Inferno #181/2020

Cloven Hoof
Age of Steel
Pure Steel
4,5

Jos koko 90-luvun kestänyttä taukoa ei lasketa, on brittiheviveteraani Cloven Hoof ollut aina olemassa. Ja kuten lukemattomia aikalaisiaan, suurempi tunnettavuus varsinaisesta suosiosta puhumattakaan on jäänyt aina saavuttamatta, vaikka eponyymi esikoisalbuminsa vuodelta -84 on teatraalisuutta ja okkultismia sekoittavassa tarttuvassa omaperäisyydessään kiistämätön NWOBHM-klassikko.

Vuosikymmenten varrella bändi on puurtanut eteenpäin ainoan alkuperäisen jäsenensä basisti Lee Paynen komennossa ja julkaissut maltillisen määrän levyjä, joiden taso on pysynyt yllättävänkin hyvänä. Tyylillisesti alkuaikojen salatieteiden luoma hämärä tunnelma on muuttunut aikoja sitten kohti vanhan liiton melodista heavy- ja power metalin ristisiitosta, jolla ei ole niin mitään tekemistä modernimman tuku-tuku-kikuloinnin kanssa.

Edellä mainitun hybridin hienoudesta Age of Steel on kerrassaan mainio esimerkki. Vaikka suurimmassa osassa sen biiseistä vasen jalka on riskisti Iron Maidenin tontilla, tönöttää oikea taas jämäkästi tyylillä nykyaikaan tuodussa, mutta silti ajattomalta kuulostavalta perinteisessä metallissa. Keskimmäinen raajoista taas sojottaa eeppisenä kohti korkeuksia kuin uhmaten nykyajan studiossa miesoletetuksi puleerattua silkkimunametallia. Erektiolääkkeillekään ei ole minkäänlaista tarvetta, kun riffit ja melodiat ovat näin tanakoita George Callin ollessa kerrassaan mainion esimerkki miehestä, joka osaa näyttää äänellään tunteensa ilman että olisi mikään säälittävä vinkuja.

Cloven Hoofin kahdeksas albumi nousee kertaheitoilla lafkansa piikkipaikalle ja diskografiassaankin palkintopallille.

Cro-Mags
In the Beginning
Arising Empire
2

Jenkki-HC:hen on aina kuulunut kovan luokan kyllästyttämä uhoaminen, mutta myös lihaksia pönkittämään sitä. Genren pioneerin Cro-Magsin paluulevyllä aiempaa laveampi musiikillinen muotokieli on edelleen miehekästä runttaamista, mutta kitaristien (Rocky George!) mukavia sooloväläytyksiä lukuun ottamatta koko touhusta puuttuu riskisti puhtia aina perin tavanomaisen latteasta riffittelystä lähtien. Perin kuvaavaa onkin, että albumin kärjeksi nousee loppupuolen rauhallista uhkaavuutta huokuva lähes kuusi minuuttia kestävä Between Wars -instrumentaali.

Cryptic Shift
Visitations from Enceladus
Blood Harvest
4

Cryptic Shiftilla on rutosti pokkaa, mutta myös taitoa sen tueksi. Harva albumidebytantti näet uskaltaisi säveltää avausraidaksi 26-minuuttisen järkäleen ja liittää perään ainoastaan kolme muuta raitaa, joiden yhteiskesto on taas vähemmän. Tästä omintakeisesta kokonaisratkaisusta britit selviävät kumminkin hämmentävän puhtain papereiden.

Kun musiikkityyliksi on valikoitunut vahvasti 90-luvussa kiinni oleva tekninen death metal, ei biisijakaumassa ole mitään ihmeellistä. Hämmästelyä sen sijaan riittää yllin kyllin, kun bändi tykittää katkeamattomana mutta sulavana virtana lukemattomia riffejä, osuuksia, temponvaihdoksia ja sooloja ilman että lopputulos olisi missään määrin sekavan oloinen tai aiheuttaisi nuottiähkyä. Kirsikkana kakun päällä on vielä aina ihanan pehmeästi koliseva nauhaton basso.

Bändin ulosanti ei ole erityisen brutaalia, muttei myöskään liian jatsia. Selkeimmin musiikki on kunnianosoitusta Pestilencen Testimony of the Ancients-Spheres -aikakaudelle, mutta herrat ovat epäilemättä kuunnelleet Cynicin mestarillista Focusiakin rutosti eikä vain robolauluefekteistä päätellen. Ja tässä yhteydessä Atheistin ja Deathin nimeäminen on myös lähes pakollista.

