Inferno #200/2022

Achelous
The Icewind Chronicles
No Remorse
3

The Icewind Chronicles on melkoinen vamppi levyksi. Eilisen teeren pojan se voisi viedä mennessään heti ensitahdeista lähtien, mutta vähäkään paremman tutustumisen myötä suhde jää ihan kivalle alkuihastuksen tasolle roihahtamatta kunnon liekkeihin.

Kuten eeppiseen heavy metaliin kuuluu, levyltä löytyy haikeutta ja nättiä melodiaa, joita tulkitsee osuvasti voimakasääninen laulaja kerronnallisine laululinjoineen. Kun mukana on vielä maltillisesti käytetty naislaulaja, laajenee tanakan rytmiryhmän varaan huolella rakennettujen ja rytmillisestikin monipuolisuutta sisältävien kappaleiden tunnelma entisestään. Huono valinta ei pääjehu Chris Achelousilta ole myöskään valita sanoitusten aiheeksi R.A. Salvatoren Jäätuulen laakso -trilogia.

Kaikki pitäisikin olla siis oikein hyvin, mutta kun ei ihan. Läpi levyn kuuntelunautintoa nakertaa ikävä ulkokultaisuuden tunne. Sävellyksissä kaikki paukut tuntuvat menneen hienosti toimiviin melodioihin myös kitaroiden ja koskettimien osalta, mutta tärkein eli riffien alkukantainen voima jää puolitiehen. Into ja kunnianhimo kyllä kuuluu kaikkialla, mutta perus täkkätä-täkkätä ei vaan kanna voitokkaasti kokonaisuuden läpi saakka.

Chemicide
Common Sense
Ripride
4

Edellisistä täysin puun takaa tulleista thrash metal -yllättäjistä alkaakin olla aikaa: Demoniac So It Goesista reilu vuosi ja Antichristin Sinful Birthista vajaa viisi. Sen verran vimmaista on Chemiciden  pieksentä, ettei ole mikään yllätys huomata jälkien johtavan Väli-Amerikkaan. Ja toisaalta taas niin soitto kuin sävellykset ovat todella kurinalaisia ja tiukkoja, että maanosan vastaaville artisteille ihastuttavan tyypillistä kohkaamista ei löydy mistään kohtaa.

Common Sensen ehdoton vahvuus on sen repivä ote ja terävyys jokaisella osa-alueella aina laulusta riffeihin. On myös pelkästään hyvä asia, että vaikka kaiken tekemisen perusta onkin vahvasti 80-luvulla, bändi ei ole lähtenyt mallintamaan edes tuotannollisia arvoja. Sounditkin ovatkin kaikessa selkeydessään tätä päivää olematta kuitenkaan tylsällä tavalla modernia ja pelkästään kovilla ahtopaineilla hyvin jytisevää.

Hyvin harvoin tämän genren julkaisuilta löytyy tällaista intensiteettiä. Kyse ei ole pelkästään vauhdinpidosta, vaan selkeästi kuultavissa olevan asenteen ja otteen lisäksi myös siitä, että myös jarrutteluosuudet sekä muutamat kokonaan keskitempoiset kappaleet ovat iskeviä. Napakka tulkinta Poison Idean It’s an Actionista sekä päättää että kiteyttää levyn osuvasti.

E-L-R
Vexier
Prophecy
3

Vexier on yksi niistä levyistä, jonka mikä tahansa biisi yksittäisenä kuulostaa hyvältä ja mielenkiintoiselta, mutta levymitassa ne taas taantuvat tasaisen harmaaksi massaksi. Osaltaan tämä on koko post-metal -genren ongelma, vaikka E-L-R onkin istutettu spesifisempään doomgaze-lokeroon.

Kyllähän trion musiikki on pääosin hidasta ja raskasta eli doomia, mutta ei siinä kaikista perinteisimmässä mielessä. Kappaleiden hypnoottiset rytmit ja melodiamaalailu kasvatuksineen yhdistettynä eteeriseen ja kaiutettuun lauluun ovat taas hyvin tyypillistä post-metallille ja löytyypä seoksesta vielä paikka paikoin selkeitä vaikutteita black metalistakin. Näennäisestä sekamelskasta huolimatta osioista ja kappaleista siirrytään toiseen saumattomasti ja tyylikkäästi on mittaa sitten yli tai alle 10 minuuttia.

