MORIAN - LIIVEJÄ SIOILLE

Melodisuus, tarttuvuus ja vientikelpoisuus muodostavat monelle hevistille vilunväristyksiä aiheuttavan adjektiivien epäpyhän kolminaisuuden, josta ei voi seurata mitään hyvää kuunneltavaa musiikkia. Jyväskylästä solisti Janne Siekkisen johdolla ponnistava Morian karusta todistaa väitettä vääräksi karskista ulkomuodostaan huolimatta.

Imperium.net:stäkin tuttu metallimoguli Mape Ollila kuvaili Moriania pehmo-heviksi, mutta tämä luonnehdinta ei Jannea tunnu suuremmin haittaavan, vaikka näkeekin itse edustamansa musiikin hieman laaja-alaisemmin.

– Aika hyvin me tuota Mapen lanseeraamaa termiä voidaan syleillä, koska eihän Morian varsinaisesti mitään heviä ole vaan raskasta melodista rokkia. Onhan meillä mukana kumminkin raaempaankin rypistystä mukana eli näitä metallisia osuuksia, vaikka vähän popin ja rockin puolella flirttaillaankin. Meidän bändi on aivan vaan ollut varsinainen sulatusuuni aina black metalista, suomi rockista, grungen kautta bluesiin. Genrepuristit saattavat vaan olla hieman varpaillaan, että mitähän saatanaa nämä miehet oikein meinaavat.

Tarttuvista melodioista ja kertosäkeistä saatiin esimakua Away From The Sun –singlellä, joka tuntui kiinnostavan myös ostavaa yleisöä Suomen virallisen singlelistan hopeasijoituksen verran. Tämä lupaa hyvää myös täyspitkää ajatellen, vaikka epäilevien tuomaksien myllyyn se saattaa ammentaa lisää vettä.

– On hieman yllättävääkin ollut huomata, että singlen perusteella on noussut tervettä mielenkiintoa pitkäsoittoa kohtaan, vaikka monet varmasti arvuutteleekin onko koko levy samanlaista ”huttua” vai jotain ihan oikeaa tavaraa. Kovasti meidän pitäisi kait ihmisille jotain todistaa tällä levyllä. Itse olen kuitenkin miettinyt asian niin, että aika vaikea levyä on varmasti ainakaan vihata, koska ei sen kenessäkään pitäisi mitään äärimmäisiä tunteita herättää.

– En kuitenkaan ole kokenut näitä epäilyjä mitenkään negatiivisena asiana, koska itsellä on täysin turvallinen ja varma ole sen suhteen, että levyltä löytyy lisääkin paukkuja ja jossain mielessä jopa vahvempaa materiaalia kuin singlebiisi.

Sen verran paljon tukkaan purukumin lailla tarttuvaa materiaalia levylle on päätynyt, että tunnettavuutta varmasti tulee roppakaupalla lisää ja huttuväitteet jäävät taakse.

– Kyllähän sitä haluisia uskoa ja toivoa, että Morian menisi johon uuteen lokeroon enkä sano tätä mitenkään omahyväisesti, sillä näinhän varmaan kaikki omasta musiikistaan ajattelevat. Kyllä minusta meidän musiikki kuitenkin sukeltaa johonkin sellaiseen välimaastoon emmekä ole kopio mistään muusta.

YHTEEN HIILEEN

Epäilyksen siementä laskelmoinnin suhteen on entisestään kylvänyt tieto todellisen ammattimiehen Hiili Hiilesmaan istuttamisesta tuottajan pallille Sentinels Of The Sun –debyytillä.

– Kyllähän juuri Hiilestä johtuen mediassa on meidän yhteydessä mainittu aina nämä HIMit, The 69 Eyesit ja jopa Sentenced. Ovathan nuo kaikki toki ansioituneita bändejä, joten sikäli kait moiset vertailut pitäisi ottaa kunnioituksella vastaan. Tokihan se itseä vähän arveluttaa, että heti jos on melodioita, raskaita kitaroita ja vähäänkään jonkinlaista potentiaalia, niin aletaan heti verrata vientinimiin kuten vaikkapa The Rasmukseen.

– Ainahan ihmiset vaan tietty kaipaa helppoa lokerointia, mutta esimerkiksi raskaampi Poets Of The Fall –vertailua en oikein ymmärtänyt. Jossain arviossa sanottiin aikanaan myös, että laulaja kuulostaa ottaneen kaikki maneerinsa Disturbedin David Draimanilta. Piti tuon jälkeen oikein alkaa kuuntelemaan Disturbedia, että tietäisi mistä oikein on kysymys ja kieltämättä jotain samankaltaisuuksia sieltä löytyikin.