Visitations from Enceladus on levy, josta riittää ammentavaa todella pitkäksi aikaa.

Fer De Lance
Colossus EP
Cruz Del Sur
4

Kunnianhimoa Fer De Lancelta ei puutu, sillä vahvasti Bathoryn Hammerheart-Twilight of the Gods luoman perinnön jatkaminen tyylillä ei 30 vuoden jälkeenkään ole mikään helppo tehtävä. Hämmentävää kyllä, mutta amerikkalaiskanadalaistrio onnistuu heti kättelyssä kerrassaan mainiosti.

Jos suurin osa EP:n biisinelikosta onkin lähes suoraa ilmeisen esikuvansa imitointia karheimmat rosot poisviilattuna, osataan palettia myös laajentaa hienosti lisäämällä sävyjä ja vauhtia eeppisen heavy metalin suunnalta. Tällä simppelillä kikalla se onnistuukin luomaan kaivattua omaa ilmettään.

FM
Synchronized
Frontiers
3,5

Eri kivojen esikoisen uudelleenluennan Indiscreet 30 (2016) ja seuraajansa Atomic Generation (2018) jälkeen veteraanit jatkavat tutun samettisella AOR:llä myös uusimalla albumillaan. Juoksevaa kukkaishunajaa valutetaan lähes jokaisessa biisissä siihen malliin, ettei Briteissä tarvitse ainakaan toistaiseksi olla huolissaan pölyttäjien sukupuutosta.

Albumi on pullollaan tyyliteltyä kitarointia, yksinkertaisen tehokkaita kertosäkeitä, makeita stemmoja, kitkattomasta soljuvia sovituksia ja yleispositiivisuuden taustalla myös ripaus jos toinenkin haikeutta. Nämä ovat juuri niitä oikeita elementtejä, mistä hyvä ja mainiosti kuluvaan vuodenaikaan täydellisesti istuva aikuismusa koostuu. Kaikesta ihanuudestaan huolimatta Synchronized jää kuitenkin lopulta vain kepeäksi kesäromanssiksi, joka ei koulujen alkua näe.

Alkuhuuman jälkeen kappaleista ei kuitenkaan tahdo löytyä sellaista syvyyttä, joita tarvitsi suhteen vakavoitumiseksi. Osaltaan tämä johtuu siitäkin, että kokonaiskeston suhteen muuten ammattilaissoittajasetien harkintakyky on hieman pettänyt: tunti yksinkertaisesti on liikaa, etenkin kun loppupuoli tuntuu olevan ainoastaan perusvarmaa nättiä melodiaa eikä mitään muuta. Vaan eipähän näinkään hyvää levyä ole tässä genressä vielä tänä vuonna vastaan tullut.

Lord of Light
Morningstar
No Remorse
2,5

Kun power metal -perustuksiin yhdistetään runsas koskettimien käyttö, nätit melodiat ja ultrakevyt progeilu, on lopputulos helposti nieltävää ja ihan kivaa kevytmetallia pinnallisesta jeesustelustaan huolimatta. Vaikka yksinkertaisuus onkin kaunista, Morningstar-esikoisella sorrutaan jokaisella musiikilla osa-alueilla sellaiseen pikkukivaan näpertelyyn, että varsinainen sisältö jää ärsyttävällä tavalla turhan ohkaiseksi. Lahjoja ja näkemystä kun lähes kaikesta vastuussa olevalta pääjehulta vaikuttaisi olevan parempaankin.

Reactory
Collapse to Come
Iron Shield
3,5

Saksassa osataan kireä rässiräksytys ja tähän jatkumoon sujahtaa vaivoitta myös Reactoryn kolmas täyspitkä. Sen juuret on yhtä lailla niin historiassa kuin nykyajassakin ja tällainen hybridi jaksaa hyvin tehtynä miellyttää aina itseäkin. Maanmiehensä Dew-Scented oli tässä lajissa 2000-luvun alkupuoliskolla erityisen taitava eikä se ole suorana verrokkina kovinkaan kaukana siitä mitä Collapse to Comella kuullaan.

