Inferno #221/2024

Contaminated
Celebratory Beheading
Blood Harvest
3

Nyt on lähes vastustamattoman julmaa ryöpytystä koko albumin mitalla. Contaminatedin death metalia ei pidä olettaa perusmalliseksi brutalointipieksennäksi, vaan sen synkeä ote on kaukana helposta ja viihdyttävästä.

Vaan eipä bändi pelkkää normaalia kalmantuoksuista myllytystäkään mätki, vaan hyödyntää säännönmukaisesti grindcoreen viittaavaa purskeisuutta vastapainonaan riitaisaa tunnelmallisuutta sisältävää hidastelua. Tämän päälle kun laulaja vielä mylvii matalalta ja raastavasti, on jälki melkoisessa totaalisuudessaan ja uhkaavuudessaan kaikin puolin vakuuttavaa. Rankemman musiikkinsa kivana ja viihteellisenä haluavia varten tämä levy ei todellakaan ole.

Tenhoavasta ja puoleensa imevästä intensiteetistään huolimatta albumin ote ei pysy riittävän rautaisena alusta loppuun. Raastavaan ryskytykseen alkaa väkisinkin turtua ja ratkaisuna olisi joko tarjota sitä pienemmässä mitassa tai entistäkin hurjempana ääripäitä vieläkin kauemmaksi toisistaan venytettynä. Nyt myös hurmeisuutta ja muita iljettävyyksiä sisältävä läträys alkaa tuntuu hiukan liian helpolta ratkaisulta varsinaisen pikimustan saastan levittämisen sijasta.

Heavy Sentence
Warriors of Madness EP
Dying Victims
4

Kerrassaan mainiota eletyn elämän kuluttamalle nahkatakille ja farmarihousuille tuoksuvaa duunarihevirokkia Bang to Rights -debyytillään (-21) roiminut Heavy Sentence pysyy uskollisena tyylilleen. Kolmen biisin seiskatuumaisellaan se kuulostaa tosin aiempaan verrattuna hivenen kepeämmältä ja riehakkaammalta kuin raskaan työviikon jälkeen pubissa kavereiden kanssa rentoutuva työmies konsanaan.

Bändin uhmakas musiikki kerrassaan ihastuttavan karhean äänen omaavan laulajan esittämänä on selkeää jatkumoa Motörheadin sekä Tankin kaltaisille tekijöille aivan kuin elettäisiin yhä 80-luvun alkua. Muita haikeampi päätösbiisi Give Yourself to the Night on kuin kivan illan päättyminen laskuhumalaiseen kotiinpaluuseen.

House of Atreus
Orations EP
Iron Bonehead
2,5

Kahden täyspitkän jälkeen on näemmä taas minarin vuoro, jolle sillekin on kerrytetty mittaa lähes normaalin albumin verran. Sisällöstä kertoo osin hyvinkin loppuun tällätty lainaversio Running Wildin Riding the Stormista tulkittuna jenkkien omalla räyhäkkäällä tyylillään.

Niin paljon kuin bändin tyyli pohjautuukin 80-luvun heavy metaliin, juontavat sen juuret vähintäänkin yhtä paljon ensimmäisen aallon black metalin pariin etenkin karheiden raspilaulujen osalta. Vaikka rullaavuus turhan pitkäksi venytetyissä biiseissä onkin kauttaaltaan hyvä, jäävät ne silti heilumaan limboon vailla riittävää määrää maskuliinista rujoutta.

Karkosa
Esoterrorcult
Redefining Darkness
3

Esikoistäyspitkäänsä julkaisevan Karkosan tekemisistä huokuu kunnianhimoisuus. Se ei myöskään kuulosta oikein millään muotoa tyypillisen amerikkalaiselta, vaan erityisesti tässä tapauksessa näppärä äärimetallitermi kuvaa musiikkia napakkuudessaan hyvin. Black metalista kipakampia ja synkempiä vaikutteita imenyt musiikki tasapainoilee death metalin kanssa sisältäen maltillisen määrän sekä melodisuutta että erinäisin musiikin keinoin toteutettua tarinallisuuden tuntua. Sanoituksiin tutustumatta Esoterrorcult onkin helppoa kuvitella konseptilevyksi.

Räväkästä otteesta ja modernista tuotannosta johtuen bändi kuulostaa astetta rajummalta kuin mitä se pintaa syvemmältä oikeasti onkaan. Yleensä enemmän irvistystä kuin hymyä aiheuttava nykyaikainen lähestymistapa tällaiseen materiaaliin kääntyy kuitenkin puolittaiseksi voitoksi, sillä kyllä jenkeillä selkeästi on näkemystä mutta myös osaamistakin toteuttaa musiikkiaan, joka ei seuraa kaikista syvälle uralle talsittuja polkuja edes eurooppalaisiin vastineihinsa verrattuna.

Esoterrorcult toiminee varmasti hyvin juuri valtavirran pinnan alapuolella rajummasta musiikista tykkäävien keskuudessa, mutta tarvetta sille jää kehittyä kuitenkin entistäkin haasteellisempaan suuntaan tavoitellen massiivisempia korkeuksia.

