
2,5
Kaksikkona operoivalla Impending Triumphilla on heti uransa alussa kova palo luoda oikeaa heavy metalia aivan kuten aikoinaan tehtiin. Nykyhiplailu ja mukarajuus loistavat poissaolollaan, mikä kuuluu kivan repivänä kitarasoundina sekä vauhdikkaimmissa kohdissa ihan kyrpänä poljetuissa tuplabasareissa.
Esikois-EP jää kuitenkin osin raakileeksi. The Invisible Fortressissa eeppisyys ja tarttuvuus alkavat olla kohdallaan, mutta muualla rankkuuden kanssa yhteennaittamisessa on vielä työstettävää mitä sulavuuteen tulee. Jää nähtäväksi, saavutetaanko edes osavoitto jo työn alla olevalla täyspitkällä vai jääkö se häämöttämään kauemmaksi tulevaisuuteen:
Mournful Congregation
The Exuviae of Gods – Part II EP
Osmose
3
EP-saagan ykkösosalla uhkasin tökätä ausseja tikulla silmään, jos äityvät vielä vanhoja muistelemaan ja näinhän siinä kävi. Samaiselta vuonna 1995 julkaistulta demolta on nyt versioitu uusiksi tämänkin pienjulkaisun avaava Heads Bowed, joka on selkeä aikansa kuva. Tuolloin koko funeral doom -genre kuulosti vielä tuoreelta, mutta nyt tämän biisin osalta osin ajan hampaan nakertamalta reliikiltä.
Muut kaksi uutta biisiä osoittavat hyvin, että vaikka yhtye ei ole muuttanut tyyliään, on se oppinut sentään jotain jalostamisesta. Etenkin massiivisen mittainen päätösraita The Paling Crest on saman aikaisesti hyvinkin tuttua ja turvallista mutta myös kaunista ja kiehtovaa.
Oceanlord
Kingdom Cold
Magnetic Eye
3
Ensimmäisellä levyllään aussitrio onnistuu puolittain hurmaamaan lämminhenkisellä ja kaihoisalla doomillaan, joka ei oikein tahdo istua edes mihinkään selkeään genren alalokeroon. Pörisevä basso ja ajoittaiset raskaammat osuudet viittaavat stoneriin, mutta laulajan ja kitarakuvioiden puhtaus ovat taas lähempänä klassista doomia.
Puolivälistä löytyvä Isle of the Dead on junnaavuudessaan ylivoimaisesti albumin raskainta antia. Yhtymäkohdat tässä kohtaa 80-luvun puolivälin Saint Vitusiin ovat melko ilmeisiä, vaikka niin Winon tulkinta kuin koko bändisoitto onkin kaikessa karheudessaan huomattavasti elämänmakuisempaa kuin mitä laulaja-kitaristi Peter Willmottin kavereineen tekee. Vaikka levyn lyhyin biisi So Cold onkin jo taas paluuta aiemmista biiseistä tutuksi tulleeseen herkistelevämpään tyyliin, valkenee tässä kohtaa miksi kummatkin yhtyeet ovat tahoillaan outolintuja.
Vaikutelma vahvistuu taas levyn pisimmässä psykesävyjä sisältävässä päätösraidassa Come Home, josta ei myöskään massaa puutu. Siltikin se on pohjimmiltaan hyvinkin lunkia raskastelua, joka pistää kyseenalaistamaan bändiin liitetyn synkkyyden ja H.P. Lovecraft -vaikutteiset kauhuteemat. Tai sitten nämä ovat ovelasti piilossa jossain sellaisissa syvyyksissä, johon vain harvat ja valitut musiikkiin uppoutuvat kykenevät näkemään.
Patient Omega
Broken Mind in a Rotting Body
Misantropia
3,5
Suhina ja humina yhdistettynä kosketinmaalailuihin ja harvakseltaan käytettyihin perkussiotömäytyksiin on Patient Omegan keino kuvata mielen järkkymistä. Tummatunnelmainen ambient onnistuukin melko hyvin pukemaan musiikiksi kaiken sen ahdistuneisuuden ja kaoottisuuden jotka pään sisällä vallitsevat hulluuden kurimukseen tempautuessa.
CD:n maksimittaa hätyyttelevä albumi kostuu kolmesta osasta, joiden väliset erot ovat kuuntelijan näkökulmasta lähestulkoon kosmeettisia, mutta tekijälleen todennäköisesti suurempia. Tällä ei sinällään ole mitään merkitystä, sillä genren mukaisesti tärkeämpää on teos kokonaisuutena eikä sen sisältämät yksilöt. Ne kun ovat tässä tapauksessa johdonmukaisessa laadukkuudessaan kiehtovia.
Vaikka minkäänlaisia toivoa ei levyltä pilkahdakaan, ei kyseessä ole kuitenkaan täysi pikimustuus. Levyn edetessä totaalista järjen valon hiipumista ja fysiikan rappeutumista kuvastavaa lohduttomuutta jää osin kaipaamaan, mutta Broken Mind in a Rotting Bodyn voi halutessaan kokea myös eräänlaisena alkusoittona mielipuolisuuden etenemiselle tai miksei jopa tämän materiaalin perusteella epätodennäköiselle paranemiselle. Mahdollinen jatko-osa olisi hyvinkin luonnollinen tapa kuvata tilan muuttumista, vaikka täydellinen hiljaisuus projektin tiimoilta olisi sekin hyvin kuvaavaa.
Qadmon
Ghosted EP
Omakustanne
2,5
Kaksikkona toimivan Qadmonin haikeasti soiva kappalekolmikko haikailee 90-luvun alun kulta-aikojen gootti-doomailun pariin. Duon toinen osapuoli ja paluun jälkeen viitisen vuotta In the Woodsin… keulillakin viihtynyt James Fogarty on epäilemättä anathemansa ja my dying bridensa aikoinaan kuunnellut, sen verran niin melodioissa kuin tunnelmassa on samankaltaisuuksia.
Bändi ei kuitenkaan ammenna samalla death metalista kuin em. pioneerit, vaan on puhtaine lauluineen ja kevyempine riffeineen doom-deathin kevytversio. Jos koskettimet kajahtavat kohtalokkaasti ja viulu valittaa murheellisesti, jää tunnelataus silti hailakaksi. Pelkän muotokielen taitaminen ei riitä puoliväliä pidemmälle.
Tymo
The Art of a Maniac LP
Empire
3,5
Kanadalainen thrash metal -skene on aina ollut piskuinen, mutta yleisessä ärhäkkyydessään hyvinkin erottuva. Nyt reilu vuosi ilmestymisensä jälkeen vinyylipainoksensa saava Tymon kolmonen pitää perinteitä mallikelpoisesti yllä ollen hyvää rähinää alusta loppuun.
The Art of a Maniac on kärkevää julistusta, jota ei ole onneksi lähdetty ahtamaan soundillisesti teennäiseksi tuhdiksi jytinäksi. Kun sekä riffittely että sooloilu on runsasta ja terävää laulaja-kitaristi Tim Tymonin räksytyksen lailla, on hyvällä tempolla läpikaahattu puolituntinen mallikelpoinen osoitus perusasioiden iänaikaisesta toimivuudesta.