Vain hivenen yli puolen tunnin mittaisena kokonaisuus on kaikessa kiivaudessaan vallan kompakti, vaikka pitkälti samoin kikoin ja rakentein biisit ryskätäänkin läpi. Riffeissä on kumminkin kauttaaltaan ideaa ja yksinkertaiset kertosäkeet takoutuvat melko vaivattomasti kaaliin laulajan ärhäkällä, enemmänkin puhetta kuin laulua muistuttavalla tyylillä.

Kaikesta hyvyydestään huolimatta pieni korvien ja mielenkiinnon hyytyminen alkaa kuitenkin vaivata kalkkiviivaa lähestyttäessä, vaikka bändi pistääkin parastaan aivan kuin aina ennenkin kitaristit etunenässä. Tästäkin huolimatta Reactory polkaisee mainiosti käyntiin alkuvuoden ärreimmmät thrash-kinkerit.

Road Warrior
Mach II
Gates of Hell
3

Aussien kakkoskiekko on kaikessa hyvin toteutetussa perinnetietoisuudessaan napakka metallilevytys. Siltä löytyy kunnollisia riffejä, muutamasta kerrasta kaaliin jäävää tanakkaa tarttuvuutta, sopivan haastavia ja monimuotoisia sävellyksiä sekä näitä aikasen messevästi tulkitseva vokalisti.

Ja juuri hyvistä lähtökohdistaan johtuen Mach II:lta jää kaipaamaan vieläkin enemmän aivan kaikkea. Isompia korvamatoja, voimakkaampia laululinjoja sekä entistä terävämpiä koukkuja. Näin vankoille perustuksille kun saisi pykättyä korkeammallekin kohoavan palatsin.

Solitary Sabred
By Fire & Brimstone
No Remorse
2,5

Kun muotokieli on kaikin puolin kohdallaan, mutta toteutuksessa taas on omat puutteensa, lipsuu lopputulos keskinkertaisuudessaan lähellä ärsyttävää. Kyproslaisten Amerikan mallin power metalissa on kyllä mukavaa eeppisyyttä ja voimaa aina vokalistin kiljuntaa myöten, mutta sinällään mukiinmenevää melodiaa ja riffiä sisältävät biisit ovat sävellyksinä kankeita. Bändi yrittää aivan turhaan olla samaan aikaan sekä jämäkkä että haasteellinen unohtaen soljuvuuden, jonka tahdissa olisi helppoa fantasioida olevansa naisia ja tuoppeja kaatava kotibarbaari.

Inferno #149/2017

Morbid Evils/Albinö Rhino

Split LP

Svart

2,5

Albinö Rhino

Riff Religion LP

Omakustanne

3,5

Kotimaisten pörinäbändien Morbid Evilsin ja Albinö Rhinon yhteisjulkaisu on musiikillisesti yllättävänkin yhtenäinen pläjäys. Ensiksi mainitun ote on näennäisesti raskaampi ja synkempi, mutta kaksi vuotta sitten julkaistun esikoisalbumin tavoin biisien tunnelmasta puuttuu hyvin pitkälti kaikenlainen ahdistus. Ontohko lopputulos kuulostaakin lähinnä siltä, että tällaista musiikkia soitetaan vain siksi, että se on kivaa eikä siksi, että pään sisäinen paine pakottaa niin tekemään. Entombed-laina Damn Deal Done kuulostaa sekin vain pelkältä tympeän hitaalta läpilanaukselta vailla alkuperäisen testosteronihikeä valuvaa groovea.

Albinö Rhinon edellisvuonna ilmestynyt kahden biisin mittainen Upholder-täyspitkä oli ilahduttavaa kuunneltavaa kaikessa rauhallisessa huuruillussaan. Samoissa levytyssessioissa taltioitu Human Caravan istuu sekä nimeltään että tyyliltään paremmin tälle splitille. Jahka kappale pääsee alkuhurinoiden ja kiertoääniujelluksen jälkeen hitaaseen vauhtiin, meno muistuttaa kaukaisesti Electric Wizard synkkääkin synkempää julistusta vertautuen paremmin em. albumin Uphold the Light Part 3:een kuin valoisampaan kakkososaan. Maagisesta manaamisesta jää kuitenkin uupumaan jotain sen verran oleellista, että vaikka karavaani kyllä kulkee, ei koirat juurikaan hauku tai mies kehu. Splitin selvästi parempi puolisko silti.

Riff Religion on sekin Upholder-sessioiden peruja ja kun paikkaa, julkaisijaa tai kaveria ei biisille löytynyt, on yhtye päätynyt pistämään sen pihalle todella pienen painoksen yksipuolisena 12” vinyylinä. Käytännössä melkoisen järjetön ratkaisu ja juuri siksi tyylikäs.

