Inferno #232/2025

Mean Mistreater
Do or Die
Dying Victims
3,5

Vain vuosi Razor Wire -debyytistä ja amerikkalaiset arkihevarit julkaisevat uutta. Konseptia ei ole lähdetty muuttamaan piiruakaan mitä nyt rytmiryhmä on vaihdettu. Jo edelliseltä levyltä tutun kalloteemaisen kansitaiteen suojista rullataan ehtaa heavy metalia kerrassaan mainion jämäkällä otteella ilman turhia kikkailuja tai moderneja hömpötyksiä.

Viisikon musiikin ehdottomasti suurin vahvuus on konstailemattomuus ja ytimekkyys. Alle puoleen tuntiin se rullauttaa kahdeksan biisiä, joissa on äärimmäisen korvia miellyttävää rosoisuutta aina tuotantoa sekä laulajattaren tulkintaa myöten. On melkoinen taito jo sinällään saada näinkin perusmallisista tuttuakin tutummista elementeistä aikaan näinkin toimiva lopputulos, jossa ei töki mikään vastaan. Ei edes juurikaan haittaa selkeiden kohokohtien tai vastustamattoman tarttuvuuden puute. Maistuuhan kunnon ruislimppukin voin kera vaikka joka päivä.

Edeltäjäänsä verrattuna yhtye kuulostaa samaan aikaan sekä rennommalta että tiukemmilta niin otteeltaan kuin asenteeltaankin. Matka terävimpään kärkeen kaventuu toivotusti, ja vaikka materiaali ei vielä tapakkaan, toimittaa se jo mallikelpoisesti asiansa farkkuliivikansalle.

Throne
Ossarium
Dusktone
4

Kovin on jylhää, painavaa ja tummaa Thronen ulosanti kolmannella kiekollaan. Sen sisältämästä kappalekuusikosta voi löytää sludgemaista raahustamista ilman nihilististä räävittömyyttä, synkkyyttä mustan metallin tapaan vailla raastavaa kylmyyttä kuin brutaaliutta kaihtavaa death metalin tanakkuuttakin. Väljästi sanottuna doom-deathia siis, jossa melankolia on vaihdettu ahdistukseen.

Vakuuttavasti yhtye musiikkiaan vyöryttää läpi levyn 45 minuutin keston antamatta armoa tai toivoa missään kohtaa. Torturan puolivälin vähäeleinen fiilistely on sekin kaukana herkistelystä toimien lähinnä valmisteluna entistäkin painostavampaa jyräykseen. Italialaisilla ei selvästikään ole edes halua hyödyntää dynamiikkaa musiikissaan mahdollisimman laaja-alaisesti, vaan ainoastaan pyrkiä musertamaan kuulijansa musiikin alla mahdollisimman tehokkaasti.

Ossarium on levykokonaisuus, joka koostuu lähes merkityksettömistä yksilöistä. Eroavaisuudet biisien välillä eivät ole kovinkaan suuria, mutta juuri tässä piilee sen viehätys ja vahvuus. Tunnelma pysyy väkevänä alusta loppuun ja tätä vaikutelmaa järkälemäisyys korostaa vain entisestään. Kun helppous ja kauneus puuttuvat musiikista, jää jäljelle vain nautittava painostavuus.

Year Of The Cobra
Year of the Cobra
Prophecy
4

Duona toimiva yhtye ei tänä päivänä ole mikään harvinaisuus kuten ei sekään, että instrumentteina on laulun lisäksi vain basso ja rummut. Näinkin yksinkertaisella kokoonpanolla voi luoda hyvinkin erilaisiin lokeroihin uppoavaa musiikkia ja amerikkalaiskaksikon kohdalla genren on löyhästi määriteltynä doom.

Nelikieliseen soittimeen varaan rakentuvat kappaleet ovat jo lähtökohtaisestikin tummasävytteisiä ja lämpimän tanakoita, mutteivät mitenkään erityisen painostavia. Tämä lähestymistapa musiikkiin onkin erityisen toimiva, etenkin kun levyn pelkistetty tuotanto on todella miellyttävän ilmavaa antaen tilaa herkälle ja haikealle hyvin tekijältä kuulijalle välittyvälle tunnelmalle. Tässä laulajattaren tulkinnalla on iso rooli, jota sitäkin voi hyvin kuvata edellä mainituin adjektiivein.

Amerikkalaiskaksikon musiikissa viehättää myös se, ettei se ole pelkkää hidastelua ja kurjuudessa vellomista, vaan musiikillisessa viitekehyksessään paikoin jopa menevää. Oman sävynsä biiseihin tuo vielä etäisesti havaittavissa olevat vaikutteet niin huuruisemman psyken kuin räkäisen sludgen puolelta.

Year Of The Cobran eponyymin kolmosalbumin tenho piileekin sen hitaasti tajuntaan uppoavassa salakavaluudessa, jonka hienoutta ei tajua muutaman hätäisen kuuntelukerran perusteella.

