Inferno #67/2009

Damngod/Avoimen haudan löyhkä
Split 7"
Tritonus

2,5/3,5 Kotimaisten pienjulkaisujen sarjassa kaksinkamppailua käydään lahtelaisen Damngodin punk-henkisen rokkaavan metallin ja turkulaisen Avoimen haudan löyhkän vanhakantaisen päälle vyörytetyn death metalin välillä. Ensin mainittu avaa pelin lyhyellä God of War rykäisyllä, joka yrittää ottaa luulot pois jättäen olon kuitenkin tyhjäksi. Hidastempoisempi ja lähes groovaava I Feel Like Growing Horns on puolestaan pikkunäppärä aggressiivinen death-rock ralli, jonka hidas ja fiilistelevä loppupuolisko on omalaatuinen ratkaisu.

B-puolen materiaali onkin sitten huomattavasti raskaampaa ja synkempiäsekä samalla myös paremmin toimivaa. Avoimen haudan löyhkän kappaleet ovat nimensä mukaisesti kalman hajuisia, tunnelmaltaan miellyttävän uhkaavia ja lähes 20 vuoden taakse kurkottavia kuolon metallin pyrähdyksiä. Alunperin vajaan kahden vuoden takaisella debyyttidemolla julkaistut Kidutuksessa kuihdutte ja Hartaasti verta saalistaa kaksikosta on hankala valita voittajaa, sillä sen verran tasaisen vahvoja ne ovat. 7” eri puolien välillä valinta ei sen sijaan ole vaikea, sillä siinä Turku on selvästi Lahtea parempi ja vahvempi.


Deströyer 666
Defiance
Season of Mist

4 D666:n neljännen täyspitkän avaus, Weapons of Conquest, ei noudata biisijärjestyksen valinnassa käytettyä tuttua kaavaa pistää kova ja tarttuva ralli heti kärkeen, mutta kakkoskappaleesta I Am Not Deceived alkaen loppu onkin sitten silkkaa onnistunutta tykitystä päättyen levyn lopettavaan yllättävästi eeppisesti ja hienosti tunnelmoivaan melankoliseen A Sermon to the Dead -kappaleeseen.

Laulaja-basisti-kitaristi K.K. Warslutin johdattaman koplan vahvasti mustennettu thrash on saanut runsaasti enemmän sävyjä ja melodioita musiikkiinsa, ainakin jos vertailukohtana on orkesterin alkupään tuotanto. Silti siinä on riskisti mukana moniulotteista elitististä suoraan kasvoille lävähtävää röyhkeyttä ja kontrolloitua aggressiota niin tunnelmallisesti kuin musiikillisestikin, jota ei muutaman kuuntelukerran perusteella välttämättä hahmota ja hyväksy, mutta joka vääjäämättä iskostuu kypärään ajan kanssa.

Juuri oikean mittaisena yhdeksän kappaleen ja 42 minuutin mittaisena pakettina Defiance kuulostaa todella tuhdilta. vaativalta mutta palkitsevalta paketilta, joka räväkästä ulosannistaan huolimatta on monipuolista niin biisien sisällä kuin niiden välilläkin. Nopeammat rähjäysrallit vain tasoittavat tietä ja pitävät kuuntelijaa korvista kiinni keskitempoisempien veisujen suorittaessa harkittua joka puolelle vartaloa kohdistuvaa kokonaisvaltaista rusikointia.

Gnostic
Engineering the Rule
Season of Mist

2,5 Kasvattamalla teknisyyttä musiikissa piilee aina vaara asettaa se hyvien kappaleiden tunnusmerkkien kuten tarttuvuuden ja tunnelman edelle, etenkin niiden kohdalla jotka eivät niin tekniikkarunkkauksesta välitä tai sen päälle ymmärrä. Gnosticin debyytillä asiat voisivat olla paljon pahemminkin, sillä taitavan orkesterin päälle vyöryttämä kiharainen ja perinteisiä kappalerakenteita sopivasti rikkova thrash ja death metalin sekamelska rullaa varsin läpi koko levyn.

Ei olekaan mikään ihme, että yhtyeen musiikissa on selviä yhtymäkohtia esimerkiksi Believeriin tai Atheistiin, koska kokoonpanoon kuuluu 3/5 viimeksimainitusta paluun tehneestä Floridan jatsahtavasta proge-DM konkarin nykyisestä jäsenistöstä. Ei Gnosticin venkoilu liian itsetarkoitukselliselta missään vaiheessa kuulosta, mutta onpahan turhan tasapäistävää ja kolkkoa.