Nimensä mukaisesti kappaleessa uskotaan riffeihin ja palvotaan graafisen yksinkertaista ilmettä myöten Black Sabbathia. Letkeä groove kuljettaa hienosti gospelia eteenpäin ja saarnan varsinainen huippu koetaan puolivälin tienoilla pastorin alkuörähtelyn vaimennuttua. Soolokitaristin seurakunnan kiihdyttäminen kohti korkeuksia psykedeelisin sävyn on erityisen onnistunutta ja loppu 14 minuutin mittaisesta paasauksesta onkin pelkkää kiihkon laannuttamista takaisin kohti maallisia iloja ja murheita.

Vaikka biisin aihe ja toteutus on sinällään hyvinkin tuttua, ei Albinö Rhinoa voi tässäkään tapauksessa leipäpappeudesta syyttää.

Antichrist

Sinful Birth

I Hate

4,5

Antikristuksen toinen tuleminen tapahtui viime kesäkuussa, osuvasti vielä kuusi vuotta ensimmäisen yrityksen jälkeen. Pedon evankeliumin aihepiirit ovat edelleen hyvin pitkälti samat kuin Forbidden Worldilla, mutta nyt saarnaamisessa on sellaista kiihkoa ja tulikiven katkua matkassa, että kaikista viattomimmatkin katuvat syntymäänsä alkaessaan nakella kivillä pahantekijöitä.

Hurrien vallan räyhäkäs rässääminen on silkkaa vanhaa liittoa, jossa haisee tuon ajan rujoimpien orkesterien vaikutus aina saatekirjeessäkin mainittua Possessedia myöten. Sinällään puhtaasti peruspalikoista koostuviin biiseihin on saatu ladattua sellainen määrä alkukantaista vaarantunnetta, vauhtia ja vimmaa, että kaikenlainen vähänkään modernimpi lähestymistapa metalliin genrestä riippumatta tuntuu pelkältä lussulta läpsytykseltä.

Albumin hienous piilee kuitenkin pitkälti siinä, kuinka se on saanut jalostettua em. väkevät ominaisuutensa entistä tykimmiksi kerrassaan hienolla kitaratyöskentelyllä aina riffeistä erityismaininnan arvoisiin ytimekkäisiin sooloihin. Parhaimpina esimerkkeinä tästä käy levyn keskivälin todella intensiivinen nimikappale sekä loppua enteilevä, tyylillä toteutettu instrumentaali Chernobyl 1986. A. Sunessonin hysteriaa lähentelevä rietas riekunta repii armottomasti viimeisetkin energiat ralleista irti.

Sinful Birth on kovinta ajoa ikinä juuri nyt.

Blitzkrieg

A Time of Changes (reissue)

Dissonance

4

Metallicalla oli 80-luvulla iso sivistävä vaikutus teini-ikäiseen jannuun. Sanoitusten innoittamana tuli tutustuttua niin Hemingwayn kuin Lovecraftin kirjalliseen tuotantoon ja Garage Days -sessioissa taltioidut lainakappaleet saivat kiinnostumaan niin Misfitsistä kuin Diamond Headistakin. Vaikka nykyisellään yhden maailman suurimman metallibändin oma tuotanto ei ole järisyttänyt kummoisestikaan omaa maailmaani liki 25 vuoteen, voi nelikolle olla edelleen kiitollinen Budgien ja Blitzkriegin kaltaisten kulttinimien esiin nostamisesta.

NWOBHM-genre on lähes käsittämättömän iso, vaikka suuremmin menestyneitä artisteja ja tunnettuja julkaisuja ei ole kuin kourallinen. Pinnan alla pöhinää aiheuttaneet mutta sinne myös jääneet tapaukset ovat kuitenkin sellainen aarreaitta, josta löytyy edelleenkin paljon ammennettavaa. Etenkin niille modernin ajan ihmisille, jotka kokevat syntyneensä liian myöhään. Tällaisille noviiseillekin genren arkkityyppiä monessakin mielessä edustava Blitzkrieg ja vuonna -85 ilmestynyt esikoisalbuminsa A Time of Changes onkin vallan hyvä tapaus paeta nykyisyyttä ja sukeltaa syvemmälle yhteen metallin merkittävimmistä alatyylilajeista.

