Abadoned
Thrash You!
Dockyard 1
2 Johan on albumia nimellä paiskattu,
vaikka linja ja hanska pitääkin tiukasti kiinni edellisen Thrash Notes
levyn arvoista. Suuria muutoksia 80-luvun suuntaan vahvasta kumartavaan
thrashiin ei ole tehty, mutta edellisen levyn arviossani kritisoimiini
osa-alueisiin on sentään hiukan tullut parannusta. Tästäkin huolimatta
kokonaisuus ei edelleenkään yllä edes vahvaan keskikastiin.
Tuoreella kiekolla ei virveli kolise enää kolkosti eikä
kitarasoundikaan ole kuiva, vaan kokonaisuus on kelvollisesti
tasapainossa joskin täysin ilman yllätyksiä saati ylistyksen aiheita.
Kappaleiden perusainekset riffeistä kertosäkeisiin ovat edelleen varsin
vaatimattomia, mutta muutamia miellyttäviä melodioita ja sooloja sekaan
on yhä edelleen eksynyt. Laulaja tuntuu hieman petranneen suoritusta
edelliseen levyyn verrattuna, mutta on yhä edelleen bändin heikoin
lenkki monotonisella ja värittömällä äänellään.
Jos vuosittain julkaistavilla levyillä tapahtuu petrausta samaan
malliin kuin nyt, on täysin mahdollista että Abandonedista kasvaa 2-3
vuoden päästä kelvollinen vahvan keskitason kokoonpano. Homman
harjoittelu albumeilla levy-yhtiön piikkiin pistää vain väkisinkin
kummastelemaan musiikkibisneksen toimintaa.
Another Messiah
Dark Dreams, My Child
Restrain
3 Orkesterin itsestään käyttämä
Post-doom onkin termi, johon aiemmin en ole törmännyt. Ensimmäiset
makustelut sanasta ovat lievästi negatiiviset, onko kyseessä
musiikkityyli jossa doom metal on vesitetty jonkinlaiseksi
light-versioksi vastakkaisen sukupuolen mielenkiinnon nostattamiseksi?
Osittain näin onkin, mutta onneksi lopputulos ei ole kovinkaan
keinotekoisen makuinen, vaan ainoastaan hieman kypsymättömän oloinen.
Debyytti lähteekin mielenkiintoa ja odotuksia herättävästi käyntiin,
mutta heti ensimmäisen kolmanneksen jälkeen on jo selvää, että aivan
lopullista muotoaan ei bändin ulosanti ole vielä löytänyt. Useampi
kappale tuntuu vain eksyvän limboon, riittävän tunnepitoista ja
harrasta ilmapiiriä ei saada luotua, toisaalta taas raskaammat ja
synkemmät osuudet jäävät hieman ontoiksi. Oboen käyttö tuodaan varmasti
esille lähes jokaisessa arviossa ja kieltämättä se sopiikin hyvin
musiikkiin tuoden oman pienen pikantin lisämausteensa.
Tulkintaa tehdään niin öristen, puhtaasti kuin näiden välimuodollakin
ja toki koskettimiakin on säästeliäästi mukana. Vaikka orkesterin
näkemys ei vielä riitä toteuttamaan kunnianhimoisia tavoitteita,
metallin ilosanomaa julistavat profeetat voivat kuitenkin iloita
rehellisen oloisesta musiikista ja varata aikakirjoista pienen tilan
mahdollista uutta messiasta varten.
Anterior
This Age of Silence
Metal Blade
2,5 On suorastaan merkillistä, että
siinä missä niin 70-, 80- ja vielä 90-luvun alkupuolellakin Brittein
saarelta tuli innovatiivista ja yhä edelleenkin säväyttävää metallia,
tuntuu genre jämähtäneen UG-piirejä lukuun ottamatta täysin paikalleen.
Etenkin saarivaltion omassa mediassa hehkutetut lupaavat tulokkaatkin
tuntuvat sekoittavan hyvin vähän omalla lusikallaan amerikkalaisten
alun perin keittämää soppaa.
Parikymppisten jannujen musiikki on uuden aallon periamerikkalaista
metallia, joskin sitä on ilahduttavasti väritetty vanhemman koulukunnan
suuntaan viittaavalla Triviumin tutuksi tekemällä mallikkaalla ja
runsaalla kitaratyöskentelyllä riffitelyineen ja sooloineen.
Kokonaisuus on soundeja myöten viilattu vimosen päälle särmäksi eikä
paketista löydy minkäänlaista lommoa josta pääsisi valittamaan.