Orkesterin rätväkkä lähestymistapa aina huutolaulua myöten kaipaisi vain enemmän vastavoimia mitä sen nyt turhan säästeliäästi esittelee, näkemystä kun laajempaan itseilmaisuun jäsenistöllä selvästi on havaittavissa.

Hermann Schenker/Death Toll 80k
Split 7"
Omakustanne

3/3.5 Itä-suomalaisena yhteistyönä synnytetty valkoinen 7” split tarjoilee A-puolella Hermann Schenkerin pikkunätisti groovaavaa rujohkoa ja HC-henkistä stonerin ja sludgen symbioosia, jota hämmennetään jopa vähäisissä määrin grindcore-vaikutteilla. Keitos kuplii kelvollisesti vaikka jääkin hieman raa'aksi, sillä kipalekolmikosta ei tahdo erottua edukseen kuin hypnoottista svengiä sisältävä ja ug-henkisellä hittikertsillä varustettu päätösraita Idiot Locomotive.

B-puolen Death Toll 80k on ehtaa grindcorea vanhan liiton malliin. Tauot on sen verran lyhykäisiä kolmen ytimekkään rallin välillä, että kappaleiden vaihtumista ei helpolla huomaa, vaan väliäkö tuolla kun homma toimii näinkin hyvin. Orkesteri osoittaa, että grindinkin voi saada rokkaamaan ja kun dynamiikkaakin on saatu kappaleisiin upotettua mukavasti rakenne ja laulupuolella, on yksi pienlevyn puolisko juuri oikean mittainen täsmäannos tätä herkkua.

Tämän 7” perusteella Lappeenranta on Joutsenoa selvän pykälän verran parempi.

Minotaur
God May Show You Mercy...We Will Not
I Hate

1,5 Minotaurin ura on alkanut jo vuonna -83, debyytti julkaistu -88 ja lisäksi säännöllisen epäsäännöllisesti tuon tuosta on julkaistu EP:tä ja splittejä, on germaanitrion jäsenet pakostakin todettava sitkeiksi, mutta yksinkertaisiksi jääriksi jotka eivät halua tai osaa lopettaa. Sen verran tympeän yksioikoista ja ideaköyhää yhtyeen vanhankantainen thrash on, että armoa olisi voinut edes vähän tuntea pieksennän ystäviä kohtaan ja jättää uransa toinen levyn julkaisematta. Edes levyn päättävä cover-versio W.A.S.P.-klassikosta Animal (Fuck Like a Beast) ei nouse kaikessa hengettömyydessään paljoakaan bändin omien sötösten yläpuolelle.


Warbringer
Waking into Nightmares
Century Media

3,5 War Without End, Warbringerin viime vuonna julkaistu debyyttialbumi oli energinen ja intensiivinen osoitus amerikkalaisen thrashin uudesta tulemisesta. Jatkoa seuraa yllättävänkin pian ja yhtye luottaa edelleen vanhan koulukunnan tekijöihin niin omissa sävellyksissään kuin yhteistyökumppaneissaankin. Dan Seagraven kansitaiteisiin pakattu albumi kun on Exodus-kitaristi Gary Holtin tuottama.

Holtin läsnäolo tuntuu vaikuttaneen hieman aina kappaleisiin asti, vaikka Exoduksen klassikkolevyt ovat varmasti jo aiemminkin näiden nuoremman polven janttereiden stereoissa raikaneet. Poppoon rallit eivät ensilevyn tavoin edelleenkään sisällä unohtumattomia kertosäkeitä tai riffittelyä, onpahan vain kauttaaltaan hyvin toteutettua aina sovituksia ja rähisevää laulua myöten.

Ensimmäiseen julkaisuun verrattuna Waking into Nightmares jää kuitenkin hieman jälkeen. Alkukantainen vimma on väistynyt enemmän taka-alalle teknisyyden tieltä ja kun soundillisesti levy kaipaisi vielä astetta enemmän rosoa ja räkää, tuo levy muutaman kerran liian usein mieleen uuden ajan Exoduksen. Yksi iso-E riittää minulle, etenkään kun heidänkään viimeisemmät levynsä eivät häränsilmään osu.

