Inferno #221/2024

Contaminated
Celebratory Beheading
Blood Harvest
3

Nyt on lähes vastustamattoman julmaa ryöpytystä koko albumin mitalla. Contaminatedin death metalia ei pidä olettaa perusmalliseksi brutalointipieksennäksi, vaan sen synkeä ote on kaukana helposta ja viihdyttävästä.

Vaan eipä bändi pelkkää normaalia kalmantuoksuista myllytystäkään mätki, vaan hyödyntää säännönmukaisesti grindcoreen viittaavaa purskeisuutta vastapainonaan riitaisaa tunnelmallisuutta sisältävää hidastelua. Tämän päälle kun laulaja vielä mylvii matalalta ja raastavasti, on jälki melkoisessa totaalisuudessaan ja uhkaavuudessaan kaikin puolin vakuuttavaa. Rankemman musiikkinsa kivana ja viihteellisenä haluavia varten tämä levy ei todellakaan ole.

Tenhoavasta ja puoleensa imevästä intensiteetistään huolimatta albumin ote ei pysy riittävän rautaisena alusta loppuun. Raastavaan ryskytykseen alkaa väkisinkin turtua ja ratkaisuna olisi joko tarjota sitä pienemmässä mitassa tai entistäkin hurjempana ääripäitä vieläkin kauemmaksi toisistaan venytettynä. Nyt myös hurmeisuutta ja muita iljettävyyksiä sisältävä läträys alkaa tuntuu hiukan liian helpolta ratkaisulta varsinaisen pikimustan saastan levittämisen sijasta.

Heavy Sentence
Warriors of Madness EP
Dying Victims
4

Kerrassaan mainiota eletyn elämän kuluttamalle nahkatakille ja farmarihousuille tuoksuvaa duunarihevirokkia Bang to Rights -debyytillään (-21) roiminut Heavy Sentence pysyy uskollisena tyylilleen. Kolmen biisin seiskatuumaisellaan se kuulostaa tosin aiempaan verrattuna hivenen kepeämmältä ja riehakkaammalta kuin raskaan työviikon jälkeen pubissa kavereiden kanssa rentoutuva työmies konsanaan.

Bändin uhmakas musiikki kerrassaan ihastuttavan karhean äänen omaavan laulajan esittämänä on selkeää jatkumoa Motörheadin sekä Tankin kaltaisille tekijöille aivan kuin elettäisiin yhä 80-luvun alkua. Muita haikeampi päätösbiisi Give Yourself to the Night on kuin kivan illan päättyminen laskuhumalaiseen kotiinpaluuseen.

House of Atreus
Orations EP
Iron Bonehead
2,5

Kahden täyspitkän jälkeen on näemmä taas minarin vuoro, jolle sillekin on kerrytetty mittaa lähes normaalin albumin verran. Sisällöstä kertoo osin hyvinkin loppuun tällätty lainaversio Running Wildin Riding the Stormista tulkittuna jenkkien omalla räyhäkkäällä tyylillään.

Niin paljon kuin bändin tyyli pohjautuukin 80-luvun heavy metaliin, juontavat sen juuret vähintäänkin yhtä paljon ensimmäisen aallon black metalin pariin etenkin karheiden raspilaulujen osalta. Vaikka rullaavuus turhan pitkäksi venytetyissä biiseissä onkin kauttaaltaan hyvä, jäävät ne silti heilumaan limboon vailla riittävää määrää maskuliinista rujoutta.

Karkosa
Esoterrorcult
Redefining Darkness
3

Esikoistäyspitkäänsä julkaisevan Karkosan tekemisistä huokuu kunnianhimoisuus. Se ei myöskään kuulosta oikein millään muotoa tyypillisen amerikkalaiselta, vaan erityisesti tässä tapauksessa näppärä äärimetallitermi kuvaa musiikkia napakkuudessaan hyvin. Black metalista kipakampia ja synkempiä vaikutteita imenyt musiikki tasapainoilee death metalin kanssa sisältäen maltillisen määrän sekä melodisuutta että erinäisin musiikin keinoin toteutettua tarinallisuuden tuntua. Sanoituksiin tutustumatta Esoterrorcult onkin helppoa kuvitella konseptilevyksi.