Inferno #226/2024

Concrete Winds
Concrete Winds
Sepulchral Voice
4

Concrete Windsin musiikkia kuvailtaessa on liki mahdotonta olla mainitsematta kaoottisuutta, vaikka se samanaikaisesti onkin tiukasti soittajiensa näpeissä. Aggressiivisuus ja jopa suoranainen väkivaltaisuus on myös olennainen osa hätäisellä tutustumisella primitiivipurskeilta vaikuttavia kappaleita, vaikka kunnolla musiikin pieksettäviksi antautuminen osoittaakin pinnan alla piilevän paljon enemmän.

Äärimetalli on usein terminä turhan ympäripyöreä eikä se useimmissa tapauksissa edes ole kovinkaan äärimmäistä, mutta tässä tapauksessa se on vallan hyvin istuva. Samalla territoriollahan tässä ollaan Conquerorin tai Revengen kanssa, mutta suomalaiskaksikon lähestymistapa niin black metalilla kuin grindcorellakin repivämmäksi sävytettyyn death metaliin on tarkemmin suunnatumpaa ja siksi myös julmempaa.

Eponyymi kolmosalbumi on joka suhteessa tuttua jatkumoa edeltäjilleen vain pienin variaatioin. Tosin kitarointi on viety sooloja myöten entistäkin syvemmälle sekasortoiseen hulluuteen tavalla joka saisi Slayerin Kerry Kinginkin kateelliseksi. Vaikeasti hahmoteltavan levyn tuhovoimaisuudessa on jotain oudolla tavalla kiehtovaa, mutta toisaalta lauloihan hardcore-yhtye Cadgers osuvasti jo yli 40 vuotta sitten tämän maan kaipaavan kaaosta.

Deceased
Children of the Morgue
Hells Headbangers
4,5

Deceased on hämmentävä bändi. Lähes kolmekymmentä vuotta sitten ilmestyneestä ja nykyisen tyylinsä sementoineesta kakkoslevystään The Blueprints for Madness lähtien sen taso ei ole notkahtanut tippaakaan, jos mukaan lasketaan ainoastaan omaa materiaalia sisältävät studioalbumit. Eivätkä moninaiset pienjulkaisukokoelmat sekä lainalevytykset nekään olennaisesti huonompia ole.

Bändin konseptikin on pysynyt julkaisu julkaisulta identtisenä, kauhutarinoita säestettynä yhtyeen alkuaikoihin viittaavan death metalilla karhennetun heavy metalin säestämänä. Lähtökohdat ovat siis pitkälti samat kuin King Diamondilla, mutta niin musiikillisesti kuin sanoituksellisesti Deceased on astetta alkukantaisempaa ja kauhuleffojen tavoin valtavirran ulkopuolella lymyävää laadukasta kulttikamaa, joka tuo siihen oman lisäkiehtovuutensa.

Yksikään uusi tuotoksena ei pysty yllättämään millään muotoa, mutta jääräpäisestikin toimitettu ja samalla kaikista helpoimpia ratkaisuja kaihtavat sävellykset ovat aina yhtä energisesti toimitettuja ja tasaisen hyviä. Yhtyeen vahvuus on kuitenkin sen omintakeinen kyky luoda kuuntelua vaativia mutta sitä myös kestäviä vahvoja kokonaisuuksia hitittömistä yksilöistä. Children of the Morguessa yhtyeen death metal from the grave -slogani kiteytyy lähes täydellisesti levyn sanoituksellista aihepiiriä myöten.

Mean Mistreater
Razor Wire
Dying Victims
3

Ura on urjennut rivakkaan Mean Mistreaterille, sillä vain vuoden ikäisen porukan esikoistäyspitkä julkaistaan jo nyt ja vieläpä tämän lajin asiaan vihkiytyneen Dying Victimsin toimesta. Linjaakaan ei ole sen kummemmin alettu testaamaan kuin yhdellä edeltävällä singlellä, joka sekin on toki levylle päätynyt.

Vaan mitäpä tuota suotta alkaa liiemmin hakea ja hieroa, kun hyvin ytimekkään mittaiseksi jätetyn Razor Wiren perusteella staili on heti kättelyssä hallussa vallan mukavasti. Yhtyeen retrosti rokkaava heavy metal rullaa läpeensä rennosti ja yksilöistä löytyy kelpo riffiä ja melodiaa riittämiin joskin ilman selkeitä iskusävelmiä. Ja mikä tärkeintä, sopivasta rosoa sisältävä ote musiikin toimittamiseen aina solisti Janiece Gonzalezin intensiivistä tulkintaa myöten on ehtaa tavaraa ja kaukana kivaksi puleeratusta.

