Inferno #67/2009

Damngod/Avoimen haudan löyhkä
Split 7"
Tritonus

2,5/3,5 Kotimaisten pienjulkaisujen sarjassa kaksinkamppailua käydään lahtelaisen Damngodin punk-henkisen rokkaavan metallin ja turkulaisen Avoimen haudan löyhkän vanhakantaisen päälle vyörytetyn death metalin välillä. Ensin mainittu avaa pelin lyhyellä God of War rykäisyllä, joka yrittää ottaa luulot pois jättäen olon kuitenkin tyhjäksi. Hidastempoisempi ja lähes groovaava I Feel Like Growing Horns on puolestaan pikkunäppärä aggressiivinen death-rock ralli, jonka hidas ja fiilistelevä loppupuolisko on omalaatuinen ratkaisu.

B-puolen materiaali onkin sitten huomattavasti raskaampaa ja synkempiäsekä samalla myös paremmin toimivaa. Avoimen haudan löyhkän kappaleet ovat nimensä mukaisesti kalman hajuisia, tunnelmaltaan miellyttävän uhkaavia ja lähes 20 vuoden taakse kurkottavia kuolon metallin pyrähdyksiä. Alunperin vajaan kahden vuoden takaisella debyyttidemolla julkaistut Kidutuksessa kuihdutte ja Hartaasti verta saalistaa kaksikosta on hankala valita voittajaa, sillä sen verran tasaisen vahvoja ne ovat. 7” eri puolien välillä valinta ei sen sijaan ole vaikea, sillä siinä Turku on selvästi Lahtea parempi ja vahvempi.


Deströyer 666
Defiance
Season of Mist

4 D666:n neljännen täyspitkän avaus, Weapons of Conquest, ei noudata biisijärjestyksen valinnassa käytettyä tuttua kaavaa pistää kova ja tarttuva ralli heti kärkeen, mutta kakkoskappaleesta I Am Not Deceived alkaen loppu onkin sitten silkkaa onnistunutta tykitystä päättyen levyn lopettavaan yllättävästi eeppisesti ja hienosti tunnelmoivaan melankoliseen A Sermon to the Dead -kappaleeseen.

Laulaja-basisti-kitaristi K.K. Warslutin johdattaman koplan vahvasti mustennettu thrash on saanut runsaasti enemmän sävyjä ja melodioita musiikkiinsa, ainakin jos vertailukohtana on orkesterin alkupään tuotanto. Silti siinä on riskisti mukana moniulotteista elitististä suoraan kasvoille lävähtävää röyhkeyttä ja kontrolloitua aggressiota niin tunnelmallisesti kuin musiikillisestikin, jota ei muutaman kuuntelukerran perusteella välttämättä hahmota ja hyväksy, mutta joka vääjäämättä iskostuu kypärään ajan kanssa.

Juuri oikean mittaisena yhdeksän kappaleen ja 42 minuutin mittaisena pakettina Defiance kuulostaa todella tuhdilta. vaativalta mutta palkitsevalta paketilta, joka räväkästä ulosannistaan huolimatta on monipuolista niin biisien sisällä kuin niiden välilläkin. Nopeammat rähjäysrallit vain tasoittavat tietä ja pitävät kuuntelijaa korvista kiinni keskitempoisempien veisujen suorittaessa harkittua joka puolelle vartaloa kohdistuvaa kokonaisvaltaista rusikointia.

Gnostic
Engineering the Rule
Season of Mist

2,5 Kasvattamalla teknisyyttä musiikissa piilee aina vaara asettaa se hyvien kappaleiden tunnusmerkkien kuten tarttuvuuden ja tunnelman edelle, etenkin niiden kohdalla jotka eivät niin tekniikkarunkkauksesta välitä tai sen päälle ymmärrä. Gnosticin debyytillä asiat voisivat olla paljon pahemminkin, sillä taitavan orkesterin päälle vyöryttämä kiharainen ja perinteisiä kappalerakenteita sopivasti rikkova thrash ja death metalin sekamelska rullaa varsin läpi koko levyn.

Ei olekaan mikään ihme, että yhtyeen musiikissa on selviä yhtymäkohtia esimerkiksi Believeriin tai Atheistiin, koska kokoonpanoon kuuluu 3/5 viimeksimainitusta paluun tehneestä Floridan jatsahtavasta proge-DM konkarin nykyisestä jäsenistöstä. Ei Gnosticin venkoilu liian itsetarkoitukselliselta missään vaiheessa kuulosta, mutta onpahan turhan tasapäistävää ja kolkkoa.