Niin hyvin teknisesti tehtyä kuin nuorten walesilaisten debyytti onkin,
jättää se kuitenkin ikävällä tavalla korvaksi kylmäksi ja saman maun
suuhun kuin vettä juodessa. Vaikka vesi parasta janojuomana onkin,
maistuu kolmannen veroluokan mallastuote kuitenkin paremmalta, on jano
tai ei. Anterioria voi korkeintaan verrata huoneen lämpöiseen
tunturipurojen raikkautta –sloganilla itseään mainostavaan olueen.
Becoming The Archetype
The Physics Of Fire
Century Media
2,5 Promojen mukana seuraavat
saatekirjeet saattavat pahimmassa tapauksessa tarjota enemmän
viihdykettä kuin itse äänite. Levy-yhtiöiden ja promoottoreidenhan
mielestä tekstissä ei ikinä voi olla liikaa ylistyssanoja ja jokainen
julkaisu on vähintäänkin maailman valioluokkaa ellei peräti koko
metalligenren mullistava tuotos. The Physics Of Fire –nimen alla
tarjoiltu musiikki on onneksi saatetta mielenkiintoisempaa, vaikka
määritelmät ”progressive death metal band” ja ”elevates Becoming The
Archetype above their peers and into the ranks of some of metal’s most
well-established forefathers” hieman hymyilyttävätkin.
Vaikka etäisiä tuoksahduksia kalmagenrestä löytyykin, on bändin
musiikki kuitenkin lähempänä tuttua ja turvallista mättöä, jota
jenkkilästä on aina tottunutkin kuuntelemaan. Progressiivisuuttakin
musiikista toki löytyy erilaisten kappaleiden sisäisten osien muodossa,
mutta ei tässä vielä lähelläkään olla todellisia teknisten death metal
–orkestereiden kuten esimerkiksi Atheist, Cynic tai Death tyylikästä
nerokkuutta. Syntikoilla väritetyt kevyet ja melodiset osuudet ovat
usein varsin toimivia, mutta itse varsinainen murjominen ja huutaminen
ja näiden em. eri yhdistelmät ovat varsin perusluokkaa, joskus jopa
hieman tökeröitäkin. Harvakseltaan käytetyt puhtaat lauluosuudet eivät
myöskään tahdo istua luonnollisesti kokonaisuuteen oikein missään
kohdassa.
Ehkä Becoming The Archetypen musiikki saattaa amerikkalaisille olla
uutta ja ihmeellistä tai ainakin näin Century Media asian kokee ja
etenkin toivoo. Hieman tavallisesta poikkeavasta ulosannistaan
huolimatta levy kuitenkin taantuu siihen ”ihan kiva” –kastiin, jonka
pystyy kuuntelemaan useita kertoja peräkkäin, mutta jota ei levyn
loputtua jää kuitenkaan missään vaiheessa kaipaamaan.
De Lirium’s Order
Diagnosis
Shadow World
3,5 Savolaisten kieroa luonnetta on
hämmästelty jo maailman tovi, mutta kukaan ei ole yrittänyt selvittää
sen syitä tai alkuperää. Kuopiolaisten kopla De Lirium’s Order suorittaa
kakkoskiekollaan itse diagnoosiinsa, miksi lupsakka luonteenlaatu voi
samalla olla myös harhainen ja synkkä. Lausunnon lukijana toimii
vieraileva asiantuntija Infection, jonka kurkkuääntely on kaikkea muuta
kuin keuhkotautisen pihinää.
Orkesterin death metal pitoinen musiikki kuvastanee tekijöidensä
luonteenlaatua: kieroa, poukkoilevaa, omituista mutta samalla myös
pohdittua ja tarkkaa. Niin soundeissa kuin sävellyksissä on mukana
vaikut korvista rassaavaa rouheutta ja vesihiomapaperin käytön
välttäminen lopputuloksen viimeistelyssä onkin täysin onnistunut
ratkaisu. Pieksentä on armotonta ja jatkuvaa, mutta teknisestä
osaamisestaan huolimatta myös samalla hieman summittaista.
Diagnosis-albumia vaivaa silti samat ongelmat kuin debyyttiäkin.
Tarjolla on runsaasti mielenkiintoista materiaalia, mutta Ebola
Instinctin kaltaisia hivenen helpommin lähestyttäviä kappaleita on
turhan harvassa. Päätä on mukava takoa DLO:n musiikin tahtiin, mutta
musiikillinen vastarinta on sen verran ankaraa, että kuuntelijan on
useimmiten helpompaa antaa periksi kuin jatkaa loputtomiin.