Inferno #54/2008

Alestorm
Captain Morgan’s Revenge
Napalm

3 Varokoon Rock’n’Rolf Running Wildinsa kanssa, ei niin kaukaisessa horisontissa seilaa pääkallolipun alla uusi suurten rikkauksien perään janoava skottilainen haastaja, Alestorm. Debyytillä purjeet on reivattu ja tykkiluukut avattu tarkoituksena kertoa tarinoita ryöstö- ja raiskausretkistä irkkuhenkisillä ryyppylaulumelodioilla kyllästetyn piraattimetallin parissa.

Merirosvo-tematiikka istuu kokonaisvaltaisesti hyvin bändille ja vaikea siitä on olla pitämättä. Vokalisti Christopher Bowesin äänessä on merikarhulle sopiva rommiraspi ja muutaman minuutin liian pitkäksi venytetyssä nimikappaleessa Huh hah hei ja rommia pullo –meininki on niin tekstillisesti kuin musiikillisestikin varsin onnistunut. Valitettavasti loppulevyn rallien sinkoamat entraushaat eivät tartu yhtä tehokkaasti kuuntelijaan kiinni.

Useimmiten biisien suurin ongelma on, että koskettimilla luotu simppeli folk-henkisyys kuulostaa turhan halvalta ja muoviselta piipitykseltä ja toisaalta ilman niitä moni viisu jäisi koukuiltaan varsin heppoiseksi. Oikeiden perinneinstrumenttien rohkealla käytöllä lopputulos olisi huomattavasti vakuuttavampaa, nyt nelikon seilaus hapuilee turhan lähellä pohjan auki helposti repiviä vaarallisia karikkoja.

Asesino
Cristo Satanico
Listenable

4 ”Pussy, pussy, pussy caliente…Hey gringo! How Much dude? One hundred dollars for you gringo” Adelitas –kappaleen intro yhdessä albumin nimen kanssa kiteyttää Asesinon kakkoskiekon lyyrisen annin eikä tämän perusteella liene kovinkaan vaikea päätellä mitä musiikkia levy sisältää. Etenkään, jos tiedossa on että kitaristi Asesinon taitelijanimen takaa paljastuu herra Dino Cazares.

Cristo Satanico on vauhdikas death metal levy, joka ajoittain liikkuu myös lähellä grindcorea ja onpahan seassa myös tarkalla korvalla kuultavia vaikutteita jopa black metalista. Espanjaksi lauletuissa kappaleissa on eksoottinen, likainen ja synkkä sävy, vaikka itse soitto ja tuotanto onkin jämäkkää ja selkeätä. Homma vertautuu väkisinkin lähes joka suhteessa Brujeriaan, joka kuitenkin on oikeasti se kaktuksen varjossa papuja syövä ja tequilaa litkivä sombreropäinen rasvainen viiksivallu-Pedro siinä missä Asesino on tämän urbanisoitunut ja huomattavasti sivistyneempi veli.

Väkisinkin korvaan pistää ajoittaiset suht selkeät heijastumat Dinon menneisyydestä, mutta muuten bändillä ei paljoakaan ole tekemistä Fear Factoryn kanssa. 17 kappaleen vyörytys on hitusen turhan tuhti tapaus kuten tekijänsäkin, vaikka sekaan mahtuu Padre Pedofilon kaltainen hitaampi vyörytys tai koskettimilla hienosti pahaenteiseksi sävytetty Maldito. Kiekon lopussa kuultava Y tu mama tambien on yllättävä herkistelyhitti tältä kokoonpanolta, joka muuten on vastuussa levyn brutaaleista ylenpalttista päänheilutusta ja niskavammoja aiheuttavista veisuista.

Black Comedy
Instigator
Season Of Mist

4 Hätäilemällähän ei tule kuin pää täynnä ureaa olevaa jälkikasvua. Tämän viisauden on vuonomaan Black Comedy oppinut, sillä 12 vuoden olemassaolonsa aikana on tullut vain kaksi täyspitkään. Ensilevytys vuonna 2001 ja nyt toinen heti perään seitsemän vuotta myöhemmin. Osasyynä verkkaiseen julkaisutahtiin saattaa tietty olla soittajien velvoitteet mm. Old Man’s Childissa sekä Susperiassa.