A Time of Changes on ehta ja yhtenäinen heavy metal -albumi, jossa on kaikki mennen ajan tunnusmerkit mukana. Kaikesta paistaa vahvasti läpi kirkasotsainen innokkuus musiikin esittämiseen ja hetkessä olemiseen, joka kuuluu etenkin Procter-Sirotto-kitaristikaksikon yhteistyössä. Jälki on konstailematonta, mutta tehokasta ja riffeineen ja sooloineen, johon kaksi vuotta aiemmin mainiolla Satanin Court in the Act -debyytillä laulaneen Brian Rossin vahva suoritus vain väkevöittää.

Näin jälkikäteen pelkästään musiikkia tarkasteltaessa on helppo ymmärtää, miksi yhtye ei koskaan noussut kovimpaan A-sarjaan. Tämä ei johdu siitä, että sen biiseissä olisi ollut varsinaisia puutteita, vaan lähinnä siitä, että yhtyeen musiikki kaihtoi simppeleitä hittejä ollen liian lähellä tuon ajan heavy metalin aidointa ja syvintä olemusta. Tällaisia kappaleita levy on lähes täynnä ainoastaan loppukolmanneksen aiheuttaessa pienoisen notkahduksen. 

Cloven Hoof

Cloven Hoof (reissue)

Dissonance

4

Blitzkrieg-arviossani mainitsema Metallica ei suinkaan ollut ainoa merkittävä tekijä tutustuttamisessa tuolloin jo kultakautensa ohittaneeseen uuden aallon brittihevin pinnan alaiseen maailmaan. Joskus 90-luvun alkupuoliskolla löytyi divarista kanneltaan ja biisilistaltaan hieman mystisen oloinen Metal Inferno -kokoelma (1984), jonka sisällöstä ei ollut tuttua ennestään kuin Venom. Etenkin Witchfinder Generalin, Demonin ja Cloven Hoofin biisit osoittautuivat rautaisiksi sekä hiukan myöhemmin myös täysin eri vuosikymmeneltä olevan (Black) Widowin Come to the Sabbath, vaikka aluksi se herätti enemmänkin hilpeyttä.

Cloven Hoofin nimetön debyytti ilmestyi samana vuonna kuin em. kokis. Moneen muuhun aikalaiseensa verrattuna yhtyeen musiikki on astetta karskimpaa, hämyisempää ja tummempaa, aivan kuten nimestäänkin voi jo olettaa. Mukana on myös paikoitellen kelpo annos haikeaa eeppisyyttä, mutta taitaa yhtye myös yksinkertaisten tehokkaan saxonmaisen farkku&nahkarokkauksen, josta Crack the Whip on paras esimerkki. Juuri tällainen biisien välinen erilaisuus ja monipuolisuus kasvattaakin levyn kiehtovuutta selkeästi.

Levyn hitti on ehdottomasti Metal Infernoltakin löytynyt Laying Down the Law, joka kaikessa kerrassaan mainiosti rullaavassa vastustamattomuudessaan on klassinen heavy metal anthem. Loppuun tällätyt, BBC:n Friday Rock Show -sessioista vuotta aiemmin äänitetyt kolme bonusbiisiä istuvat kokonaisuuteen hyvin. Levyversioihin verrattuna kaksi aiemmin tässä arviossakin mainittua biisiä kuulostavat ilmavammilta ja rennommilta eli pelkästään hyvässä mielessä livemäisiltä ja ensimmäiseltä demolta löytyvä Road of Eagles on sekin mainio lisä.

Ehdottoman tarpeellinen ja tutustumisen arvoinen uusio tämäkin.

Hexhammer

Hexhammer LP

Filthy Rat

4

Metallipunkkia? Kyllä kiitos! Tsadilaisen Hexhammerin ensimmäinen täyspitkä on jo näin äärimmäisen yksinkertaisista lähtökohdista varsin kiinnostava tapaus ja mustan kullan toistuvien pyörityksien myötä olettamus myös lihallistuu. Orkesteri kun on asenteeltaan ja soittotatsiltaan selkeän kuultavasti punk, mutta se taitaa myös maukkaan metalliset melodiat. Näiden tekijöiden yhdistelmä on näennäisestä ristiriitaisuudestaan hieman yllättäväkin, mutta saumattoman toimiva.

