Inferno #47/2007

Despised Icon
The Ills Of Modern Man
Century Media

2 Kerrankin voi vastata Kanada ja vielä syyttää samalla maata Cartmanin äidin tapaan huonohkon kulttuurin tuottamisesta. Despised Icon ei edusta pieruhuumoria eikä rivoista aiheista laulamista, vaan keskittyy mitä ilmeisimmin ruotimaan modernin yhteiskunnan epäkohtia ja niiden ainoata aiheuttajaa, ihmistä.

Yllättävää ei ole huomata, että musiikki pohjautuu varsin brutaalin ja kimuranttiin musisointiin, mutta jenkeiltä lainatut tutut metalcore-elementit laskevat housut vähintäänkin puolitankoon. Biisit sisältävät tasapuolisesti kummankin tyylilajin elementtejä on kyse sitten täydellä keuhkoilla vedetystä huutolaulusta tai jostain suolenmutkien pohjalta kumpuavasta viemärikurlutuksesta. Sama pätee myös muihin instrumentteihin ja riffittelyyn joka vokalisointien tapaan muuttuu useaan kertaan kappaleiden keston aikana.

Vaikka metalcore-termi onkin nykyään lähes kirosana, on Despised Icon onneksi oikeasti aggressiivinen koko ajan ja omaa hyvät sovitustaidot. Bändin valitsema yhdistelmä on varsin vaihtelevasta ulosannista huolimatta kuitenkin tympeän tylsä ja 40 minuuttia levyn parissa tuntuu lähes puolet pidemmältä.


El Gordo
The Man Behind The Machine
Glen Ghost

3,5 Kevään tullen veri alkaa monella vetää tien päälle ja juuri ajokortin saaneiden on ainakin syytä välttää El Gordon levyn laittamista kruisailumusiikiksi, sillä proteesi alkaa taatusti painua syyläriä kohti ja mutkat saattaa mennä suoriksi. Kun orkesterin stoner rock-murjominen nostattaa näkyvyyttä heikentävää usvaa ja päänseudulle aiheutuu väkisinkin pakkoliikkeitä, ei Enska voi kuin todeta ”Se on kauheeta…”

El Gordon moottori murisee alakierroksillakin sen verran mallikkaasti, että kohtuullisen isolohkoinen mylly konepellin alta löytyy ja subwooferin omistajien naapurit eivät taatusti kiittele. Kun tekniikan perusteet ovat bändillä näiden lisäksi hallussa, on kyytiin istuminen helppoa. Keket päähän, luu ulos ja baanalle. Kun voimaa ja pitoa löytyy, painautuu kuski kiihdytyksessä kohti penkkiä ja testosteronitaso alkaa nousta samaa tahtia kierroslukumittarin neulan kanssa.

Kone kyllä kestää ja komeasti, mutta välityksille olisi syytä tehdä jotain. Lyhyemmät välitykset ja tätä kautta kiivastempoisempi vaihtamisrytmi lyhentäisi 57 minuutin yli painuvaa loppuaikaa olennaisen merkittävästi.

Fear Of Eternity
Funeral Mass
Moribund

1,5 Kamppailu saatekirjeiden hupaisimmasta hehkutuslauseesta on saanut vahvan palkintopalliehdokkaan: “Dreary cover art sure to catch the eye of every Black Metal fan”. Onhan näitä hautakivikuvia ja ristejä nähty lukemattomia kertoja ennenkin levyjen kansissa eikä huvittavan puolivillainen kärinävokalisointi tee muuten rauhallisesti etenevästä ja täysin simppeleihin kosketinkuvioihin nojaavasta musiikista vielä black metalia.

Yhdessä asiassa saatekirjeen kanssa on sentään helppoa olla osittain samaa mieltä, nimittäin että orkesteria suositellaan Summoningin ystäville vaikka itse suosittelemista harkitsisinkin erittäin pitkään. Huteria yhteneväisyyksiä löytyykin näiden kahden kokoonpanon välillä, mutta siinä missä itävaltalaiset osaavat luoda yksinkertaisista melodioista ja pitkähköistä toistoon perustuvista kappaleista hypnoottisen rauhoittavaa musiikkia, ei Fear of Eternityn luovuus ja tyylitaju riitä lähellekään samaa.

Funeral Mass –albumin musiikillinen sisältö ei todellakaan ole pahinta saati ärsyttävintä kuraa mitä vastaan on tullut, mutta kokonaisuudesta aina kansia myöten huokuva halpuus ja liiallinen helppous silittää korvan aistinkarvoja väärään suuntaan. Samaan ongelmaan tuntuu Moribundin muutkin julkaisut useasti sortuvan.


