Inferno #207/2022

Amon Acid
Cosmogony
Helter Skelter
3

Pikkunäppärällä kebab-melodialla starttaava albumi lupailee maittavaa annosta runsaasti stoner-sävyjä sisältävän doom metalin parissa. Parin ensimmäisen biisin mittaisen suupalan jälkeen käy kuitenkin selväksi, että reilun tunnin mittainen kokonaisuus sekä vähän liian mauton että tuhti myös jokaisella haarukallisella.

Cosmogony on tehty hyvälaatuisista aineksista. Se pörisee kauttaaltaan letkeän painavasti ja lämminhenkisesti aivan kuten maanmiehensä Acrimony tai Orange Goblin aikoinaan 90-luvulla. Jopa kreikkalaisen laulajansa Sarantis Charvasin äänessä on samoja viboja kuin em. orkestereilla, mutta mausteena mainostettu psykedelia on kauttaaltaan turhan matalissa sfääreissä leijuvaa jättäen suuhun liikaa bulkkituotteen makua. Levyn yhteydessä mainitun Hawkwindin trippailuistakin kun ollaan melkoisen kaukana.

Amon Acid osaa asiansa hyvin, mutta ei onnistu lopputuloksessa toisin kuin vaikka kotimainen DÖ, joka tekee samaa huomattavasti rouheammin ja napakammin. Parhaiten homma toimii em. avauskappaleessa Parallel Realm, instrumentaalisessa Nag Hammandissa sekä 60-lukulaisen häiritsevän kierolta kuulostavassa Ethereal Motherissa. Kahta viimeksi mainittua yhdistää jännästi sekä lyhyys että muita vähäisempi metallipitoisuus:

Disillusion
Ayam
Prophecy
4,5

Ayam on jollain mystiselläkin tapaa poikkeuksellinen albumi. Sen sointi ei ole millään muotoa uutta, käytetyt musiikilliset elementit sekä kikat ovat tuttuja ja selkeitä vaikutteitakin voi nimetä aina Opethista alkaen. Ja siltikin kaikenlainen lokerointi on sen kohdalla lähes mahdotonta eikä se kuulosta muulta kuin omalta itseltään.

Bändi hallitsee pääasiallisesti alati vallitsevan haikean herkän tunnelmoinnin, mutta osaa heittää sekaan kevyttä progeilua ja ärrimurria ilman että lopputulos ärsyttäisi turhanpäiväisenä vinkumisena, nytkytyksenä tai rajuutena. Ovat biisit sitten kuusiminuuttisia tai tuplasti tämän, saksalaiset klaaraavat homman niin jouhevasti ja suvereenisti, että hinkua löytyy myös kuunnella levy toistamiseen tunnin kokonaiskestosta huolimatta. Ja vaikuttua yhä uudestaan, sen verran kasvuvaraa sävellyksistä kauttaaltaan löytyy.

Disillusion onnistuukin harvinaislaatuisesti siinä, missä kaikki muut mediassa suitsutusta keränneet ja suurempaakin yleisöä koskettaneet ovat jättäneet täysin kylmäksi. Sen kappaleissa on sellaista kauneutta, tunnetta ja vilpittömyyttä jota kohtaan ei voi mitenkään olla kyyninen. Kerrassaan ihanaa musiikkia kuten kollega tykkää sanoa.

Encryptment
Dödens födsel
Nuclear Winter
3,5

Lähtökohtaisesti hurreilta kyllä luonnistuu hyvin ”dödsmetall” eikä nyt ensimmäisen täyspitkänsä julkaissut Encryptment ole poikkeus sääntöön. Vaikka murakasti murskaava materiaalinsa onkin vanhakantaista tyyliltään, erottaa sen muista vastaavista yrittäjistä edukseen monikin asia.

Kuten levyn nimestä nohevampi voi helposti päätellä, normaalia astetta äreämpiääninen laulaja tulkitsee sanat pääosin äidinkielellään. Mitään eksotiikkapisteitä tästä ei tosin kummemmin heru, eihän ne äänimassasta juurikaan erotu. Merkittävin piirre musiikissa on kuitenkin sen yleinen julma tunnelma. Siinä voi kuulla viitteitä black metalista, mutta enemmän crust punkista. Minkäänlaista sinnepäin roiskimista ei kuitenkaan ole havaittavissa, vaan soundit ovat todella tanakat ja soitto tiukkaa.

Aivan kuten vaikutteetkaan eivät ole täysin ilmeisiä, ei sitä myöskään ole useampien kuuntelukertojen myötä esiin normista poikkeavat osuudet, rakenteet ja melodiat, jotka ovat kaikkea muuta kuin turhaa kikkailua ja sokeria. Eivät nekään sinällään ole mullistavia, yksinkertaisen tehokkaita ja tenhoavia kylläkin.