Räväkästä otteesta ja modernista tuotannosta johtuen bändi kuulostaa astetta rajummalta kuin mitä se pintaa syvemmältä oikeasti onkaan. Yleensä enemmän irvistystä kuin hymyä aiheuttava nykyaikainen lähestymistapa tällaiseen materiaaliin kääntyy kuitenkin puolittaiseksi voitoksi, sillä kyllä jenkeillä selkeästi on näkemystä mutta myös osaamistakin toteuttaa musiikkiaan, joka ei seuraa kaikista syvälle uralle talsittuja polkuja edes eurooppalaisiin vastineihinsa verrattuna.

Esoterrorcult toiminee varmasti hyvin juuri valtavirran pinnan alapuolella rajummasta musiikista tykkäävien keskuudessa, mutta tarvetta sille jää kehittyä kuitenkin entistäkin haasteellisempaan suuntaan tavoitellen massiivisempia korkeuksia.

Messiah
Christus Hypercubus
High Roller
3,5

Messiah on yksi näistä lukemattomista pitkän linjan puurtajista, joka jo pitkälti 80-luvulla aloittaneena ja useampaan kertaan niin lopettaneena kuin paluuta tehneenä on jäänyt ikuiseksi B-sarjalaiseksi. Tätä ei pidä kuitenkaan ottaa suurena moitteena, sillä tällaisillekin yhtyeille on hyvinkin aikansa ja paikkansa. Sitä paitsi kuinka moni vastaava veteraani voi sanoa edes tehneen  Extreme Cold Weatherin kaltaisen levyn, joka tunnistetaan laajemminkin jos ei muuten niin kansitaiteestaan?

Viimeisimmän vuonna 2017 tapahtuneen paluun jälkeen Christus Hypercubus on järjestyksessään toinen täyspitkä eikä ollenkaan hullumpi sellainen. Ilmeisen tarinavetoisena albumina sen teknokraattinen tunnelma on kauttaaltaan tummasävyinen ja varautuneen uhkaava, mikä johtuu osin myös sävellysten aiempaa teknisemmästä joskaan ei millään muotoa progressiivisesta lähestymistavasta.

Niin kauas kuin yhtye on tullutkin alkuaikojensa primitiivisestä deathin ja thrashin seoksestaan, voi sen todeta tämän julkaisun myötä vanhentuneen tyylikkäästi mielenkiintoiseen suuntaan. Statuksensa tuskin muuttuu suuresti mihinkään aiempaa haastavamman ja verkkaisemman materiaalin myötä, mutta pitää kuitenkin sveitsiläiset ehdottoman relevanttina tapauksena tässä ajassa.

Savaged
Night Stealer
No Remorse
3

Neljännesvuosisadan aikana No Remorse on onnistunut brändäämään itsensä levy-yhtiönä, jonka julkaisut ovat lähtökohtaisesti aina kiinnostavia kovemmankin luokan perinnetietoisen heavy metalin fanaatikoille. Laatuun voi myös luottaa sen ollessa vähintäänkin hyvää keskitasoa todellisten hutien loistaessa poissaolollaan.

Savaged onkin kaikin puolin tyyppiesimerkki kreikkalaislafkan rosterista. Night Stealer -esikoisellaan bändin vauhdikas ja paikoitellen jopa proto-speed/thrash metal -välähdyksiä sisältävä rennosti rullaava metalli on etenkin kertosäkeissä hyvin melodiarikasta kitaristienkin pistellessä tällä saralla parastaan. Tässä kunnostautuu myös laulajan virkaa hoitava Jamie Killhead, joka intoutuu myös maltilla kiekaisemaan aina siellä täällä normaalimman ja asiansa hyvin hoitavan puhtaan tulkinnan ohessa.