– Loppujen lopuksi levyähän on tuotetta niin vähän kuin sitä nyt ylipäätään voi tuottaa. Hiilihän on ensiksikin jo niin kiireinen mies, että etätyönähän me asiat pääasiassa hoidettiin. Pieniä sovituksellisia muutoksiahan hän lähinnä ehdotti ja karsi kymmenistä syna- ja stemmaraidoista ne parhaat niin että vain pari jäi jäljelle. Omalla porukalla äänitys ja biisit on tehty yhdeksänkymmentäprosenttisesti, mutta niille alettiin olemaan jo aika sokeita, kun parhaimmillaan niitä oli 5-6 kertaan nauhoitellut.

Mikä muuten on pehmeän suloisen David Draiman –äänesi salaisuus?

– Karuja perheoloja voi vaan syyttää siitä, että olen ruvennut laulamaan, Janne virnuilee. Heti kun kykenin puhumaan, niin olen myös ruvennut laulamaan nauhoille ja ei nykyään oikein osaa muuta enää olla saati muuksi tulla. Yhtään laulutuntia en ole koskaan ottanut, mutta kun tulee kuunneltua aika laajalla skaalalla musiikkia ja yrittää laulaa samalla perässä edes etäisesti samalta kuulostaen, niin oppiihan se papukaijakin matkimalla ja minä myös. Siinä samalla yrittää laulaa perässä ja kuulostaa edes etäisesti samalta. Tietääkseni ei edes mustempia geenejä meikäläisestä löydy, mutta ainahan äidiltä voisi kysyä minkä maalainen olikaan se pihtiputaalainen postimies.

AURINKOISET VELIKULLAT

Mikä teitä jyväskyläläisiä orkestereita oikein vaivaa, kun eräs toinenkin tunnettu kokoonpano hamuaa nimessään kohti aurinkoa?

– Kait me ollaan vaan niin aurinkoisia tyyppejä ja varsinaisia hevivesseleitä. Albumin nimellähän on yhteys singleen ja jatkaa samaa teemaa. Vaikka meidän biiseissä käsitelläänkin joskus aika synkkiä asioita, niin eihän me pohjimmiltamme olla mitään ranteet auki ja onnea –tyyppejä, vaan pikemmin halutaan että joku toivonpilkahdus olisi aina olemassa. Mieluummin me olisimme valon ja varjojen vartijoita kuin mitään tuomiopäivän julistajia.

– Jotain kait meistä kertoo jo sekin, että levy-yhtiön edustajat sanoivat meidän näyttävän promokuvissa laumalta hamstereita, joilla on posket jyviä täynnä. Mehän ollaan varmaan Suomen kaljuin pitkätukkabändi, onneksi tähän myyrälaumaan on saatu edes vähän hevinäköä, kun toisella kitaristilla on sentään pitkä tukka.

Elettäessä nykyisessä markkinataloudessa kauniilla ja rohkeilla tuntuu aina menevän kovaa myös musiikkibisneksessä, sisällöstä viis. Vaikka alan ammattilaisten mielestä Morianin miehissä olisikin huutava tarve stailaukselle, luottavat miehet omaan näkemykseensä ja hurttiin huumoriin.

– Tämän näköisiä kavereitakin kun ruvettaisiin stailaamaan, niin se olisi sama kuin laittaisi sioille liivejä päälle. Otettaessa uusia promokuvia hamsterikuvien tilalle katseltiin vähän tarkemmin vaateräkeistä mitä päälle laitetaan ettei olla ihan roudariosastoa kuin Away From The Sun –videolla.
 Saatiin kitaristillemme Samille muutakin päälle kuin ne siniset helvetin reikäiset lämpökerrastot, jotka kyllä videolla näyttävät melkein oikeilta mustilta trikoilta. Se kerrastohan vielä muuten repesi kuvausten aikana etumuksesta niin, että lerssi olisi vaan iloisesti vilkkunut jos kitaraa ei olisi ollut edessä peittämässä.

Intiimialueiden vilautteluhan tuntuu olevan suurta huutoa maailmalla, joten ehkä maine olisi vaan kasvanut, mikäli kitaraa olisi pois unohtunut edes pieneksi hetkeksi.

– Heh, en minä ole koskaan ymmärtänyt onko se jonkinlainen rikos, jos tehdään hienoa musiikkia mutta ollaan yksin kellarissa eikä lähdetä sitä mihinkään mainostamaan. Ei promoaminen meille mikään mörkö meille ole vaikka toki sillekin rajansa löytyy. Tuskinpa mekään oltaisiin mihinkään Bumtsibumiin menty, vai onko sitä ohjelmaa enää muuten edes olemassa?

Julkaistu Inferno #47/2008