Vexier onkin hyvin toteutettu yritys olla monimuotoisesti useita eri asioita ja enemmän kuin osiensa summa. Tässä onnistutaan kuitenkin vain osittain, sillä mikään sen sisältämistä elementeistä ei yksittäisenäkään onnistu koskettamaan orvaskettä syvemmältä eikä näin ollen siinä onnistu kokonaisuuskaan. Lunastamatonta potentiaalia yhtyeellä tuntuu jossain kaiken takana kuitenkin olevan.

Hexhammer
Sign of Metal
Omakustanne
3

Viidessä vuodessa Hexhammerin punkahtavan metallin painopiste on siirtynyt kohti punkkia. Rosoisella otteella remmottua toista täyspitkää voi tulkita laveasti myös black heavy metaliksi yhtyeen itsensä tavoin.

Sign of Metal sisältääkin melkoista riekuntaa eikä vain laulajan osalta. Pelkistetyn rupinen tuotanto korostaa biisien entistä aggressiivisempaa draivia, vaikka samalla se myös tuppaa kadottamaan heavy metalista ammennettuja nyansseja alleen. Sen verran vastustamaton yhtyeen ote kuitenkin on, että se onnistuu ähertämään osittaisen niskalenkin kireän flatuksen kera alun tympeästä suhtautumisesta. Hartioiden ja molskin väliin jää silti vielä reilusti ilmaa.

Spectre
Drifter 7” EP
Dying Victims
3,5

Spectre on käynnistänyt uransa pelkillä sinkkujulkaisuilla, joista Drifter on kolmas viiden vuoden sisään ja järjestyksessään toinen seiskatuumainen. Linjan hakemista vai musiikin tekemistä täysin fiiliksen mukaan?

Vahvasti 70-luvulle tuoksahtava kaihoisa hard rock on pelkistettyä, jota Drifterin rokkipumppaus vain alleviivaa. Syvemmälle haikeuteen sukelletaan kääntöpuolen rauhallisemmin etenevässä The Black Jewelissa, jonka letkeä poljento ja usvainen soundi ovat vallan ihastuttavia.

Will Spectren visiot saattaisivat toimia paremmin pidemmässä mitassa, sillä vaikka biisikaksikko onkin hyvä ja toisistaan erilaisia, ei niissä ole selkeää hittipotentiaalia.

Ultra Silvam
The Sanctity of Death
Shadow
3,5

Ultra Silvamista tulee ensimmäisenä mieleen oma Morgalimme, sillä molempien riekkuvassa black metalissa on aimo annos heavya mukana eikä vain melodioissa. Sen verran vimmaisella otteella kappaleissa kuitenkin piiskataan kauttaaltaan menemään, että minkäänlaista iloluonteista tunnelmaa ei synny.

The Sanctity of Death peittoaa kuitenkin viime vuoden lopussa ilmestyneen Nightmare Lordin selvästi, josta oli kadonnut aivan liikaa alkuaikojen kiehtovaa kaoottisuutta ja rienaavuutta. Länsinaapurimme kakkoskiekolla saisi vain olla pontevampi tuotanto, mutta iskevyys ja sisäsiisteyden puute nostavat sen keskivertoa paremmaksi genren edustajaksi.

Vvorse
Kurjien elegia
Off
3,5

Keskisuomalaiset lokeroivat toisen täyspitkänsä neo-crustiksi, joka terminä kuvaa hyvin myös yhtyeen koko musiikillisen kehityksen alkaen aina kahdeksan vuoden takaisesta hahmottomaksi jääneestä esikoisjulkaisusta. Kurjien elegiassa on toki etäisiä kaikuja perinteisen crust punkin repivyydestä, mutta yleisotteeltaan se on melodista, metallista ja siistiä mäiskettä aina yllättävyyteen saakka.

Kappaleet voi karkeasti jaotella kahteen kastiin, joita levylle on tiputeltu tasapuolisesti sekaisin. On Varjoaineen kaltaisia klassisempia ja suoraviivaisempia riuskaisuja, joita ei ole kyllästetty melodioilla. Ja sitten on biisejä kuten Käännyn hiljaa pois, jota voisi kutsua jopa melo-crustiksi. Aiheet ja tunnelmat ovat tummia joskaan ei pikimustia aivan kuten itse musiikkikin.