Forgotten Sunrise
Willand
My Kingdom Music

4 Sukeltaminen uusiin ja tuntemattomiin vesiin voi joskus kannattaa, sillä samean mutapohjan sijasta voi löytää kokonaan uusia valloittavia maailmoja. Näin on tapahtunut veljeskansamme edustajalle Forgotten Sunriselle ja näin tulee myös tapahtumaan Willand-albumin kuuntelijoille. Ovat ennakkotiedot tai odotukset musiikista mitkä tahansa, on taatusti lähes täysin mahdotonta valmistautua levyn sisältökokonaisuuteen.

Forgotten Sunrise yhdistää vailla minkäänlaisia ennakkoluuloja eriasteisia koneistettuja musiikkigenrejä niin electroa, EBM:ää kuin myös goottia, dark wavea sekä teknoa ja lisää päälle ripauksen synapop-elementtejä. Vaihtelevuutta löytyy niin kappaleiden sisältä kuin niiden väliltäkin, mutta hämmentävää kyllä varsin tummasävytteinen todellinen sekasoppa on kuitenkin miellyttävän erilaista ja koherenttia korviinpantavaa. Täytyy vain selvitä alkuhämmennyksestä ja muistaa laittaa suu kiinni.

Vaikka Willandin draaman kaari onkin laskusuuntainen loppua lähestyttäessä, ei tämä käyrä kuitenkaan onneksi kuvaa kappaleiden laatua. Kiekon päätösraita yli 15 minuuttia kellottava instrumentaali O takoo hypnoottisuudessaan viimeisen niitin ja samalla loppulukemat 71:41.

Thurisaz
Circadian Rhythm
Shiver

1,5 Joskus jo bändin ja/tai levyn nimet luovat vahvoja mielikuvia musiikista ja suurennuslasin alla olevan belgialaispoppoon tapauksessa tulee väkisinkin mieleen sanat tekemällä tehty. Sisältö sentään onneksi tarjoaa aavistuksen parempaa mitä ulkoinen habitus lupaa, vaikka varsinainen anti köykäiseksi jääkin.

Orkesterin musiikista tekee äärimmäisen hämmentävää sen yritys yhdistää runsaasti kanttorin värjäämää black metalia sekä eeppistä ja melankolista tunnelmointia pitkähköiksi venyviin kappaleisiin. Kun laulupuolellakin kuullaan aina örinästä puhtaiden kautta rääkymiseen, on rakennusaineita jo enemmän kuin riittävästi ja niitä bändi lähes liiallisuuksiin asti käyttääkin erilaisten pikkunättien melodioiden ja tunnetilojen luomiseen. Kunnianhimon ja taitojen kasvaessa muusikoiden näkemys tuntuukin hieman hämärtyneen.

Tumpuloita eivät herrat sävellystensä kanssa onneksi sentään ole, mutta onnistuvat kuitenkin aina tuotantoa myöten saamaan jäljestä tasaisen hajutonta ja väritöntä. Musiikki ei ole mahtipontista, synkkää, surumielistä, raskasta, kevyttä – ei mitään. Hampaiden puuttuessa ja heikkokuuloisena vanhana pappana Thurisaz tosin varmasti maistuisi.

Trouble
Simple Mind Condition
Escape

Masteroimattoman ja ilman minkäänlaista kansikuvaa saatikka biisilistaa saapuva Troublen promolevy tuo väkisinkin mieleen vanhan suomalaisen sananlaskun jonka mukaan herroille ja hulluille ei pidän keskeneräistä työtä näyttää. Kriitikon hommista autuaan tietämättömät voivat ilmaislevyjen saamista pitää herroiksi elämisenä, mutta äärimmäisen keskinkertaisuuden vallitessa julkaisujen keskuudessa sanaisen arkun avaaminen alkaa tuntua yhä useammin hullun hommalta.

Legendaarinen Trouble tekee paluun yli kymmenen vuoden mittaiseksi venyneen levytystauon jälkeen ja jatkaa hyvin tarkasti siitä mihin vuoden -92 Manic Frustration jäi. Lähes kolmen vuosikymmenen mukanaan tuomalla kokemuksella herrat vääntävät leppoisasti ja tyylitajuisesti menevästi kulkevaa doom henkistä rockia ja onnistuvat puhaltamaan useaan veisuun rehellistä tekemisen tunnelmaa. Myös Eric Wagner tuttu narinalaulu kuulostaa samalta kuin ennen ja lopputulos on niin kaukana kuin mahdollista kaikista trendeistä ja moderneista kotkotuksista.

Harmi vain, että arvatenkin suurelta osin juuri masteroinnin puute syö musiikista pahasti potkua ja lopputulos vaikuttaa väkisinkin hieman valjulta. Ilman lopullista ja mahdollisesti tärkeääkin soundien hienosäätöä arvosanan antaminen saa jäädä.