Niin helppoa ja mukavaa kuunneltavaa kuin albumi onkin, sitä vaivaa kuitenkin pienen epätasaisuuden lisäksi myös jonninmoinen identiteettiongelma, jotka ovat helppoa laittaa debyyttilevyn -syndrooman piikkiin. Nelikko yrittää olla sävellyksissään turhankin näppärä ujuttaen mukaan liikaa vähän kaikkea, kun keskittymällä tiukemmin ydinosaamisalueeseensa iskevyys nousisi taatusti ainakin varren verran ylöspäin.

Stygian Crown
Funeral for a King
Cruz Del Sur
2,5

Että osaakin olla ärsyttävän kaksijakoinen levytys. Muodollisesti Stygian Crown hanskaa eeppisen doom metalinsa hyvin aina kuulasäänistä voimalla vetävää laulajatartaan myöten ja samat ominaisuudet pätevät myös melodioihin. Onpahan yhtyeellä ollut myös omaa näkemystään tuoda musiikkiin hieman tavallisuudesta poikkeavia ideoita ja elementtejä kuten jousilla ja koskettimilla koristellussa balladissa Blood Red Eyes tai minuutin mittaisessa ruosteisia viuluja hyvin hyödyntävässä Let Thy Snares Be Planted -välisoitossa.

Parhaimmillaan kuten vahvasti Messiah Marcolinin aikaista Candlemassia muistuttavissa raskaspoljentoisissa Scourge of the Seven Hillsissä tai Beauty and Terrorissa jälki on hyvinkin keskitasolla ja jopa hieman yli, mutta niidenkin pahin ongelma on oikeanlaisen koskettavuuden ja mielenpainuvuuden puute. Litiumilla tasaiseksi lääkitty eeppisyys ei nyt vain passaa tällaisessa musiikissa, jonka pitäisi olla mieluummin jopa vähän naivistisestikin överiksi vedettyä.

Yhtyeellä olisi selkeästi lahjoja parempaankin kuin mitä saatteen mukaan tämä pieteetillä tehty kakkoskiekko sisältää. Jospa jo seuraavalla levytyksellä Stygian Crown osaisi hyödyntää nyt hukatun potentiaalinsa selkeästi paremmin että harmitus lakkaisi eikä toivoa tarvitsisi heittää lopullisesti kankkulan kaivoon.

Inferno #182/2020

Commando
Rites of Damnation EP
High Roller
3

Ruotsin nuorisoon voi lähes aina luottaa mitä tulee metalliin. Kahden biisin demon jälkeen bändi on  suhteellisen valmista kauraa tällä esikois-EP:llään, ja jos se tästä vielä vähänkään petraa, tulee työn alla oleva täyspitkä olemaan huomioimisen arvoinen tapaus.

Paul Baloffia muistuttava riekkumistyyli yhdistettynä thrashistakin lainaavaan alkuvoimaiseen ja vauhdikkaaseen heavy metaliin on jo nyt miellyttävän energistä ja hyvin rullaavaa. Kun jokaista osa-aluetta vielä hieman terävöittää, kirkastuu niin oma kuin kuulijoidenkin ilme virnistelyä leveämmäksi.

Dark Arena
Alien Factor (reissue)
Pure Steel
2,5

Useita nimenvaihdoksia ja vielä lukemattomampia jäsenistömuutoksia läpikäynyt Dark Arena on aina ollut omakustanteinen yhtye, mutta nyt Pure Steel on katsonut tarpeelliseksi julkaista Alien Factor -debyytin vuodelta 2006 uusiksi.

Tyyliltään levy on ihastuttavaa US power metalia, josta löytyy kivasti kiharaa ja thrashmäistä räväkkyyttä 80-luvun Helstarin malliin. Koko jäsenistö pistää parastaan viime vuonna edesmennyt kitaristi Paul Konjicija etunenässä, mutta niin kovasti kuin lopputuloksesta haluaisikin pitää, puuttuu biiseistä tarttuvuutta joka saralla liikaa.