Ei Vvorse sentään raja-aitoja lähde missään kohtaan kaatamaan, onpahan vain lähestymistavaltaan enemmän nykyisyydessä kuin menneisyydessä. Vaikka nautinkin mieluiten tämän sortin riekkumisen mahdollisimman rouheana ja rujona, hoitaa bändin leiviskänsä ammattimaisesti ja tiukasti, joka tässä yhteydessä on kehu. Eikä rääkylaulusta ole onneksi tingitty missään kohtaa.

Ydinperhe
Kymmenen välivuotta
Hakaniemi Hardcore
4

Vajaassa 15 vuodessa Ydinperhe on noussut kuin lähes varkain suomalaisen hardcoren kärkikahinoihin. Tätä kolmatta albumia kuunnellessa on erityisen helppoa ymmärtää, miksi näin on käynyt. Julkaisutahti on pysytellyt verrattain maltillisena ja laatu vastaavasti tasaisen hyvänä. Mutta ennen kaikkea, yhtye tekee niin musiikillisesti kuin tekstillisesti asioita omalla erilaisella tavallaan.

Edellinen Älä tee mitä pitää oli ensimmäinen albumi uuden kitaristin Aleksin kanssa ja näin jälkikäteen tarkasteltuna se kuulostaa muutosvaiheessa olleen yhtyeen vähän väkisin puristetulta julkaisulta. Nyt neljä vuotta myöhemmin tilanne tuntuu olevan aivan toinen, sillä Kymmenen välivuotta on suorastaan hämmentävän rennon kuuloinen levy aina sävellyksistä soundeihin ja sanoihin. Ei olekaan yhtään liioiteltua sanoa, että yhtye on luonut nahkansa ja siinä samassa tuulettanut koko genreä.

Ydinperheen viehätys on siinä, että se on samaan aikaa sekä hyvin perinnetietoinen että kaikenlaisista raja-aidoista vähät välittävä. Periaatteessa bändillä olisi crossover-potentiaalia nousta alakulttuurista vähän suuremmankin yleisön tietoisuuteen, mutta sen aitous ja tapa härkkiä asioita taitaa kuitenkin olla monelle liikaa.

Inferno #149/2017

Morbid Evils/Albinö Rhino

Split LP

Svart

2,5

Albinö Rhino

Riff Religion LP

Omakustanne

3,5

Kotimaisten pörinäbändien Morbid Evilsin ja Albinö Rhinon yhteisjulkaisu on musiikillisesti yllättävänkin yhtenäinen pläjäys. Ensiksi mainitun ote on näennäisesti raskaampi ja synkempi, mutta kaksi vuotta sitten julkaistun esikoisalbumin tavoin biisien tunnelmasta puuttuu hyvin pitkälti kaikenlainen ahdistus. Ontohko lopputulos kuulostaakin lähinnä siltä, että tällaista musiikkia soitetaan vain siksi, että se on kivaa eikä siksi, että pään sisäinen paine pakottaa niin tekemään. Entombed-laina Damn Deal Done kuulostaa sekin vain pelkältä tympeän hitaalta läpilanaukselta vailla alkuperäisen testosteronihikeä valuvaa groovea.

Albinö Rhinon edellisvuonna ilmestynyt kahden biisin mittainen Upholder-täyspitkä oli ilahduttavaa kuunneltavaa kaikessa rauhallisessa huuruillussaan. Samoissa levytyssessioissa taltioitu Human Caravan istuu sekä nimeltään että tyyliltään paremmin tälle splitille. Jahka kappale pääsee alkuhurinoiden ja kiertoääniujelluksen jälkeen hitaaseen vauhtiin, meno muistuttaa kaukaisesti Electric Wizard synkkääkin synkempää julistusta vertautuen paremmin em. albumin Uphold the Light Part 3:een kuin valoisampaan kakkososaan. Maagisesta manaamisesta jää kuitenkin uupumaan jotain sen verran oleellista, että vaikka karavaani kyllä kulkee, ei koirat juurikaan hauku tai mies kehu. Splitin selvästi parempi puolisko silti.

Riff Religion on sekin Upholder-sessioiden peruja ja kun paikkaa, julkaisijaa tai kaveria ei biisille löytynyt, on yhtye päätynyt pistämään sen pihalle todella pienen painoksen yksipuolisena 12” vinyylinä. Käytännössä melkoisen järjetön ratkaisu ja juuri siksi tyylikäs.