Orkesterin rätväkkä lähestymistapa aina huutolaulua myöten kaipaisi vain enemmän vastavoimia mitä sen nyt turhan säästeliäästi esittelee, näkemystä kun laajempaan itseilmaisuun jäsenistöllä selvästi on havaittavissa.

Hermann Schenker/Death Toll 80k
Split 7"
Omakustanne

3/3.5 Itä-suomalaisena yhteistyönä synnytetty valkoinen 7” split tarjoilee A-puolella Hermann Schenkerin pikkunätisti groovaavaa rujohkoa ja HC-henkistä stonerin ja sludgen symbioosia, jota hämmennetään jopa vähäisissä määrin grindcore-vaikutteilla. Keitos kuplii kelvollisesti vaikka jääkin hieman raa'aksi, sillä kipalekolmikosta ei tahdo erottua edukseen kuin hypnoottista svengiä sisältävä ja ug-henkisellä hittikertsillä varustettu päätösraita Idiot Locomotive.

B-puolen Death Toll 80k on ehtaa grindcorea vanhan liiton malliin. Tauot on sen verran lyhykäisiä kolmen ytimekkään rallin välillä, että kappaleiden vaihtumista ei helpolla huomaa, vaan väliäkö tuolla kun homma toimii näinkin hyvin. Orkesteri osoittaa, että grindinkin voi saada rokkaamaan ja kun dynamiikkaakin on saatu kappaleisiin upotettua mukavasti rakenne ja laulupuolella, on yksi pienlevyn puolisko juuri oikean mittainen täsmäannos tätä herkkua.

Tämän 7” perusteella Lappeenranta on Joutsenoa selvän pykälän verran parempi.

Minotaur
God May Show You Mercy...We Will Not
I Hate

1,5 Minotaurin ura on alkanut jo vuonna -83, debyytti julkaistu -88 ja lisäksi säännöllisen epäsäännöllisesti tuon tuosta on julkaistu EP:tä ja splittejä, on germaanitrion jäsenet pakostakin todettava sitkeiksi, mutta yksinkertaisiksi jääriksi jotka eivät halua tai osaa lopettaa. Sen verran tympeän yksioikoista ja ideaköyhää yhtyeen vanhankantainen thrash on, että armoa olisi voinut edes vähän tuntea pieksennän ystäviä kohtaan ja jättää uransa toinen levyn julkaisematta. Edes levyn päättävä cover-versio W.A.S.P.-klassikosta Animal (Fuck Like a Beast) ei nouse kaikessa hengettömyydessään paljoakaan bändin omien sötösten yläpuolelle.


Warbringer
Waking into Nightmares
Century Media

3,5 War Without End, Warbringerin viime vuonna julkaistu debyyttialbumi oli energinen ja intensiivinen osoitus amerikkalaisen thrashin uudesta tulemisesta. Jatkoa seuraa yllättävänkin pian ja yhtye luottaa edelleen vanhan koulukunnan tekijöihin niin omissa sävellyksissään kuin yhteistyökumppaneissaankin. Dan Seagraven kansitaiteisiin pakattu albumi kun on Exodus-kitaristi Gary Holtin tuottama.

Holtin läsnäolo tuntuu vaikuttaneen hieman aina kappaleisiin asti, vaikka Exoduksen klassikkolevyt ovat varmasti jo aiemminkin näiden nuoremman polven janttereiden stereoissa raikaneet. Poppoon rallit eivät ensilevyn tavoin edelleenkään sisällä unohtumattomia kertosäkeitä tai riffittelyä, onpahan vain kauttaaltaan hyvin toteutettua aina sovituksia ja rähisevää laulua myöten.

Ensimmäiseen julkaisuun verrattuna Waking into Nightmares jää kuitenkin hieman jälkeen. Alkukantainen vimma on väistynyt enemmän taka-alalle teknisyyden tieltä ja kun soundillisesti levy kaipaisi vielä astetta enemmän rosoa ja räkää, tuo levy muutaman kerran liian usein mieleen uuden ajan Exoduksen. Yksi iso-E riittää minulle, etenkään kun heidänkään viimeisemmät levynsä eivät häränsilmään osu.