Inter Arma
Garbers Days Revisited
Relapse
3,5

Lähes poikkeuksetta kaikki lainaversiot ovat turhia ja kokonaiset cover-levyt ne vasta tarpeettomia ovatkin, aivan sama onko kyseessä yhden vai useamman esittäjän tulkintoja. Viime vuonna kaavaa rikkoi varsin onnistuneesti kuitenkin Fisterin Decade of Depression ja nyt maanmiehensä ja genretoverinsa Inter Arma tekee saman tempun ja vieläpä vähintäänkin yhtä hyvin.

Itselleen tuttuun sludge-muottiinsa karvaisilla ja känsäisillä kourilla ruhjotut kahdeksan tulkintaa ovat laajalta skaalalta. Suurimpaan osaan bändi pystyy luomaan yksinkertaisin keinoin omaa ilmettään säilyttäen kuitenkin riittävästi tunnistettavuutta alkuperäisestä versioista. Näkemys Ministryn Scarecrow:sta kuulostaa samaan aikaa sekä ilmavalta että painostavalta ja Neil Youngin Southern Man -luenta on sekin samaan aikaan sekä haikea että raskas aina kaahausosiotaan myöten. Nine Inch Nailsin March of the Pigs -rymistelyyn rapataan sekin railakkaasti ja yhden oton känniläpästä lähtenyt ja levyltä melkein pois jäänyt esitys Princen Purple Rainista on sekin yllättävän toimiva.

Vähemmän onnistuneisiin, joskaan ei toivottoman tylsiin 1:1-versioihin kuuluvat taas versiot Cro-Magsin Hard Times, Venomin In League with Satan ja Tom Petty And the Heartbreakersin Runnin’ Down a Dream -kappaleista. Albumin heikoin esitys on tympeän yksipuoliseksi kaahaukseksi pelkistetty Hüsker Dü:n The Girl Who Lives on Heaven Hill, mutta siellähän sekin muuten mukavaa vaihtelua tarjoavan levyn keskivaiheilla menettelee.

Killing Attack
Decadence
Omakustanne
3

Ihmiskunnan rappiosta ja tuhosta on ammennettu inspiraatiota maailman sivu, mutta perusvarmana aiheena joensuulaisten näkemys istuu jatkumoon hyvin. Musiikiltaan ja tuotannoltaan toimivan pelkistetty Decadence muistuttaa vahvasti 90-lukulaista nypytys-thrashia, jossa riffit ovat lyhyitä, tempot kireitä ja junttauskohdat tyypillisiä.

Debyytiksi levy on lupaava, vaikka aikoinaan tämän sortin mäiske tympikin. Nyt ärsyttää vain jokeriksi tällätty päätösraita, tylsäksi rymistelty versio Carpenter Brutin nykyaikaisen synthwaven klassikosta Turbo Killer.

Mad Max
Stormchild Rising
Steamhammer
3,5

Kahdesta pitkästä tauosta huolimatta Mad Max on ehtinyt tekemään mittavan uran, vaikka osansa onkin ollut jäädä kasvottomaksi puurtajaksi. 14. täyspitkänsä viittaa nimellään diskografiansa tunnetuimpaan levytykseen Stormchild (-85) ja aivan kuten vanhaan hyvään aikaan, albumi starttaakin yllättävän verevästi menevällä ja mukavan vanhakantaisen melodisella heavy metalin ja hard rockin kombinaatiolla.

Alkukolmanneksen jälkeen meno tasaantuu, mutta saksalaisveteraanit hoitavat leiviskänsä ammattitaidolla maaliin saakka ilman suurempaa sukellusta. Hurricaned, Talk to the Moon ja Kingdom Fall kannattaa ainakin katsastaa.

Midnight Priest
Aggressive Hauntings (reissue)
Dying Victims
3

Jonkinlaisena kummastelunaiheena voidaan pitää Midnight Priestin kolmosalbumin julkaisua vinyyliformaatissa vasta nyt vuosi CD:n ja digin jälkeen. Sisältö kun komeaa ja musiikkia hyvin kuvaavaa kansitaidetta myöten on kuin tehty kaksitoistatuumaista varten. Vaan tätä samaa julkaisupolitiikkaa kuulemma harjoittaa italialainen Metal on Metal muidenkin julkaisujensa kanssa saksalaisen Dying Victimsin hoitaessa mustan kullan.