Instigator on periaatteessa helvetin ärsyttävä levy, koska se siirtyy lähes välittömästi ensimmäisestä kuuntelukerrasta alkaen päänsisäiseen jukeboksiin alkaen soimaan aina kun itse fyysinen äänite ei soittimessa pyöri. Levyllä kaikki on äärimmäisen yksinkertaista, mutta tehokasta. Usein toistuvat syntikkakuviot eivät taatusti vaadi konserttipianistin taitoja, kertosäkeet ovat sorvattu idioottivarman tarttuviksi ärinän syrjäyttävillä puhtailla vokaaleilla eikä melodisen death metalin ja asennerunnomisen välimaastoissa kulkeva riffittely sekään tarjoa mitään yllättävää. Pisteenä i:n päällä on kevyt sävytys gootti- ja konemusiikkipuolelta tehden veisuista entistäkin takertuvampia.

Voisi kuvitella, että näistä lähtökohdista ärsyttävyys olisi ylitsepääsemätöntä, lopputulos tylsää ja moneen kertaan ennen kuultua ja paremmin tehtyä. Vaan eihän tästä teoksesta piru vie voi olla pitämättä, ei vaikka 12 veisun kokonaisuus melkein tunnin kestääkin. Ei tähän vaivaan auttanut edes toisto toiston perään, tappio oli tunnustettava ja levystä digattava.

Noekk
The Minstrel’s Curse
Prophecy

2,5 Jonkin sorttista kokonaisvaltaista mystisyyttä ja luontoa syleilevää musiikkia tarjoileva Noekk haluaa epäilemättä luoda genreajoista piittaamatonta musiikkia. Puolituntinen kokoonpanon kolmas julkaisu The Minstrel’s Curse onkin melankolisuutta viljelevää kevytprogrerokkia ja metallia, jonka eräs etäisistä hengenheimolaisista voisi olla vaikka vanhempi Green Carnation.

Vaikka duon kappaleet eivät tökeröimmästä päästä olekaan, eivät ne silti yllä läheskään em. verrokin tasolle missään suhteessa. Melodiat eivät yksinkertaisesti ole yhtä nerokkaita eikä sovituksetkaan ole samalla tasolla jouhevuudessa. Noekkin suurin ongelma on kuitenkin musiikin luomalla tunnepuolella. Se ei syvene missään vaiheessa riittävän voimakkaaksi tehdäkseen kummoistakaan vaikutusta kuuntelijaan, johon sinällään moniulotteiset kappaleet pyrkivät.

Mikäli tekijäkaksikon muita hengentuotoksia mm. Empyriumia ja The Vision Bleakia pitää nerokkaina, saattaa tämäkin julkaisu maistua paremmalle. Tällaisenaan ilman lisämausteita se kuitenkin jättää suuhun valjun, joskaan ei millään tapaa pahan maun.

Obskuria
Discovery Of Obskuria
World Sound

1,5 Maailmassa tulee aina silloin tällöin vastaan asioita, joista ei tiedä ovatko ne lintuja, kaloja vai ihan jotain muuta. Discovery Of Obskuria on juuri tällainen albumi, sillä lähes CD:n täyden kapasiteetin täyttävällä kiekolla kuullaan niin The Doors -henkistä trippailua kuin progeakin, joka huipentuu 19 minuuttia kestävään Essence Of Its Own –kappaleeseen. Onpahan mukana vielä yksi selkeä blues –veisukin. Mutta ei tässä vielä kaikki.

Kokonaisuutta hämmentää entisestään sekaan ripotellut lainaversiot mm. Metallicalta, The Beatlesilta sekä The Misfitsiltä, jotka eivät ole kovinkaan kaksisia tulkintoja kovin näennäisestä yrityksestä huolimatta saada niihin jotain omia sävyjä. Kun omakin materiaali on kovin heppoista ja innotonta, ei Obskuran musiikillinen missio aukene sitten millään.

Ainahan on tosin täysin mahdollista, että mukana on yli hilseen menevää saksalaista huumoria, jonka sisäistäminen avaisi silmät ja korvat. Nyt bändin mahdollinen musiikillinen nerokkuus jää löytämättä.

Retribution
Made In Hell
Metal Mind

3,5 Ei ole polakkeja siunattu kyvyllä keksiä kaikista omaperäisimpiä nimiä bändille ja levylle, mutta ihme ja kumma musiikissa omaa näkemystä on huomattavasti enemmän. Jopa niin paljon, että ei ihan hevillä tule mieleen koska viimeksi olisi vastaan tullut bändi, joka onnistuu kuulostamaan näinkin hienosti amerikkalaiselta power-thrashilta.