Nimensä mukaisesti kappaleessa uskotaan riffeihin ja palvotaan graafisen yksinkertaista ilmettä myöten Black Sabbathia. Letkeä groove kuljettaa hienosti gospelia eteenpäin ja saarnan varsinainen huippu koetaan puolivälin tienoilla pastorin alkuörähtelyn vaimennuttua. Soolokitaristin seurakunnan kiihdyttäminen kohti korkeuksia psykedeelisin sävyn on erityisen onnistunutta ja loppu 14 minuutin mittaisesta paasauksesta onkin pelkkää kiihkon laannuttamista takaisin kohti maallisia iloja ja murheita.

Vaikka biisin aihe ja toteutus on sinällään hyvinkin tuttua, ei Albinö Rhinoa voi tässäkään tapauksessa leipäpappeudesta syyttää.

Antichrist

Sinful Birth

I Hate

4,5

Antikristuksen toinen tuleminen tapahtui viime kesäkuussa, osuvasti vielä kuusi vuotta ensimmäisen yrityksen jälkeen. Pedon evankeliumin aihepiirit ovat edelleen hyvin pitkälti samat kuin Forbidden Worldilla, mutta nyt saarnaamisessa on sellaista kiihkoa ja tulikiven katkua matkassa, että kaikista viattomimmatkin katuvat syntymäänsä alkaessaan nakella kivillä pahantekijöitä.

Hurrien vallan räyhäkäs rässääminen on silkkaa vanhaa liittoa, jossa haisee tuon ajan rujoimpien orkesterien vaikutus aina saatekirjeessäkin mainittua Possessedia myöten. Sinällään puhtaasti peruspalikoista koostuviin biiseihin on saatu ladattua sellainen määrä alkukantaista vaarantunnetta, vauhtia ja vimmaa, että kaikenlainen vähänkään modernimpi lähestymistapa metalliin genrestä riippumatta tuntuu pelkältä lussulta läpsytykseltä.

Albumin hienous piilee kuitenkin pitkälti siinä, kuinka se on saanut jalostettua em. väkevät ominaisuutensa entistä tykimmiksi kerrassaan hienolla kitaratyöskentelyllä aina riffeistä erityismaininnan arvoisiin ytimekkäisiin sooloihin. Parhaimpina esimerkkeinä tästä käy levyn keskivälin todella intensiivinen nimikappale sekä loppua enteilevä, tyylillä toteutettu instrumentaali Chernobyl 1986. A. Sunessonin hysteriaa lähentelevä rietas riekunta repii armottomasti viimeisetkin energiat ralleista irti.

Sinful Birth on kovinta ajoa ikinä juuri nyt.

Blitzkrieg

A Time of Changes (reissue)

Dissonance

4

Metallicalla oli 80-luvulla iso sivistävä vaikutus teini-ikäiseen jannuun. Sanoitusten innoittamana tuli tutustuttua niin Hemingwayn kuin Lovecraftin kirjalliseen tuotantoon ja Garage Days -sessioissa taltioidut lainakappaleet saivat kiinnostumaan niin Misfitsistä kuin Diamond Headistakin. Vaikka nykyisellään yhden maailman suurimman metallibändin oma tuotanto ei ole järisyttänyt kummoisestikaan omaa maailmaani liki 25 vuoteen, voi nelikolle olla edelleen kiitollinen Budgien ja Blitzkriegin kaltaisten kulttinimien esiin nostamisesta.

NWOBHM-genre on lähes käsittämättömän iso, vaikka suuremmin menestyneitä artisteja ja tunnettuja julkaisuja ei ole kuin kourallinen. Pinnan alla pöhinää aiheuttaneet mutta sinne myös jääneet tapaukset ovat kuitenkin sellainen aarreaitta, josta löytyy edelleenkin paljon ammennettavaa. Etenkin niille modernin ajan ihmisille, jotka kokevat syntyneensä liian myöhään. Tällaisille noviiseillekin genren arkkityyppiä monessakin mielessä edustava Blitzkrieg ja vuonna -85 ilmestynyt esikoisalbuminsa A Time of Changes onkin vallan hyvä tapaus paeta nykyisyyttä ja sukeltaa syvemmälle yhteen metallin merkittävimmistä alatyylilajeista.