Jos yhtyeen valitsemaa nimeä alkaa pohtia yhtään tarkemmin, kuulostaa se saman aikaisesti sekä pöljältä että osuvalta. Halutessaan nimen voi myös nähdä kunnianosoituksena Judas Priestille, jonka vaikutus bändin musiikkiin on melko ilmeinen aina laulaja Lex Thunderin vallan kelvollista Rob Halford -imitointia kireitä ylärekisterikiekumisia myöten.

Ei niinkään yllättävästi Midnight Priest häviää musiikin laadussa selkeästi esikuvalleen, vaikkei sen  klassisesta heavy metalista voi mitään suuria vikoja löydykään. Kappaleet rullaavat kauttaaltaan mukavasti, riffittelyssä on keskivertoa enemmän ideaa, kertosäkeissä lähes takaraivoon junttautuvaa yksinkertaista tarttuvuutta ja kokonaisuuskin on nasevan mittainen. Maagisen tekijän X puuttuminen jokaisella osa-alueella jättää kuitenkin portugalilaiset ainakin toistaiseksi vielä ihan kiva -tasolle.

Mystras
Castles Conquered and Reclaimed
I, Voidhanger
4

Mystras jatkaa esikoisellaan tyylikkäästi aina helpohkosti tunnistettavan helleenisen mustan metallin perinteitä. Castles Conquered and Reclaimedilla haikaillaan keskiajalle, joka kuuluu selkeimmin lyhyissä välisoitoissa. Nämä rauhalliset kansanmusiikkilainat syventävätkin mainiosti yleistä tunnelmaa, mutta myöskin tarjoavat vastapainon varsinaisille pitkille biiseille, jotka melodioista huolimatta ovat vauhdikkaassa tapahtumarikkaudessaan suhteellisen kaoottisia. Ja juuri tässä ristiriitaisuudessa piilee albumin hiljakseltaan avautuva kiehtovuus ja väkevyys.

Psykoma
Psykoma 7” EP
Wise Grinds
4

Kun tietää mitä tekee, mihinkään ei mene kauaa. Psykoman kansainvälinen kolmikko on muutamassa tunnissa rykäissyt tahoillaan kasaan niin musiikit kuin äänitykset eikä esikoisseiska kuulosta silti millään muotoa hutaisulta. Rapiassa kuudessa minuutissa ryskätään läpi mukavan jylhillä soundeilla yhtä monta grindaavaa death metal -riuhtaisua, joiden ote on samaan aikaan jännän rento että todella jämerä. Menisihän tätä lajia helposti enemmänkin alas korvista, mutta toisaalta taas tällaisen varsin perustavanlaatuisen mäiskeen intensiivisyys ja viehätys piilee juuri pienessä annoskoossa.

Shok Paris
Full Metal Jacket
No Remorse
2,5

Kolmella 80-luvun albumillaan Shok Paris saavutti kohtalaista mainetta US power metalin saralla, mutta on hajoamisensa jälkeen jäänyt alan kovimpien harrastajien palvonnan kohteeksi lähinnä kakkoskiekkonsa Steel and Starlight (-87) ansiosta.

Nyt 31 vuotta edellisestä studiolevystä palataan levytysrintamalle alkuperäisen laulajan ja kitaristin johdolla, mutta Full Metal Jacket ei sisällöllään nosta yhtyettä takaisin parrasvaloihin. Ote on kyllä oikeanlainen, mutta yleisesti ottaen liian latteaa, että ylipitkästä kokonaisuudesta jaksaisi isommin innostua.