Vaikka yhtyeen ulosanti onkin pieksentää, ei se yritä millään tavalla olla mahdollisimman aggressiivinen tai brutaali. Sen sijaan orkesteri on satsannut runsaasti melodisuuteen, joka ei kuitenkaan ole missään määrin siirappista, vaan pikemminkin erittäin voimakasta kiitos äärimmäisen tanakan kitaratyöskentelyn. Kun vokalistikin on vielä samalla aaltopituudella ja teknisellä tasolla muun orkesterin kanssa, on lopputuloksessa paljon samaa kuin vanhassa Nevermoressa ilman liiallisia kiemuroita.

Made In Hell on ilahduttavan hyvä ja odotuksia seuraavalle julkaisulle paljon kasaavaa ensijulkaisu. Sen ainut miinus on ainoastaan runsaista hyvistä melodioista huolimatta selkeiden tappokertosäkeiden puute. Muut osa-alueet viisikolla onkin jo hyvin kuosissa.

Warbringer
War Without End
Century Media

4 Nuoret parikymppiset ja allekin Amerikan sällit ovat nousseet ensimmäistä kertaa sotapolulle, jonka uhotaan olevan päättymätön. Vaan kun takana on heti alusta alkaen iso ja voimakas heimo, kelpaa kirveitä heilutella ja isommankin joukkion päänahkoja tavoitella. Henkilökohtainen taito- ja näkemystason puutteestakaan ei sodan lopputulos tunnu olevan kiinni, sen verran vakuuttavaa viisikon jälki on.

Warbringerin tyyli on perinnetietoinen thrash-metal ja sitä se nimenomaan on prikulleen jokaista yksityiskohtaa myöten. Tarkkaan lapasessa pysyvää kaahausta riittää joka rallissa ja toki jarrua painellaan mallikelpoisia mosh-osuuksiin hidastaen. Laulajan äreässä äänessä on sopivaa maanisuutta mukana ja kun legendaarisen thrash-tuottaja Bill Metoyerin vahvassa 80-luvun hengessä ruuvaamat soundit ovat jämäkät, loksahtavat kaikki palaset kohdalleen. Itse ääritiukkoihin ja ankaralle kitaran kuritukselle perustuviin biiseihin hommahan ei todellakaan kompastu.

Ainut asia, mitä poppoo ei täysin ole osannut omia selkeiltä esikuviltaan, on kaaleihin väkisinkin syvälle uppoavat köörit ja kertosäkeet, mutta mitä pienistä. Albumia kuunnellessa monen mahdollisen re-unionkin jo tehneen vanhan konkarin on syytä skarpata riskisti, sillä pojasta polvi todellakin paranee. Oikeastaan koko levyä on turha selitellä mitenkään, se vaan toimii.

Waysted
The Harsh Reality
Livewire

4 Uffomies Pete Wayn johdattamalla Waystedillä on takanaan pitkä historia, vaikka pitkä 80-luvun loppupuolen ja koko 90-luvun kestänyt tauko uralle mahtuukin. Vanhojen konkareiden tekemiset ovat kärjistettynä usein varsin kaksijakoisia. Joko herrojen ammattitaidon ja näkemyksen lopputuloksena on erittäin toimivaa materiaalia tai toisena ääripäänä vanhojen partojen väsynyttä rokkaamista. The Harsh Reality on onneksi ensimmäistä ja vieläpä lähes parasta A-luokkaa.

Vanhojen herrojen rehellinen raskaahkolla kädellä soittama rock’n’roll on tyylikästä ja ennen kaikkea siitä välittyy vahvasti ns. hyvä boogie. Ilman tätä äärimmäisen vaikeasti määriteltävää ja saavutettavaa ilmiötä moni rock-levy jää vaisuksi, mutta ei tämä tuotos. Vaikka bändin musiikki ei paljoa perusasioiden ääreltä liiku suuntaan tahi toiseen, on se lähes vastustamattoman hyväntuulista ja letkeää, mutta samalla myös aitoa ja riittävän räväkkää kun tämän suhteuttaa kokoonpanon ja herrojen ikään.

Albumin puolivälistä loppua kohden aloitettu himmaillu ei aivan toimi parhaalla mahdollisella tavalla, vaikka ei rauhallisempi materiaali sekään huonoa ole. Hyvälle tuulelle kiekon kuuntelemisesta väkisinkin tulee, on sitten talvinen leppoisa pyhäpäivä tai laiskan sutjakka kesäpäivä.