Teksasilaiset ovatkin heti lähtökuopissa oikean ja hyvän musiikin asialla. Todennäköisin kohderyhmä onkin hieman varttuneempi väki, mikäli vain tulokkaille haluaa antaa edes mahdollisuuden liian usein enemmäkseen vanhoilla meriiteillä ratsastavien ja vääjäämättömästi kohti eläkettä köpöttävien ”legendojen” hehkutuksen ohessa. Pidän täysin mahdollisena, että ajan ja kokemuksen karttuessa Mean Mistreater petraa jokaisella osa-alueella noussen selkeästi korkeammalle arvoasteikossa, vaikka valitsemansa tyylilaji erityisen haastava onkin.

Oxygen Destroyer
Guardian of the Universe
Redefining Darkness
4,5

Kaijū-teemastaan huolimatta nyt ei leikitä, vaan ryskätään niin että koko kroppa saa tasapuolisesti osansa kuin olisi sukkaan tungetulla saippuapalalla hutkittu. Levytyssaagassaan kolmanteen isompaan päässeen Oxygen Destroyerin death-thrash on kaikessa hurjuudessaan sen verran kiihkeää, että ensikosketus jättää albumista jopa hieman yksioikoisen vaikutelman.

Alkuhämmennyksestä toipuu kuitenkin pian ja Guardian of the Universen totaalisen riffimyrskyn huomaa kuljettavan mukanaan myös messevän intensiivisiä sooloja, raivokasta vesikauhuisen rakkikoiran räksytystä muistuttavaa ääntelyä sekä tietty rumputulta, joka taatusti saa vähintäänkin vertauskuvallisesti säleet lentämään kapuloista ja kalvot painumaan kuopille.

Vaikka henkeäsalpaava raivoaminen onkin kappaleiden tunnusmerkki, jota vielä mentaalipuolella vahvistavat entisestään ei aivan Nilen mittoihin yltävät nimeämiset ja sopivan ytimekäs reilun puolen tunnin kesto, osaa yhtye kuitenkin antaa vähäisissä määrin armoa juuri oikeissa kohdissa. Juuri tällaiselta tinkimättömyyden ja taidokkuuden yhdistelmältä kaikenlaisen rajumman metallin tulisi kuulostaa haudaten alleen turhanpäiväisen mussutuksen kaikenlaisesta omaperäisyyden puutteesta.

Tässäpä levy, joka sopii kaikille muille paitsi koska minä haluan -tyyppisille hapen tuhlaajille.

Tzompantli
Beating the Drums of Ancestral Force
20 Buck Spin
3

Tlazcaltiliztli-debyytillään (2022) yhä sykkivän sydämen lähes rinnasta kaivanut Tzompantli möyrii kakkosellaankin jylhästi. Milloin puhdasverisemmin melankoliaa tihkuvaa doom-deathia ja toisinaan taas hidastempoista death metalia.

Manausta ja muinaista eteläamerikkalaista rituaalirytmiikkaa on yhä mukana muutamassa kohtaa sekä luomassa että synkentämässä tunnelmaa, mutta yleisesti ottaen yhtye tuntuu samaan aikaan sekä taantuneen että kehittyneen. Stagnaatio kuuluu lähinnä oman ilmeen hailakoitumisena samalla kun musiikkiin on tuotu monipuolisempia sävyjä. Jatkossa jää kuultavaksi, tukahduttaako liika sivistys jälleen alleen kiehtovamman alkuperäiskulttuurin.

Wharflurch
Shittier/Slimier
Dawnbreed/Gurgling Gore
2,5

Viiden vuoden olemassaolonsa aikana Wharflurchilta on tullut aimo nippu erilaisia pienjulkaisuja ja näistä tehtyjä kokoelmia, mutta vain yksi täyspitkä. Onkin siis täysin loogista julkaista diskografian jatkoksi pöytälaatikkoon unohtunutta demomateriaalia, etenkin kun yhtyeellä ei tällä hetkellä ole edes keikkailevaa kokoonpanoa.

Yhtyeen tyyli on sammaleelle löyhkäävässä hetteikössä tarpomista muistuttavaa doom deathia, mutta kokonaisuutta keventää osin rivakampi ja toisaalla taas pääjehun itsensäkin mainostama kokeellisempi eli psykedeelisempi lähestymistapa. Kun genren undergroundimpaa laitaa edustavat rosoiset biisit ovat kaikkea muuta kuin siistiin goottireleisiin puettuja ahdistusvirsiä, korostaa vaikutelmaa entisestään myös ohkaisempi joskin soiseen linjaan uppoava demotason tuotanto.

Vähemmän yllättävästi jo pelkistä lähtökohdistaan johtuen Shittier/Slimier on hajanainen kokonaisuus. Sen tasaisesta massasta ei kunnolla erotu edukseen kuin heti kättelyssä härskisti Entombedin tutuksi tekemää Left Hand Path -synapimputusta lainaava Enochian Curse sekä levyn kepein ja aidosti huuruisin kymppiminuuttinen From IXXX to XBBB. Sojahtaahan se tämäkin julkaisu varmasti harvalukuisten fanipoikien kokoelmiin, mutta todennäköisesti se toimii paremmin johdatuksena yhtyeen varsinaisiin julkaisuihin.