Sick Urge
Structures of Domination LP
Puukotus-levyt
4,5

Kun bändi rysäyttää 15 biisiä yhteen moneen minuuttiin, on syytä asennoitua jo heti lähtökuopissa vastaanottajaksi henkeäsalpaavassa otsaanlyöntikilpailussa. Kotimaisella Sick Urgella on takanaan riittävän mittava treenikausi pienjulkaisujen parissa, että ensimmäisellä pitkäsoitolla se osaa ammattilaisen tavoin niin suorat, koukut kuin iskusarjojen rytmityksenkin juuri niihin paikkoihin, missä eniten tekee gutaa.

Trion harcore on suorastaan helvetillisellä intensiteetillä ja hypernopeudella soivaa hardcorea tai powerviolencea, jos määritelmillä haluaa erityisesti päteä. Pintapuolisesti tarkasteltuna älämölö voi kuulostaa kaoottiselta kohkaamiselta, mutta vähänkään korvia höristämällä on helppoa huomata, kuinka tiukasti, tarkasti ja jopa tarttuvasti orkan kappaleet on sävelletty, soitettu ja myös taltioitu. Teksteihinkin ladatun raivon sekä kuulee että tuntee ja onhan Rock Against Kekkonen -tyyliset nimet kaikessa kantaaottavuudessaan myös hauskoja ja oivaltavia.

Yksipuolinen iso vinyyli on formaattivalintana erittäin kuunteluystävällinen ja kustannustehokas. Tätä yllättävänäkin monipuoliseksi taivutettua lajia tuskin on mahdollista enää tiukemmaksi tiristää, ja epäilenpä, että tittelinviejää saadaan odotella tovi jos toinenkin.

Stygian Crown
Stygian Crown
Cruz Del Sur
3

Morgion ja Gravehill-jäsenistöä sisältävä Stygian Crown hehkuttaa esikoisensa olevan sekoitus Candlemassia ja Bolt Throweria. Ensin mainitun vaikutus kuuluukin ilmiselvänä yhtyeen eeppisessä doom metalissa, mutta vaikka taustat raskaana jyrisevätkin, ei tässä nyt olla kyllä kovinkaan lähellä lyijynraskasta death metal -lanaamista.

Laulaja Melissa Pinionilta löytyy upean laajat palkeet, mutta mestaruussarjaan nousemiseksi tulkintaan kaipaisi vieläkin enemmän syvyyttä ja sielukkuutta aivan kuten itse sävellyksiinkin. Nyt molemmat ovat vain hyvällä tasolla.

T.F.B.
Blastbeat Hangover Commando
FDA
3

Saksalainen maltaalle löyhkäävä grindihassuttelu ei lähtökohtaisesti lupaa kovinkaan hyvää, mutta onneksi Task Force Beeristä aka T.F.B. ei perseile musiikillisesti. Myllytys on soundeja myöten hyvinkin jämäkkää ja monipuolista kiitos niskan nakkeluun yllyttävien hidastempoisempien rässiosuuksien.

Yleinen sisäsiisteys tekee Blastbeat Hangover Commandosta helppoa ja viihdyttävää nieltävää, vaikka samalla siltä jää myös kaipaamaan hieman rujompaa jauhantaa. 19 biisiä ja 34 minuuttia on koko lailla myös maksimiannos mitä tällaista jaksaa nautiskella.

Trio Perkele
Censura LP
Omakustanne
3

Jostain klassisen susirajan tuntumasta tuleva himskattikolmikko on äitynyt promoamaan jo vuosi sitten ilmestynyttä esikoisalbumiaan vasta nyt, mutta sopiihan se tällainenkin menettelytapa jälkijättöiseen rockiin. Puhtaasti instrumentaalisena soivat kahdeksan raitaa soljuvat saumattomasti läpi levyn ja sekä raskaammat että synkemmät sävyt värittävät maisemaa laaksoiksi ja kukkuloiksi kepeämmän otteen ohessa. Hivenen liian etäiseltä ja ontolta kuulostavat soundit latistavat turhaan sävellyksiä, joista niistäkin uupuu ainakin näin levyversioina tarvittava transsimaista imua.