Detonation
Emission Phase
Osmose
3,5 Edellinen vuonna 2005 ilmestynyt
kakkoskiekko Portals To Uphobia herätti aidon pienimuotoisen
kiinnostuksen tämän hollantilaisnelikon melodista death/thrash metalia
kohtaan, vaikka genren piikkipaikkaa ei vielä hätyyteltykään.
Toivomiani parannuksia onkin tapahtunut niin sävellys- kuin
soundipuolellakin, mutta todelliset turpaan täräyttävät iskusävelet
jäävät yhä uupumaan.
Periaatteessa Detonationin räyhääminen yhdistettynä melodioihin ei
tarjoa yhtään mitään mullistavaa genrensä sisällä, mutta ainaisen
uusien ideoiden ja yhdistelmien keksimisen sijasta tärkeämpää on tehdä
hyviä kappaleita. Tässä kokoonpano onnistuukin hyvin ja tarjoaa
levyllisen kelpo kuunneltavaa, josta on hankala löytää suurempia
moittimisen aiheita. Erityisesti levyllä miellyttää räväkkä ja alan
perushuttua paria pykälää kimurantimpi ote, joiden ansiosta albumi
vaatii, mutta samalla myös kestä kuuntelukertoja enemmän alan
suositumpiin huippunimiin verrattuna.
Vaikka kehitystä onkin selkeästi tapahtunut edeltäjäänsä verrattuna, ei
Emission Phase ole kuitenkaan niin suuri harppaus eteenpäin kuin olisi
toivonut. Tästä johtuen arvosana pysyy yhä edelleen samana, vaikka
kriteerit ovatkin hiukan tiukentuneet.
Hellfueled
Memories In Black
Black Lodge
3 Rock- ja heavy musiikissa pitää olla
asennetta ja otetta, ilman niitä ei yksinkertaisesti voi kuulostaa
hyvältä. Hellfueledista löytyykin näitä molempia vallan mukavasti,
vaikka bändin moottori ei olekaan kireäksi ahdettu eikä tankistaan löydy
nimen perusteella oletettua 666-oktaanista menovettä. Leppoisaa lähes
koska tahansa helposti soittimeen sujahtavaa heavy rockia Memories In
Black silti on, vaikka yhtään yksilöä levyltä on lähes mahdotonta
muistaa tai nostaa esille.
Orkesterin musiikki on perusrehellistä ja hyvällä boogiella etenevää
rokkia, joka on jo saavutus sinällään. Suurin ongelma levyllä onkin,
että vaikka soundit ovat varsin rouheat, ovat ne samalla myös hitusen
liian lepsut jolloin päähän taottavaksi tarkoitetusta niitistä jää
vähintäänkin kantaosa ilkeästi koholleen. Kappaleet kaipaavat myös
lisää iskevyyttä siinä missä kokonaisuus tiivistämistä: levyn
kappalemateriaalista ei tarvitse kuulla kuin vaikka satunnaisotannalla
puolet ja loput on vähäisin variaatioin saman toistoa.
Perusasioihin turvautuminen on aina toimiva, joskaan ei välttämättä se
helpoin ratkaisu. Hellfueledin on selkeästi kokemusta tästä, mutta
mestari se ei vielä kuitenkaan ole. Ehkä neljäs kerta toden sanoo.
Insania
Agony – Gift of Life
Black Lodge
1 Aika ajoin musiikkikriitikon on hyvä
palauttaa mieleen miksi jostain genrestä ei pidä ja tarkistaa samalla
referenssipisteen paikka oman arvosteluasteikon suhteen. Kaikista
kliseisintä power metalia millä tahansa asteikolla tarkasteltuna
veivaava Insania sopii tähän tarkoitukseen mainiosti, onhan levy täynnä
kitaranvingutusta, tukutuku-komppia, ylärekistereitä hätyyttelevää
vokalisointia, runsasta syntikkatilutusta ja huvittavan pohdiskelevia
sanoituksia elämän syvimmästä tarkoituksesta.