A Time of Changes on ehta ja yhtenäinen heavy metal -albumi, jossa on kaikki mennen ajan tunnusmerkit mukana. Kaikesta paistaa vahvasti läpi kirkasotsainen innokkuus musiikin esittämiseen ja hetkessä olemiseen, joka kuuluu etenkin Procter-Sirotto-kitaristikaksikon yhteistyössä. Jälki on konstailematonta, mutta tehokasta ja riffeineen ja sooloineen, johon kaksi vuotta aiemmin mainiolla Satanin Court in the Act -debyytillä laulaneen Brian Rossin vahva suoritus vain väkevöittää.

Näin jälkikäteen pelkästään musiikkia tarkasteltaessa on helppo ymmärtää, miksi yhtye ei koskaan noussut kovimpaan A-sarjaan. Tämä ei johdu siitä, että sen biiseissä olisi ollut varsinaisia puutteita, vaan lähinnä siitä, että yhtyeen musiikki kaihtoi simppeleitä hittejä ollen liian lähellä tuon ajan heavy metalin aidointa ja syvintä olemusta. Tällaisia kappaleita levy on lähes täynnä ainoastaan loppukolmanneksen aiheuttaessa pienoisen notkahduksen. 

Cloven Hoof

Cloven Hoof (reissue)

Dissonance

4

Blitzkrieg-arviossani mainitsema Metallica ei suinkaan ollut ainoa merkittävä tekijä tutustuttamisessa tuolloin jo kultakautensa ohittaneeseen uuden aallon brittihevin pinnan alaiseen maailmaan. Joskus 90-luvun alkupuoliskolla löytyi divarista kanneltaan ja biisilistaltaan hieman mystisen oloinen Metal Inferno -kokoelma (1984), jonka sisällöstä ei ollut tuttua ennestään kuin Venom. Etenkin Witchfinder Generalin, Demonin ja Cloven Hoofin biisit osoittautuivat rautaisiksi sekä hiukan myöhemmin myös täysin eri vuosikymmeneltä olevan (Black) Widowin Come to the Sabbath, vaikka aluksi se herätti enemmänkin hilpeyttä.

Cloven Hoofin nimetön debyytti ilmestyi samana vuonna kuin em. kokis. Moneen muuhun aikalaiseensa verrattuna yhtyeen musiikki on astetta karskimpaa, hämyisempää ja tummempaa, aivan kuten nimestäänkin voi jo olettaa. Mukana on myös paikoitellen kelpo annos haikeaa eeppisyyttä, mutta taitaa yhtye myös yksinkertaisten tehokkaan saxonmaisen farkku&nahkarokkauksen, josta Crack the Whip on paras esimerkki. Juuri tällainen biisien välinen erilaisuus ja monipuolisuus kasvattaakin levyn kiehtovuutta selkeästi.

Levyn hitti on ehdottomasti Metal Infernoltakin löytynyt Laying Down the Law, joka kaikessa kerrassaan mainiosti rullaavassa vastustamattomuudessaan on klassinen heavy metal anthem. Loppuun tällätyt, BBC:n Friday Rock Show -sessioista vuotta aiemmin äänitetyt kolme bonusbiisiä istuvat kokonaisuuteen hyvin. Levyversioihin verrattuna kaksi aiemmin tässä arviossakin mainittua biisiä kuulostavat ilmavammilta ja rennommilta eli pelkästään hyvässä mielessä livemäisiltä ja ensimmäiseltä demolta löytyvä Road of Eagles on sekin mainio lisä.

Ehdottoman tarpeellinen ja tutustumisen arvoinen uusio tämäkin.

Hexhammer

Hexhammer LP

Filthy Rat

4

Metallipunkkia? Kyllä kiitos! Tsadilaisen Hexhammerin ensimmäinen täyspitkä on jo näin äärimmäisen yksinkertaisista lähtökohdista varsin kiinnostava tapaus ja mustan kullan toistuvien pyörityksien myötä olettamus myös lihallistuu. Orkesteri kun on asenteeltaan ja soittotatsiltaan selkeän kuultavasti punk, mutta se taitaa myös maukkaan metalliset melodiat. Näiden tekijöiden yhdistelmä on näennäisestä ristiriitaisuudestaan hieman yllättäväkin, mutta saumattoman toimiva.