Punkkia bändissä on etenkin laulajan repivä rääkynä sekä röyhkeän päällekäyvä ja tapa vyöryttää kappaleitaan. Motörheadin ja Venomin mallinen ei-niin-millileen kulkeva soitto lisää soppaan oman rokkigroovensa, mutta muista vastaavista tekijöistä suurin erottava tekijä on kappaleesta toiseen kuultavat hienot melodiat, jotka juontuvat juurensa selkeästi metallin maailmaan. Vaikka niissä onkin tarttuvuutta ja jopa herkkyyttä, niin missään ällöimelässä liemessä niitä ei kuitenkaan ole uitettu, vaan maku on pikemminkin tillikurkuista tuttu etikan ja sokerin yhdistelmä.

Jäseniensä aiempi vankka tausta Hexhammerin musiikissa yhdistyvien genrejen parissa todellakin kuuluu. Bändi kun osaa kaahata juuri oikeanlaisella vimmalla läpi parissa-kolmessa minuutissa pelkkää olennaista asiaa eikä intensiteetti ja tymäkän tumma tunnelma katoa mihinkään, vaikka  vauhtia hieman laskettaisiinkin biisien sisällä tai niiden välillä. Levyn päättävä, hidastempoisin ja myös pisin Master of the Mountain vain paaluttaa levyn vahvuuksia entistä syvemmälle kaaliin.

Jaguar

Power Games (reissue)

Dissonance

3,5

Astetta tuntemattomampiin, joskaan ei läheskään obskuuriosastolle kuuluva Jaguar on myös yksi niistä lukuisista uuden aallon brittiheviorkista, jotka eivät 80-luvulla saaneet aikaiseksi paljoakaan. Nyt uusintajulkaisunsa saava vuoden -83 debyytti Power Games on tuon ajan kahdesta täyspitkästä tietenkin se parempi kuten asiaan kuuluu. Ja vaikka ura tuolloin jäikin lähtökiitoonsa, ovat nämäkin seniorit tehneet paluun jo lähes 20 vuotta sitten ja perin maltilliseen tahtiin julkaisseet jopa uusia levyjä.

Biiseiltään Power Games ei sinällään ole ihmeellinen ja massasta mitenkään erityisesti esiin pomppaava julkaisu. Bändi on onnistunut kuitenkin lataamaan kappaleisiin sellaista rehellisen työväenluokkaista asennetta ja kiihkeyttä, joiden muodostama mukaansa tempaavaa draivi voittaa puolellensa ja saa näon piiskattua levystä keskinkertaista paremman. Samaa eläimellistä ja röyhkeää duunarimenoa löytyy myös aikalaistensa Def Leppardin aivan alkupään tuotannosta, jota Jaguar paikka paikoin jopa muistuttaa.

Enemmänkin ei-niin-kauniin kuin söpön albumin korviin pistävä kauneusvirhe on kumiseva basarisoundi, joka etenkin nopeimmissa kohdissa peittää ärsyttävästi alleen kitaroita. Kolme aiemmiltakin uusioilta löytyvää ja alun perin esikoista edeltäneeltä singleltä ja kokoelmalta mukaan napattua bonuskappaletta ovat kelpo raitoja nekin antaen oman lisäarvonsa.

Keretik

Terra Mater MC

Rämekuukkeli

3

Keretikin esikoisjulkaisu on juuri niitä tapauksia, joista haluaisi tykätä enemmänkin kuin lopulta todellisuudessa voi. Se on seitsemän biisin EP-mitassaan niin formaattinsa, soundiensa, tekstiensä, visuaalisen ilmeensä kuin itse musiikkinsa puolesta kaikesta ylimääräisestä karsittuna voimakasta lanaamista, josta välittyy niin ahdistusta kuin vihaakin ihmiskuntaa kohtaan.

Saatekirjeessäkin mainitut Amebixin ja vanhemman Killing Joken tuotannon vaikutukset ovat helposti kuultavissa helsinkiläisnelikon painostavuuteen tähtäävästä jyräyksestä, joka saa oman   tymäkän rullaavan tunnelman kahden basistin käytöstä. Niin paljon kuin tyylilaji ja toteutustapa korvaa miellyttääkin, huomaa kuitenkin koko ajan toivovansa menon olevan astetta päällekäyvempää.

Tällaisenaan Terra Materin puristavan otteen voi jo aistia mielessään, mutta ei vielä kunnolla kehossaan. Aika näyttää kulkeeko ihmisten teot entistäkin pahempaan suuntaan niin että ne alkavat toden teolla kuulua myös Keretkin musiikissa.