Amethyst
Throw Down the Gauntlet
No Remorse
3,5
Esikoislevyään julkaiseva Amethyst on heti uransa alussa ottamassa askeleita oikealla polulla, jonka kohteena kaukaisuudessa siintää lupaava tulevaisuus. Yhtyeen juuret kumpuavat vahvasti 70-luvun heavy rockista, joka samaan aikaan kuulostaa myös ajattomalta ainakin varttuneemman väen korviin.
Ilman Thin Lizzya yhtyettä tuskin olisi olemassa, sen verran selkeitä mielikuvia ja lähes suoranaisia lainauksia musiikissa on kuultavissa. Ja ovathan sveitsiläiset toki myös alkupään Iron Maidenia kuunnelleet, joka sekin toki on mallia irlantilaisten tuotoksista aloitellessaan ottanut. Tuoreemmista tämän vuosituhannen nimistä voisi tässä yhteydessä mainita myös Wytch Hazelin, jonka senkin ilmeisen esikuvan jäljet johtavat samalle sylttytehtaalle.
Throw Down the Gauntletin tuotanto on kaikessa pehmoisuudessaan hyvinkin korvia miellyttävää, mutta lepsua meno sillä ei ole. Tästä pitää huolen rentona rullaavien kappaleiden suhteellisen rivakka tempo ja jämäkkä soittotatsi, joka kaikessa yksinkertaisuudessaan tuo musiikkiin myös riittävästi omaa ilmettä debytantiksi. Kovia keikkoja lisää ja pari selkeää hittiä seuraavalle levylle, niin johan ollaan kovuuden äärellä.
Jade/Sanctuarium
The Sempiternal Wound
Pulverised
2,5
Kimppajulkaisuun päätynyt kaksikko lähestyy death metalin vinkkelistä hidastelua, jota ei voi doomiksi eikä edes miksikään sen alagenreiksi kutsua. Keskitempoisesti kolmea kappalettaan kuljettava Jade satsaa melodioissaan tunnelmallisuuteen ja paikoitellen jälki on jopa melko jylhää. Vähänkään verkkaisempana musiikkinsa istui vaivattomasti doom-death-lokeroon.
Sanctuariumun ulosanti on taasen huomattavasti alkukantaisempaa death metalia, joka vauhdin tippuessa keskimallisesta hitaaseen synkentää ilmapiiriä entisestään. Kahden pitkän biisin nihilistinen möyrintä ja solistin mölähtely on yhdistelmä, joka luolamiesmäisyydellään kiinnostaa levyn avaajaa enemmän.
Laceration
I Erode
20 Buck Spin
3
Jos alati yhä kiihtyvän muutoksen kourissa olevan maailma paino alkaa painamaan liikaa hartioita, kannattaa tukeutua erityisesti uuteen musiikkiin, joka edustaa jo vuosikymmeniä sitten hyväksi havaittuja arvoja ja tyylejä. Nyt toista levyään julkaisevan Lacerationin kohdalla tämä tarkoittaa 90-luvun alun thrashiakin sivuavaa death metalia, jonka pioneereja ja sitä myötä ilmeisiä esikuvia olivat maanmiehensä Malevolent Creation sekä Demolition Hammer.
Sitkeästi lähes 20 vuotta demojen, pienjulkaisujen ja keikkailun parissa puurtaneen yhtyeen uurastusta aletaan palkita, onhan tuore levytysdiili undergroundissa hyvin tunnetun 20 Buck Spinin kanssa selkeä nousu seuraavalle tasolle. I Erodea kuunnellessa on helppo ymmärtää miten tähän on tultu, vaikka lihaa ja perunaahan tämä genressään onkin. Ei yllätä, mutta vie nälän ja laadukkaista perusaineksista näin hyvin tehtynä vieläpä maistuukin.
Jos kappaleissa ei liiemmin vaihtelua olekaan toisiinsa verrattuna, osaa yhtye mainiosti rymistellä, vyöryttää ja hidastella oikeassa suhteessa kantaen läpi koko täsmämittaisen napakan albumin. Väripilkkuina seassa toimii hienosti kitaristien tyylitajuinen sooloilu, joista osaltaan on myös vastuussa korvia kivasti römeällä äänellään raapiva Luke Cazares.