Punkkia bändissä on etenkin laulajan repivä rääkynä sekä röyhkeän päällekäyvä ja tapa vyöryttää kappaleitaan. Motörheadin ja Venomin mallinen ei-niin-millileen kulkeva soitto lisää soppaan oman rokkigroovensa, mutta muista vastaavista tekijöistä suurin erottava tekijä on kappaleesta toiseen kuultavat hienot melodiat, jotka juontuvat juurensa selkeästi metallin maailmaan. Vaikka niissä onkin tarttuvuutta ja jopa herkkyyttä, niin missään ällöimelässä liemessä niitä ei kuitenkaan ole uitettu, vaan maku on pikemminkin tillikurkuista tuttu etikan ja sokerin yhdistelmä.

Jäseniensä aiempi vankka tausta Hexhammerin musiikissa yhdistyvien genrejen parissa todellakin kuuluu. Bändi kun osaa kaahata juuri oikeanlaisella vimmalla läpi parissa-kolmessa minuutissa pelkkää olennaista asiaa eikä intensiteetti ja tymäkän tumma tunnelma katoa mihinkään, vaikka  vauhtia hieman laskettaisiinkin biisien sisällä tai niiden välillä. Levyn päättävä, hidastempoisin ja myös pisin Master of the Mountain vain paaluttaa levyn vahvuuksia entistä syvemmälle kaaliin.

Jaguar

Power Games (reissue)

Dissonance

3,5

Astetta tuntemattomampiin, joskaan ei läheskään obskuuriosastolle kuuluva Jaguar on myös yksi niistä lukuisista uuden aallon brittiheviorkista, jotka eivät 80-luvulla saaneet aikaiseksi paljoakaan. Nyt uusintajulkaisunsa saava vuoden -83 debyytti Power Games on tuon ajan kahdesta täyspitkästä tietenkin se parempi kuten asiaan kuuluu. Ja vaikka ura tuolloin jäikin lähtökiitoonsa, ovat nämäkin seniorit tehneet paluun jo lähes 20 vuotta sitten ja perin maltilliseen tahtiin julkaisseet jopa uusia levyjä.

Biiseiltään Power Games ei sinällään ole ihmeellinen ja massasta mitenkään erityisesti esiin pomppaava julkaisu. Bändi on onnistunut kuitenkin lataamaan kappaleisiin sellaista rehellisen työväenluokkaista asennetta ja kiihkeyttä, joiden muodostama mukaansa tempaavaa draivi voittaa puolellensa ja saa näon piiskattua levystä keskinkertaista paremman. Samaa eläimellistä ja röyhkeää duunarimenoa löytyy myös aikalaistensa Def Leppardin aivan alkupään tuotannosta, jota Jaguar paikka paikoin jopa muistuttaa.

Enemmänkin ei-niin-kauniin kuin söpön albumin korviin pistävä kauneusvirhe on kumiseva basarisoundi, joka etenkin nopeimmissa kohdissa peittää ärsyttävästi alleen kitaroita. Kolme aiemmiltakin uusioilta löytyvää ja alun perin esikoista edeltäneeltä singleltä ja kokoelmalta mukaan napattua bonuskappaletta ovat kelpo raitoja nekin antaen oman lisäarvonsa.

Keretik

Terra Mater MC

Rämekuukkeli

3

Keretikin esikoisjulkaisu on juuri niitä tapauksia, joista haluaisi tykätä enemmänkin kuin lopulta todellisuudessa voi. Se on seitsemän biisin EP-mitassaan niin formaattinsa, soundiensa, tekstiensä, visuaalisen ilmeensä kuin itse musiikkinsa puolesta kaikesta ylimääräisestä karsittuna voimakasta lanaamista, josta välittyy niin ahdistusta kuin vihaakin ihmiskuntaa kohtaan.

Saatekirjeessäkin mainitut Amebixin ja vanhemman Killing Joken tuotannon vaikutukset ovat helposti kuultavissa helsinkiläisnelikon painostavuuteen tähtäävästä jyräyksestä, joka saa oman   tymäkän rullaavan tunnelman kahden basistin käytöstä. Niin paljon kuin tyylilaji ja toteutustapa korvaa miellyttääkin, huomaa kuitenkin koko ajan toivovansa menon olevan astetta päällekäyvempää.

Tällaisenaan Terra Materin puristavan otteen voi jo aistia mielessään, mutta ei vielä kunnolla kehossaan. Aika näyttää kulkeeko ihmisten teot entistäkin pahempaan suuntaan niin että ne alkavat toden teolla kuulua myös Keretkin musiikissa.