Insaniassa kiteytyy lähes täydellisesti kaikki sen edustaman genren
elementit, jotka tekevät siitä niin huvittavan ja tässä tapauksessa
lähes sietämättömän. Bändin ja etenkin sen solistin malttaessa mielensä
ja päästellessä normaalisti, on kaikki vielä täysin siedettävää
melodista joskin äärimmäisen kliseistä metallia. Mutta annas olla, kun
tempoa ja tilutusta lisätään laulajan yrittäessä saavuttaa
kiekaisuillaan äänialansa ylärajat, muuttuu mieliala huvittuneisuudesta
alta aikayksikön suunnattomaksi ärtyneisyydeksi. Pakko se on todeta,
hevi ei todellakaan ole paskimmillaan parasta.
In Vain
The Latter Rain
Indie Recordings
3 Yhä uudestaan puskee Norjasta
orkestereita, jotka hyödyntävät mm. oman maansa äärimetalliperinteitä ja
luovat näiden pohjalta uutta ja omannäköistään musiikkia. In Vainin
pelin avaus onkin taidokas ja kuuntelijaltaan paljon keskittymistä
vaativa tuotos, ehkä jopa liiaksikin, sillä sen verran paljon
erinäköistä tavaraa jokainen kappale sisältää.
Kokoonpanon musiikki pohjautuu varsin kompleksiseen äärimetalliin,
jossa vastapainona on vähintäänkin yhtä paljon melankolisuutta ja
rauhallisempaa ajoittain jopa proge tai doom-henkistä tunnelmointia.
Death metal vyörytystä saattaa seurata astetta ankarampi black metal
runnonta tai sitten tempo ja säröt tiputetaan kokonaan pois ja
tunnelmaa luodaan puhtain lauluosuuksin. Runsaan sisällön takia
kappaleiden pituudet venyvät introa ja lyhyttä instrumentaalia lukuun
ottamatta pitkiksi, aina 6-9 minuutin välille. Käytetyt ratkaisut ovat
silti onnistuneita ja yllätyksistä huolimatta kappaleet soljuvat
luonnollisesti eteenpäin.
The Latter Rain –albumin suurin ongelma on kuitenkin astetta liian
rönsyilevä ja näin fokuksensa kadottava kappalemateriaali. Suurin osa
ideoista on mielenkiintoisia ja toteutus hyvä, mutta liika tuntuu
olevan kuitenkin liikaa eikä selkeää otettava tahdo saada oikein
mistään tarjolla olevista lukuisista koukuista. Vuonojen suuntaan
kannattaa näemmä silti yhä silloin tällöin tähyillä.
Mastery
Lethal Legacy
Sanctuary
2,5 Omaehtoista metallia on tullut
Kanadasta jo pitkään ja Mastery täydentää rautaketjua vanhoihin hyviin
aikoihin viittaavalla ruosteisella, muttei varmasti ketjun heikoimmalla
lenkillä. Vaikka musiikki runsaine riffittelyineen viittaakin erityisen
vahvasti muttei mahdottoman omaperäisesti 80-luvun amerikkalaiseen
(thrash-) metalliin, erona muihin kilpailijoihin on laulun täydellinen
puute eli kaikki levyn veisut ovat instrumentaaleja.
Masteryn usko omiin tekemisiinsä on siinä mielessä arvostettavaa, että
kun sopivaa solistia ei löydy, musiikin tekemistä jatketaan ilman
vaikka levylle asti. Lethal Legacy tarjoileekin mallikelpoista
jyräämistä ja riittävän runsaslukuista ja vaihtelevaa
kitaravirkkaamista sortumatta minkäänlaiseen virtuoosimaisten taitojen
esittelemiseen vain koska taidot siihen riittää. Tästäkin huolimatta
biisejä ei saada kuulostamaan siltä, kuin ne olisi alun perin
tarkoitettukin instrumentaaleiksi, vaan ainoastaan vanhan koulukunnan
metallilta ilman laulajaa.
Kun levy vielä on venytetty täyteen mittaansa lisäämällä loppuun pari
livevetäisyä albumin kappaleista, on koko paketti tökeröä logoa ja
kantta mukaan lukien hieman juosten virtsatun ja samaan aikaan
ravistetun oloinen. Onkin hieman harmillista, että selkeää potentiaalia
omaavalle orkesterille ei osata/haluta antaa kunnollisia lähtökuoppia,
vaan kilpatovereille on jääty jo ennen kuin starttipistoolin laukaus
on edes kajahtanut.
Officium Triste
Giving Yourself Away
Displeased
3,5 On artisteja, joiden hanska ja
linja pitävät vuodesta toiseen. Joidenkin artistien kohdalla ko.
linjaus toimii levystä toiseen, osan alkaessa nopeastikin toistaa
tylsällä tavalla itseään. Officium Tristen on aina ollut tuttu ja
miksei turvallinenkin, vaikka pieniä yksityiskohtia hiomalla sen
musiikki onkin kehittynyt alkuaikojen tympeästä junnaamisesta
nykyiseksi mielenkiintoa herättäväksi tunnelmoinniksi.