Eihän tästä julkaisusta klassikoksi ole, mutta arkisena käyttömusiikkina ajaa hyvin asiansa.
Mayhemic
Toba
Sepulchral Voice
2,5
Perin kiihkeään eteläamerikkalaiseen tapaan Mayhemicin esikoisalbumi on läpeensä kipakkaa scorchio-thrashia, jonka vaikutteet viittaavat selkeästi muinaisiin aikoihin, jolloin Kreatorikin vielä nautti tappamisesta nykyisen melodiailottelun sijaan.
Muutaman biisin verran soiton kiihkeyden ja solistin räksytyksen yhdistelmä jaksaa vielä viihdyttää, jonka jälkeen se muuttuu yksitotisemmaksi sortuen paikoin jopa omaan pikkunäppäryyteensä. Toba vertautuukin lähinnä halpaan ja helppoon kyykkypunaviiniin siinä missä maanmiestensä Demoniacin kahdelta viimeisimmiltä albumilta löytyy bukeeta josta nauttia pelkän hupun himmentämiseen tähtäävän kaatamiseen sijaan.
Midnight Force
Severan
Dying Victims
1
Nyt on kova yritys tehdä hämyistä ja eeppistä heavy-metallia menneiden vuosikymmenten hengessä, mutta ajanlaskun alussa vallinnutta muinaista roomalaista dynastiaa käsittelevän teemalevyn sisällön synnyttämät mielikuvat ovat kaikkea muuta kuin uljaita. Lähinnä mieleen tulee alakoululaisia larppaamassa älylaitteillaan miekalla huitomispelejä ja intoilemassa Tiktokissa vaikuttajaksi hinkuvien tekemien klippien perään.
Kolmatta levyään julkaisevan Midnight Forcen ongelma ei ole valitsemansa tyyli, vaan sen kokonaisvaltainen toteutus. Kaikkia osa-alueita aina soundeista sävellyksiin ja soittoon leimaa käppäisyys, jonka estetiikka tuntuu tässä tapauksessa täysin itseisarvoiselta. Edes bändin brittiläisyys ei toimi vähäisenäkään pelastajana, sillä silkkaa tuhnuahan Severan on.
Kappaleet eivät ole pohjimmiltaan mitenkään toivottoman huonoja, vaan enemmänkin ärsyttävän latteita. Laulajankin kireähkö ylärekistereitä tavoitteleva ääni kuulostaa sekin pakotetulta onnistuen silittämään vastakarvaan. Melkein tekisi mieli jo tyypätä aiemmat kehutut julkaisut onko kyseessä pelkkä yksittäinen mahalasku vaiko enkö vaan ymmärrä tällaista rujoa taidetta.
The Other Sun
Daimon, Devil, Dawn
Invictus
3
Vain ruotsalainen voi keksiä tehdä vahvasti vaikutteita surf- sekä vähän myös länkkärimusiikista vaikutteita ottanutta tummasävytteistä gootteilun, dark waven ja neo-folkin lähimaastoissa vapaasti vaeltelevaa rokkia, jonka tematiikkaa leimaa salatieteet. Sekä vielä suoriutua tästä paperilla kuulostavasta kummallisesta sekamelskasta kuivin jaloin.
Kovalla tyylitajulla toteutettu esikoislevytys on leppoisaa kuunneltavaa, mutta lähes järjestään yli viisiminuuttisten kappaleiden perisynti on luvata pinnan alla kytevän jotain massiivista ja mystistä, mutta lopulta aina jäädä raapimaan pintaa. Nasevampi ja härskisti hittihakuisempi lähestymistapa saattaisi saada aikaan jotain oikeasti suurta.
Megan Metalli -blogissa nostetaan esille mielenkiintoisia koti- ja ulkomaisia artisteja sekä levyjä, jotka ansaitsisivat enemmän huomiota nykyisenä musiikin ylitarjonnan aikana.
Olen kirjoittanut haastatteluja sekä CD/DVD arvosteluja myös raskaan rockin erikoislehti Infernoon aina sen perustamisesta vuodesta 2001 alkaen. Näiltä sivuilta löytyvät nyt myös lähes kaikki lehteen tekemäni tekstit sekä myös aikoinani Tuhma-lehteen tekemäni kolumnit sekä Hamaraan raapustamani arviot.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Midnight Force. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Midnight Force. Näytä kaikki tekstit
torstai 17. lokakuuta 2024
Inferno #227/2024
maanantai 2. maaliskuuta 2020
Inferno #176/2020
Meth Assassin
Reptilian Side of God
Terratur Possessions
3,5
Entisen ja nykyisen Urfaust-ukon sisältävä Meth Assassin palvoo 90-luvun alussa kulttisuosikiksi nopeasti kohonnutta G.G.F.H.:tä, jonka kauttaaltaan pahaenteisyyttä huokuva elektroninen teollisuusmusiikki laittoi monen metallistin näkemyksiä musiikin synkkyydestä kokonaan uusiksi. Bändin musiikki oli tiukasti sidoksissa urbaaniin yhteiskuntaan ja sen synkimpiin puoliin aina aihepiirejä myöten eikä monikaan asia ole muuttunut neljännesvuosisadassa.
Ilman tietoisuutta em. genrepioneerin tekemisistä levy tekisi taatusti kovemman vaikutuksen. Nyt se tyytyy lähinnä ”vain” päivittämään soundeja tälle vuosituhannelle sekä lisäämällä mukaan ripauksen dark ambientia. Levystä nauttiminen ei kuitenkaan aiheuta riippuvuutta eikä kuulumista Siltsu porukoihin.
Midnight Force
Gododdin
Iron Shield
2,5
Skottilainen Midnight Force haikailee niin musiikissaan kuin sanoituksissaankin menneisiin aikoihin enemmän tai vähemmän realistisesti nimen tuodessa mieleen lähinnä power metal- bändin. Klassisen heavy metalin parissa nelikko kuitenkin operoi ja lähtökohtaisesti sen fantasiahenkinen ja kansantarumainen ilmaisutyyli onkin kiehtovaa.
Kolkohko tuotanto yhdistettynä ontohkoihin sävellyksiin estävät kuitenkin suuremman syttymisen Gododdinia kohtaan. Laitetaan nyt kumminkin nimi mieleen, josko vaikka seuraavalla kolmannella levyllä olisi jo sisältörikkaampaa.
Poison Whisky
Enter the Meatgrinder LP
Keravan Ääni Ja Levy/Latta Moro
4
Härmässäkin on vuosikymmenten varrella ollut jos vaikka minkälaista perusasioiden nimeen vannovaa rokkikukkokeekoilijaa, mutta harvalla on oikeasti ollut mitään kovinkaan relevanttia musiikillista tarjottavaa tässä periaatteessa hyvinkin yksinkertaisessa mutta käytännössä erittäin vaikeassa genressä. Poison Whiskyn kokeneilla miehillä sekä testosteroni että rokki yhdistyvät kakkoslevyllä niin luontaisella tavalla, että sen autenttisuutta ei tarvitse kyseenalaistaa missään kohtaa, tekee vain mieli pistää paikat paskaksi ja palamaan.
Enter the Meatgrinder on useimmiten hyvin lähellä Motörheadia, mutta siinä missä suurin osa epäonnistuisi heti kättelyssä tässä varsin lähellä imitaatiota olevaa kunnioittamista, on Jarva-Valanne-Schäfer-trio hyvin lähellä onnistua erinomaisesti. Bändin soundi on hyvin rouhealla tavalla raskaasti rokkaava ja välistä jopa lähellä punkkia jopa siinä määrin, että biisit kapseloimalla lopputulos olisi lähellä televisiossakin mainostettua T-Max ravintolisää. Ei mainosmiesten luomia katteettomia lupauksia tehosta tai vaivaannuttavaa äijämäistä uhoa, vaan silkkaa aitoa ja konstailematonta rock’n’rollia.
Yksi oikein nasevan mittaisen älpyn tärkeimmistä vahvuuksista on myös sen sisältörikkaus. Kahteentoista isän känsäisellä kädellä murjovaan kappaleeseen mahtuu näinkin tiukkojen raja-aitojen puitteissa yllättävän paljonkin ilmavaa vaihtelevuutta aina Modern Man -päätöskappaletta myöten, joka on selkeä Orgasmatron tribuutti.
Kun kokonaisuus on vielä aina kansia ja oheissälää myöten tyylillä ja pieteetillä kasattu, ansaitsee herrojen kokonaisvaltainen näkemys julkaisun suhteen hatun noston ja vielä kumarruksen päälle.
The Ragged Saints
Sonic Playground Revisited
AOR Heaven
4,5
Kun vähän varttuneemmat niin näkemyksensä kuin suhteellisuudentajunsa säilyttäneet soittoniekat tekevät hard rockia, on jälki samettista. Taakse on jäänyt jo aikoja sitten kaikenlainen kukkoilu sekä naisten että rakkauden jahtaaminen ja tilalle on tullut kaihoisa haikailu näiden perään.
Sonic Playground Revisited pohjautuu täysin 80-lukulaiseen amerikkalaiseen hard rockiin, joka on lähinnä yhdistelmä Whitesnakea ja Sammy Hagarin aikaista Van Halenia. Sitten 2013 julkaistun mainion The Sound of Breaking Free -esikoisen bändin soundi on pyöristynyt mukavasti entisestään ja setämiesmäinen charmin määrä on tuplaantunut.
Näin pehmeän hienoa mutta silti 100% miehekästä hard rockia Härmässä ei juurikaan ole ikinä tehty.
Reveal
Scissorgod
Sepulchral Voice
3,5
Revealin lähestymistapaa black metaliin voisi kutsua avantgardeistiseksi, mutta minkäänlaista tekotaiteellisuutta sen kolmannelta levyltä ei löydy. Ulosanniltaan se on samaan aikaan sekä häiriintynyttä että kieroa, mutta jos unohdetaan harvat blastaukset sekä rähinälaulut, jumittaa itse musiikki maltillisen hypnoottisesti kiehtoen alati oudon progehtavilla melodioilla ja osuuksilla kuin VoiVod konsanaan. Levyllä vierailevat trumpetisti ja bassoklarinetisti ovat upotettu musiikkiin niin tyylillä, että ne ovat lähes huomaamattoman luonnollinen osa kokonaisuutta.
Scissorgod on yksi vuoden kiehtovimmista levyissä kaikessa nyrjähtäneisyydessään ja lähellä todellista jymy-yllätystä.
Starborn
Savage Peace
Iron Shield
3
Starbornin kaltaiset yhtyeet valavat toivoa kunnollisen perinteiseen brittiheavyn paluuseen. Savage Peace -esikoisellaan sen perusteet ovat todella jämäkät aina tanakkaa riffittelyä sekä kunnollista kiljukurkkua myöten ja kunnianhimoa löytyy tehdä toisinaan jopa parisen minuuttia liiankin pitkiä biisejä.
Kotimaastaan huolimatta vaikutteet kuulostavat tulevan enemmänkin rapakon takaisesta 80-luvun power metalista, mikä selittää nautittavan rankemman ja tummemman otteen tehden hyvää pesäeroa moneen muuhun retroilijaan. Pienillä yksityiskohtien hoonauksella kuten kertosäkeisiin panostamalla lopputulos pompsahtaisi kirvestä kovemmaksi.
White Mantis
Sacrifice Your Future
Iron Shield
4
White Mantis on ymmärtänyt heti kättelyssä, että rässissä pitää olla hyvän ja tiukan riffittelyn lisäksi myös vauhtia ja vimmaa. Nämä kaksi asiaahan eivät ole synonyymejä keskenään ja jälkimmäisen hyvin usein kuultava puute saa lopputuloksen kuulostamaan pelkästään sisäsiistiltä turhan nypytykseltä.
Sacrifice Your Futurella bändi räksyttää laulajaa myöten kiivaasti, ja vaikka se pohjautuukin pitkälti aina iki-ihanan teutonithrashin perinteisiin, on siinä mukana juuri sopivan vähäisissä määrin oikeanlaista tuoreuttakin. Saatiinpahan loppuvuoteen 2019 yksi hyvä pieksentälevykin!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)