Dödens födselin intensiteetti on tällaisenaan riittävä, mutta tarttumapinnoissa on vielä vähän hoonattavaa.

Gott
To Hell to Zion EP
Omakustanne
3,5

Lähes olemattomasta nettipresenssistä voi olettaa, että Gott haluaa ainakin osittain verhoutua mystiikkaan. Salaisuus alkaa kuitenkin paljastua heti kättelyssä, sillä minarin tunnelmaltaan väkevimmässä The Colour Empty -avausbiisissä laulajattaren ääni on helposti tunnistettavissa. Sen verran yksilöllinen ääni The Devil’s Bloodista parhaiten tutulla Farida Lemouchilla on.

Yhteneväisyyksiä occult rock -trendin debyytillään käynnistäneeseen bändiin löytyy myös musiikista, sillä Gottin kappaleet ovat kanssa menneestä ajasta kumpuavaa tummasävytteistä heavy rockia. Samalle maagiselle tasolle ei ylletä, mutta niin ikään TDB-kytkyisen Doolin tavoin jotain suurempaakin voi olla tulossa.

Half Visible Presence
Three-Faced Scapular of Death RE EP
Nuclear Winter/Duplicate
3

Parisen vuotta ilmestymisensä jälkeen aina pieniin julkaisuihin päin olleen Half Visible Presencen esikois-EP on päätynyt myös vinyylille. Jos biisikolmikko onkin kiehtovaa, ei sen taso silti tätä uusiota aivan riitä perustelemaan.

Kitarasahaukseltaan ja laulutavaltaan materiaali pohjautuu mustempaan metalliin, mutta verkkaiset tempot ja tyylillä kokonaisuuteen ujutetut tunnelmointielementit tekevät siitä black-doom hybridin. EP:n monipuolisin ja pisin kappale Liberation on sellaista materiaalia, jota soisi kuulevan enemmänkin. Hypnoottinen vyörytys yhdistettynä kauniiseen viululopetukseen on hieno.

Thy Listless Heart
Pilgrims on the Path of No Return
Hammerheart
3

Ensimmäisellä Thy Listless Heart -täyspitkällä kuuluu tekijänsä Simon Bibbyn peribrittiläisyys ja  kyllähän historiansa 90-luvun alussa jonninmoista nimeä keränneessä Seventh Angelissa voi etäisesti myös aistia kuulevansa. Soittihan yhtye osin omalaatuistakin hitaan ja keskitempoisen välillä aaltoilevaa thrashia Jeesus-teemalla, mutta nyt linja on selkeää eeppistä doomia, jossa sanoman levitys on väistynyt trendikkään hengellisyyden tieltä.

Biisimateriaali on kauttaaltaan haikeaa kuten asiaan kuuluu ja kirkkaan puhtaiden laulujen myötä se saa eeppisen muotonsa. Toki kappaleista löytyy myös puheosuuksia, koskettimia, herkistelyosioita sekä verkkaista riffittelyä, joka ei kuitenkaan ole missään kohtaa lyijynraskasta edes tuotannollisesti. Rastin ruutuun voi laittaa myös matalien murahtelujen kohdalle, joista vastaa Esoteric -jantteri ja kuullaanpa välisoitonomaisessa Aefnianissa ennen massiivista The Search for Meaningia -päätöstä myös naista.

Pilgrims on the Path of No Return on sisältönsä puolesta lähellä muotovaliota, mutta jättää X-tekijän puuttuessa osin tunnekylmäksi. Helppoa kuunneltavaa siis, josta haluaisi muttei osaa tykätä yhtään enempää.

Zanjeer
Parcham Buland Ast EP
Symphony of Destruction
4

Muun musiikin lailla hardcorekin on kansainvälistä ja tästä esikois-EP:nsä julkaissut Zanjeer on erinomainen esimerkki. Yhtyeen maja kun on Saksassa, mutta kolme neljästä jäsenestä on ympäri maailmaa ja kolme eri laulukieltäkin on kaikkea muuta kuin tuttuja länsimaisia.

Kun orkesteri räimii menemään kuusi biisiä kahdeksaan minuuttiin, on meno lähes crustimaisen räväkkää joskaan ei aivan yhtä räävitöntä. Vaikka teksteistä ei mitään ymmärräkään, on umpipoliittinen sanoma helposti aistittavissa, sillä sen verran uskottavasti Dozakhi räyhää. Taliban Murdabad on yhtä iskevä ja raju kertsihokema kuin mitä Kytät on natsisikoja oli aikoinaan.