Messiah
Christus Hypercubus
High Roller
3,5

Messiah on yksi näistä lukemattomista pitkän linjan puurtajista, joka jo pitkälti 80-luvulla aloittaneena ja useampaan kertaan niin lopettaneena kuin paluuta tehneenä on jäänyt ikuiseksi B-sarjalaiseksi. Tätä ei pidä kuitenkaan ottaa suurena moitteena, sillä tällaisillekin yhtyeille on hyvinkin aikansa ja paikkansa. Sitä paitsi kuinka moni vastaava veteraani voi sanoa edes tehneen  Extreme Cold Weatherin kaltaisen levyn, joka tunnistetaan laajemminkin jos ei muuten niin kansitaiteestaan?

Viimeisimmän vuonna 2017 tapahtuneen paluun jälkeen Christus Hypercubus on järjestyksessään toinen täyspitkä eikä ollenkaan hullumpi sellainen. Ilmeisen tarinavetoisena albumina sen teknokraattinen tunnelma on kauttaaltaan tummasävyinen ja varautuneen uhkaava, mikä johtuu osin myös sävellysten aiempaa teknisemmästä joskaan ei millään muotoa progressiivisesta lähestymistavasta.

Niin kauas kuin yhtye on tullutkin alkuaikojensa primitiivisestä deathin ja thrashin seoksestaan, voi sen todeta tämän julkaisun myötä vanhentuneen tyylikkäästi mielenkiintoiseen suuntaan. Statuksensa tuskin muuttuu suuresti mihinkään aiempaa haastavamman ja verkkaisemman materiaalin myötä, mutta pitää kuitenkin sveitsiläiset ehdottoman relevanttina tapauksena tässä ajassa.

Savaged
Night Stealer
No Remorse
3

Neljännesvuosisadan aikana No Remorse on onnistunut brändäämään itsensä levy-yhtiönä, jonka julkaisut ovat lähtökohtaisesti aina kiinnostavia kovemmankin luokan perinnetietoisen heavy metalin fanaatikoille. Laatuun voi myös luottaa sen ollessa vähintäänkin hyvää keskitasoa todellisten hutien loistaessa poissaolollaan.

Savaged onkin kaikin puolin tyyppiesimerkki kreikkalaislafkan rosterista. Night Stealer -esikoisellaan bändin vauhdikas ja paikoitellen jopa proto-speed/thrash metal -välähdyksiä sisältävä rennosti rullaava metalli on etenkin kertosäkeissä hyvin melodiarikasta kitaristienkin pistellessä tällä saralla parastaan. Tässä kunnostautuu myös laulajan virkaa hoitava Jamie Killhead, joka intoutuu myös maltilla kiekaisemaan aina siellä täällä normaalimman ja asiansa hyvin hoitavan puhtaan tulkinnan ohessa.

Niin helppoa ja mukavaa kuunneltavaa kuin albumi onkin, sitä vaivaa kuitenkin pienen epätasaisuuden lisäksi myös jonninmoinen identiteettiongelma, jotka ovat helppoa laittaa debyyttilevyn -syndrooman piikkiin. Nelikko yrittää olla sävellyksissään turhankin näppärä ujuttaen mukaan liikaa vähän kaikkea, kun keskittymällä tiukemmin ydinosaamisalueeseensa iskevyys nousisi taatusti ainakin varren verran ylöspäin.

Stygian Crown
Funeral for a King
Cruz Del Sur
2,5

Että osaakin olla ärsyttävän kaksijakoinen levytys. Muodollisesti Stygian Crown hanskaa eeppisen doom metalinsa hyvin aina kuulasäänistä voimalla vetävää laulajatartaan myöten ja samat ominaisuudet pätevät myös melodioihin. Onpahan yhtyeellä ollut myös omaa näkemystään tuoda musiikkiin hieman tavallisuudesta poikkeavia ideoita ja elementtejä kuten jousilla ja koskettimilla koristellussa balladissa Blood Red Eyes tai minuutin mittaisessa ruosteisia viuluja hyvin hyödyntävässä Let Thy Snares Be Planted -välisoitossa.

Parhaimmillaan kuten vahvasti Messiah Marcolinin aikaista Candlemassia muistuttavissa raskaspoljentoisissa Scourge of the Seven Hillsissä tai Beauty and Terrorissa jälki on hyvinkin keskitasolla ja jopa hieman yli, mutta niidenkin pahin ongelma on oikeanlaisen koskettavuuden ja mielenpainuvuuden puute. Litiumilla tasaiseksi lääkitty eeppisyys ei nyt vain passaa tällaisessa musiikissa, jonka pitäisi olla mieluummin jopa vähän naivistisestikin överiksi vedettyä.

Yhtyeellä olisi selkeästi lahjoja parempaankin kuin mitä saatteen mukaan tämä pieteetillä tehty kakkoskiekko sisältää. Jospa jo seuraavalla levytyksellä Stygian Crown osaisi hyödyntää nyt hukatun potentiaalinsa selkeästi paremmin että harmitus lakkaisi eikä toivoa tarvitsisi heittää lopullisesti kankkulan kaivoon.