Orkesterin perusarvot lepäävät järkähtämättömästi doom-deathin parissa
eikä se haluakaan keksiä genreä millään tavoin uusiksi. Kappaleet siis
laahaavat ja pitkään, mutta soivat samalla jyhkeästi ja tunnetilat
tulkitaan muhkealla örinällä. Kevennystä kokonaisuuteen tarjoaa
säästellyn käytetyt koskettimet sekä puhtaat vokalisoinnit. Pitkällisen
kokemuksen omaavana orkesterina palaset on vain opittu muotoilemaan
hyvin toisiinsa sopiviksi, vaikka muoto tuttu onkin.
Aivan vajaa kolme vuotta sitten julkaistulle edelliselle
Reason-täyspitkälle uusin tuotos ei kuitenkaan pärjää, vaikka mielipide
pohjautuukin täysin fiilis- eikä tekniikkaseikkoihin. Giving Yourself
Away ei varmasti kerää uusia faneja, mutta vanhat ja genreä rakastavat
pysyvät taatusti tyytyväisinä.
Ozzy Osbourne
Black Rain
Sony BMG
3,5 Lapsuusajan suosikkikorttipelin
Hullunkuriset perheet päivittäminen nykyaikaan saisi trendikkään
lisäyksen Osbournesin heviperheestä, johon isä-Ozzyn lisäksi kuuluisi
äityli Sharon the Bitch sekä lellityt narkkarilapset Jack ja Kelly.
Onneksi kuitenkin pimeyden prinssin musiikki pystyy yhä edelleen
puhumaan puolestaan sortumatta The Osbournes –TV-sarjan kaltaiseen
näennäisesti mielenkiintoiseen mutta enemmänkin surkuhupaiseen
kaikenlaisen heviuskottavuuden karistavaan pseudoviihteeseen.
Vaikka tämänkin albumin kohdalla on täydet syyt epäillä herra Osbournen
omaa musiikillista panosta, on fakta kuitenkin, että ilman miehen
personallista ääntä ja kykyä tulkita eivät nämäkään biisit kuulostaisi
miltään. Yhteystyö luottomies ja kitaristi Zakk Wylden sekä yllätysnimi
tuottaja Kevin Churkon kanssa toimii hyvin ja tuloksena onkin täysin
relevanttia, yllättävänkin raskasta mutta myös samalla tuttua ja
turvallista Ozzya vuosimallia 2007.
Pakollisen puoli- ja täysverisen balladin lisäksi levyltä löytyy
rullaavamman materiaalin lisäksi runnovampiakin kappaleita ja näiden
ansiosta kokonaisuudesta muodostuu tasavahva teos, jota ei oikein voi
parjata muttei toisaalta myös ylistääkään mistään. Ilahduttavinta
veteraanin levyssä kuitenkin on, että siitä voi varmasti nauttia
vuosienkin jälkeen pikaisen kertakuluttamisen sijasta, vaikka suureksi
klassikoksi levystä ei olekaan.
Sadist
Sadist
Beyond Productions
4 Typerähköstä nimestään huolimatta
italialaiskvartetin ei kannata olettaa piinaavaan kuuntelijaa
keskinkertaisella tai sen alapuolella olevalla materiaalilla, vaan
kahdeksan vuoden tauon jälkeen tehty paluulevy palauttaa yhtyeen
90-luvun alun huippuvuosiin. Vuosi sitten ilmoille päästetyt
uudelleenjulkaisut Above The Light –debyytistä ja tämän seuraajasta
Tribesta ovat ilmeisesti innoittaneet herroja luomaan levyllisen
äärimmäisen mielenkiintoista ja vahvaa materiaalia, jossa Sadist
sukeltaa entistäänkin syvempiin teknisen death metalin tummiin
syövereihin.
Viidennellä julkaisullaan Sadist jatkaa oikeastaan siitä, mihin se
kakkoslevyllään jäi levyjen numero kolme ja neljä epäonnistuttua enempi
vähempi. Bändin musiikki ei ole brutaalia saati erityisen nopeaa,
mutta hyvällä maulla musiikkiin tehtyjä mutkia silti riittää. Koko
komeuden kruununa on hienoin yksinkertaisen aavemaisin melodioin
varusteltuja rauhallisempia osuuksia, joiden ansiosta levyn dynamiikka
venyy laajalle tarjoten lisää tarttumapintaa ja kasvattaen
mielenkiintoa entistä suurempiin mittoihin.
Orkesterin musiikkissa yhdistyy oikeastaan Cynicin jazzmaisuus ja
ennakkoluuloton lähestymistapa metalliin sekä maanmiestensä
Necrodeathin omalaatuinen synkkyys ja solistin äärimmilleen piinatut
rääkymiset. Yksinkertaisesti nimetty albumi osoittaakin bändin sopivan
paremmin nykyaikaan kuin viisitoista vuotta sitten, jolloin se oli
aikaansa edellä.
Sigh
Hangman’s Hymn
Osmose
3 Unohda androgyynisten J-rockareiden
muotitietoisille manga-hahmoilta näyttäville teineille suunnattu
hempeän tylsä poppi ja tutustu mitä todellinen nousevan auringon maasta
tuleva kunnon musiikki on. Loudnessia lukuun ottamatta vuonna -90
perustettu Sigh on Japanin yksi vanhemmista ja samalla tunnetuimmista
metalliorkestereista, jolle ei yhä tahdo löytyä länsimaista vastinetta.
Orkesterin perusta on aina ollut vanhakantaisessa black- ja thrash
metalin sekoituksessa, joka sinällään ei ole kovinkaan omalaatuista,
mutta joka muuttuu mielenkiintoiseksi kanttori-solistin Mirain
kontribuutiosta. Herran kireä raspiääni yhdistettynä usein varsin
yllättävissä paikoissa ilmaantuviin ja hieman töksähtelevästikin
sovitettuihin minimalistisiin kosketin- ja orkestraatio-osuuksiin
luovat musiikille oudon perverssin ilmapiirin, josta japanilaiset
monella kulttuurinalalla ovat tulleet tunnetuiksi. Lopputulos
kuulostaakin hieman samalta, kuin koko väsyneelle ja krapulaiselle
Cradle of Filthin köörille olisi juotettu ämpäritolkulla vahvaa kahvia
ja syötetty vielä kourakaupalla piristeitä päälle.
Hangman’s Hymn on omaehtoisuudessaan piristävä äänite, jonka parissa
viihtyy uutuudenviehätyksen kadottuakin. Kappaleiden suoraviivaisuus ja
yksinkertaisuus ei sinällään haittaa, vaikka yhtyeellä olisikin
selkeästi potentiaalia luoda monimutkaisempia ja entistä
mielenpainuvampia musiikkiteoksia niin kappale- kuin albumitasollakin.
Timo Rautiainen
Loppuun ajettu
King Foo
4 Koko kansan Timon kakkoslevyllä
musiikki tuntuu vihdoin asettuvan niihin uomiin, joita
Sarvivuori-debyytillä vielä etsittiin ja kaivettiin. Osittaisi
näkemyksen puutetta leimata tämä artistin uusin ns. soololevy
täydelliseksi vanhan kierrättämiseksi ja puhua samassa yhteydessä
ainoastaan herran aikaisemmista eri nimikkeen alla tehdyistä
julkaisuista. Toki yhteneväisyyksiä löytyy niin musiikista kuin
sanoituksistakin, mutta minkä takia vanhan koiran pitäisi täydellisesti
karvoistaan eroon päästä?
Ilahduttavaa albumilla on, että sen 35 minuutin kompakti anti on
yllättävänkin monipuolista mutta myös tasaista. Vaikka Outolintu onkin
nostettu levyltä singleksi, ei sekään omaa loppuun helposti palavaa
hittiainesrasitetta ja hyvä niin. Sama pätee myös levyn muihin
kappaleisiin ja juuri tästä syystä sitä jaksaakin kuunnella myös
useamman kerran putkeen, ominaisuus, johon vanhemmassa Rautiaisen
tuotannossa ei juurikaan ole tullut törmättyä. Nykyajan henkeä
pohdiskelevat tekstit on tulkittu myös paremmin kuin koskaan aiemmin ja
miellyttävän kuulaasti astetta kevyemmin soiva äänimaailma korostaa
aiempaan verrattuna huomattavasti paremmin musiikin sisältämää
dynamiikkaa.
Loppuun ajettu yllättää pienoisista ennakkoluuloista huolimatta
positiivisesti, vaikkei se ketään aiempia Rautiais-levyjä inhoavaa
pystykään varmasti puolelleen käännyttämään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti