U.D.O. - ITKEVÄ SHOWMIES

Varreltaan pieni, mutta ääneltään ja sydämeltään suuri Udo Dirkschneider on kaksikymmentä vuotta kestäneen soolouransa aikana ehtinyt julkaista aimo liudan levyjä, joista toukokuussa julkaistu Mastercutor on järjestyksessään yhdestoista. Miehen U.D.O. nimen alla julkaisema musiikki on pysynyt lähes muuttumattomana, mutta samaa voi sanoa onneksi myös levytysten hyvästä tasosta.

Ajatus rikkoa jää haastattelun alussa puhumalla saksaa Udon kanssa tuntuu hyvältä idealta, mutta parin lauseen jälkeen on piinallisen selvää, että yläasteella suoritut parin vuoden opinnot ja myöhemmin niin Korkeajännitys-lehdistä kuin aikuisviihteestä täydennetyillä saksan kielen opeilla eivät läheskään riitä haastattelun läpiviemiseksi herra Dirkschneiderin äidinkielellä. Onneksi sentään haastateltava puhuu paremmin englantia kuin minä saksaa.

Udon palosireenin ja jänisräikän yhdistelmää muistuttava uniikki ääni on soinut niin levyillä kuin lavoilla jo yli 35 vuoden ajan, ensin Acceptissa ja sittemmin U.D.O.-orkesterissa. Kaikkien näiden vuosien ajan miehen into tarttua mikkiin vuosi toisensa jälkeen ei ole laantunut, vaan intoa piisaa yhä aivan kuten ennen vanhaankin.

– Totta kait, muuten en näitä hommia enää tekisi, Udo hörähtää. Vastaus on näin yksinkertainen, sillä minusta koko touhu on yhä hauskaa, olen yhä edelleen hermona aina kun uusi levy tulee ja odotan innolla kiertueelle pääsemistä ja uusien kappaleiden soittamista keikoilla. Mitä muutakaan tähän nyt voisi muka vastata? Jos nämä tuntemukset joskus katoavat, on aika lopettaa.

Toivottavasti siihen nyt vielä sentään menee pidempikin tovi.

– Usko pois, siihen menee vielä todella kauan, Udo nauraa hersyvää nauruaan.

Eikö kyllästyminen koko hommaan ole todellakaan koskaan vaivannut sinua?

– Ei ikinä, koska yksinkertaisesti pidän tällaisen musiikin tekemisestä niin paljon.

Oletko koskaan pohtinut mitä tekisit nyt, jos et olisi aikoinaan ruvennut laulamaan heavy metal orkestereissa?

– Olisin varmaan samoissa hommissa kuin veljeni eli vanhempieni omistamassa työkalutehtaassa.
Olisihan sekin aika metallista hommaa.

– Joo, todellakin silloinkin saisi olla raskaiden asioiden kanssa tekemisissä, Udo raakkuu.
Minkälainen mies sitten olet kotioloissa, kun sävellyshommat ja kiertueet ovat taas kerran taakse jäänyttä elämää?

– Olen aivan tavallinen perheenisä. Olen usein pitkiäkin aikoja pois kotoa ja kun palaan takaisin kotiin, tärkein asia tuolloin elämässäni on perheeni. En ole koskaan tuntenut itseäni miksikään rockstaraksi ja olen yrittänyt aina olla oma normaali itseni niin lavalla kuin siviilissäkin. Kiertueiden jälkeen paluu arkeen vie aina pari päivää, kun on viikkojen ajan tottunut olemaan bussissa, soittamaan keikkoja keskellä yötä ja painumaan pehkuihin vasta aamuyön tunteina.

– Ei minulla mitään sen kummempia harrastuksia edes ole, sillä perheeni on samalla harrastukseni varsinkin kun siihen kuuluu pari lasta. Teen heidän kanssaan aivan tavallisia asioita, kuskaan heitä kouluun ja seuraan kuinka he kasvavat.

MAAILMAN HIENOIN AMMATTI

Mikä Udo on parasta hevilaulajana olemisessa mitä useimmat normaaleissa ammateissa työskentelevät ihmiset eivät koskaan tule kokemaan?

– Ilmainen reissaaminen ympäri maailmaa, Udo röhähtää hersyvään nauruun. Ihan tosi, kaikkien näiden vuosien aikana joina olen pyörinyt maailmalla, olen nähnyt niin paljon kaikenlaista, että monella menisi useampi elinikä kaikkien niiden asioiden näkemiseen ja kokemiseen. Olen ollut todella onnekas, kun olen päässyt matkustelemaan niin paljon, se on tehnyt minusta paljon avarakatseisemman ihmisen.

Kait ammatissasi on myös joitain varjopuolia, joista et niin välitä?

– Oletko varma, että haluat saada tähän vastauksen?, Udo kysyy nauraen.

 Tottahantoki.

– Levy-yhtiöt! Minusta koko musiikkibisnes on mennyt vain huonompaan suuntaan kaikkien näiden vuosien aikana kun olen ollut osa sitä ja tämä on aihe josta voisin puhua vaikka päiväkausia. 80-luvulla ollessani Acceptissa levy-yhtiöt todella satsasivat pitkäjänteisesti bändeihin toisin kuin nykyisin. Tänä päivänä bändejä on niin paljon eivätkä levylafkat anna niiden enää kehittyä rauhassa. Ennen vanhana bändin annettiin etsiä omaa tyyliään ja tehdä 4-5 levyäkin ennen kuin sen oletettiin olevan uransa huipulla, nykyään bändi saatetaan potkia pihalle jo debyytin jälkeen, mikäli se ei osoittaudukaan myyntimenestykseksi. Ja kun orkestereita on niin paljon, ei ihmisillä riitä millään mielenkiintoa ja rahaa tukea niitä kaikkia ostamalla levyjä ja käymällä keikoilla.

– Minusta levy-yhtiöt ovat vasta nyt alkaneet herätä musiikin verkosta lataamiseen ja digitaaliseen jakeluun. Itse näen sen kokonaan uudenlaisena mahdollisuutena nuorille bändeille, mutta ei ehkä niinkään meille. Voi hyvinkin olla niin, että kohta uudet tulokkaat eivät tarvitse levy-yhtiöitä enää mihinkään, koska he voivat äänittää levyn itse ja myydä sitä sitten verkon kautta. Tällä tavalla he saattavat jopa saada enemmän rahaa, vaikka myyntimäärät eivät olisikaan niin suuria kuin ennen vanhaan. Pop-musiikin puolellahan näin on osittain jo käynyt ja promootion osuus on noussut entistä tärkeämmäksi, Udo innostuu selittämään.

Onko sinusta koskaan tuntunut, että joudut kovasti kilpailemaan levy-yhtiön resursseista uusien tulokkaiden kanssa aina äänitysbudjetista kiertuetukeen?

– Ehkä joo hieman, koska nuoret tietävät kuinka näitä uusia moderneja tekniikoita kuten YouTubea ja Myspacea käytetään tehokkaasti, enhän minä edes tiedä läheskään mitä kaikkea nykyään on olemassa, Udo puuskahtaa ja epäilee ehkä olevansa jo liian vanha kaikkeen uuteen.

– Onhan meilläkin toki nyt uudet kotisivut ja myspace-sivu ja ehkä kaikenlaista uutta pikkukivaa tulossa kuten mahdollisuus ladata treeninauhoja, livemateriaalia ja muuta sellaista mitä levykaupasta ei saa. Käytämme siis modernia teknologiaa siinä missä muutkin, mutta onneksi olemme olleet mukana musiikkibisneksessä sen verran pitkään, että meillä on varsin hyvä levytyssopimus.

Kuinka tarkkaan sitten seuraat mitä metalliskenessä tapahtuu, mitä uusia bändejä ja trendejä kulloinkin on tulossa ja menossa?

– Älä ihmeessä kysy minulta ainakaan mitään nimiä, sillä ne ovat nykyään niin monimutkaisia, Udo naurahtaa. Pysyn aika hyvin kärryillä uusien nimien suhteen, sillä 14-vuotias rumpuja soittava poikani seuraa innokkaasti kaikkea uutta mitä metallin saralla tapahtuu. Koko talomme raikuu hänen soittaessa lujalla kaikkea uutta musiikkia, joten on aika vaikea olla kuulematta missä nykyisin mennään ja aina sieltä jotain hyvääkin löytyy. Viimeisin löytö josta pidän, on esimerkiksi Billy Talent, joka ei kyllä varsinaisesti ole mitään heavy metalia. Näin heidät livenäkin ja he olivat oikein mainioita.

Sitten kun joskus päätät ripustaa mikin naulaan, onko mahdollista että poikasi jatkaa Accept ja U.D.O.:n materiaalin esittämistä?

– Ei, kyllä hän on tyytynyt ihan rumpujen ja kitaran soittamiseen eikä laulamiseen.

Hänen onnekseen laulajanlahjasi eivät ole periytyneet isältä pojalle?

– Luulen ja niin, Udo hekottaa.

SALAPERÄINEN SEREMONIAMESTARI

U.D.O.-orkesterin uutukainen kiekko kantaa nimeä Mastercutor, joka maestron mukaan on yhdistelmä sanoista Master ja Executor. Sana, jota on turha alkaa sanakirjoista etsimään. Mutta mitä moinen ammattinimike tekee levyn nimenä?

– Mastercutor on eräänlainen seremoniamestari, joka ohjaa koko levyä ja sen kappaleita. Hän on myös kaikkien typerien visailu- ja tosi-TV-ohjelmien takapiruna ja tästä piileekin levyn eräänlainen teema.

Et siis ole TV:n ohjelmatarjontaan ollenkaan tyytyväinen?

– Eihän televisiota voi juurikaan enää katsoa, tarjonta on aivan idioottimaista. En tiedä miten asioiden laita on Suomessa, mutta Saksassa tilanne on todella iljettävä. Mutta Japanissa ohjelmatarjonta vasta kummallista onkin, saimme siitä vähän esimakua kun olimme siellä Thunderball-kiertueella. Sitä ei todellakaan riitä sanat kuvailemaan, Udo hekottaa.

– Mastercutorhan avaa levyn aivan kuten se olisi joku TV-ohjelma. Menemättä mitenkään liian syvälle teksteihin, kaikki levyn sanoitukset voidaan nähdä eräänlaisina peleinä, on kyse sitten poliitikoista leikkimässä luonnon kanssa tai muuta vastaavaa. Levyn viimeisessä kappaleessa Crash Bang Crashissa on eräs lause, joka kuuluu I am not dead yet, mikä viittaa siihen että Mastercutor on selvinnyt hengissä kaikista noista peleistä.

– Mastercutor –kappaleen ja itse asiassa koko levyn sanoitukset olivat valmiina ennen kuin olimme edes tehneet yhtään kappaletta tällä levylle eikä meillä ollut tietoa siitä, että se päätyisi myös levyn nimeksi. Asiat alkoivat vaan loksahdella paikoilleen äänityssessioiden aikana.

Kuinka tärkeitä sanoitukset sinulle ovat suhteessa musiikkiin?`

– Ne ovat minulle erittäin tärkeitä ja seuraan päivittäin, mitä uutisissa tapahtuu ja kirjoitan mielelläni päivänpolttavista aiheista. Ja jos joskus ideat tuntuvat loppuvan, ei tarvitse kuin tuijottaa TV-uutisia pari päivää putkeen ja johan alkaa sanoituksia syntyä.

Onko Mastercutorin musiikki tehty koko bändin voimin vai onko Dirkschneider-Kaufmann kaksikko taas kaiken takana?

– Koko orkesteri oli mukana biisien sävellysprosessissa ja tämän haluan erityisesti tuoda esille. Meillä on nyt ollut sama kokoonpano rumpalia lukuun ottamatta kasassa jo yhdeksän vuotta ja minusta tämä myös kuuluu uudella levyllämme. Koko levy on tehty tiimityönä ja kyllä muutkin bändikaverit tietävät kuinka tehdä hyviä meidän tyylisiä kappaleita.

– Viime aikoina U.D.O.-leirissä on tapahtunut paljon kaikenlaista uutta, kuten olemme saaneet uuden keikkamyyjän, joten koko nykyinen tilanne ja levy on meille eräänlainen askel eteenpäin. Levyn sounditkin ovat siis hiukan erilaiset aiempaan verrattuna, sanoisinko että modernimmat.

LIUSKIS LÄYSKIS LEPAKKO

Mastercutor-albumia edeltää edellisen Mission No. X –levyn (-05) tapaan EP. The Wrong Side Of Midnight –albumiraidan lisäksi EP:ltä löytyy kolme kokonaan aiemmin julkaisematonta kappaletta. EP:n nimiraidasta on kuvattu vanhoissa toisen maailmansodan aikaisissa tunneleissa video, joka kertoo vuosikymmeniä vangittuna ja kammottaville kokeille altistettuna olevan päähenkilön mutatoitumista karmivaksi hirviöksi. Katkeroitunut koe-eläin pääsee kuitenkin karkuun ja kostaa väestölle kokemansa hirmuteot. Onko video tarina suora kuvaus kappaleen sanoituksista?

– Alun perin ideamme oli tehdä video levyn nimikappaleesta, mutta levy-yhtiössä oltiin sitä mieltä, että olisi parempi idea tehdä video jostain hieman tarttuvammasta kappaleesta, joten päädyimme The Wrong Side Of Midnight -kappaleeseen. Tuon kappaleen tekstien ideana on kuvata tilannetta, jossa väärin keinoin avataan jotain kuten mystinen Pandoran lipas tai Egyptin pyramidit ja samalla päästetään jotain pahaa vapaaksi. Videolla tätä kuvaa päähenkilön muuttuminen peliohjelmia juontavaksi Mastercutor-hirviöksi.

Ihmeellisestä Internetistä luetut huhut kertoivat, että jouduit kuvauksien aikana lepakoiden hyökkäyksen kohteeksi?

– Eivät ne oikeasti minun kimppuuni hyökänneet, mutta ilmeisesti ne heräsivät kirkkaiden otsalamppujemme loisteeseen etsiessämme uutta kuvauspaikkaa ja lähtivät laumana lentoon. Niitä oli varmaan joku 25 kappaletta ja tilanne oli aivan kuten jostain vanhasta kauhupätkästä, ikävä kyllä kamera ei tuolloin ollut päällä, Udo harmittelee.

Ei käynyt mielessä tehdä Ozzy Osbourneja ja purra yhdeltä lentävältä nisäkkäältä päätä irti?

– Ei kyllä tullut mieleen, Udo nauraa höröttää.

HARASOO JA RUKIVER

EP:n bonuksenahan on muuten mielenkiintoinen uusintaversio edellisen levyn Cry Soldier Cry –biisistä, nyt kokonaan venäjänkielinen versio joka kantaa nimeä Platchet Soldat. Mistä innostuksesi suurta ja mahtavaa Venäjää kohtaan oikein on lähtöisin?

– Olenhan minä tehnyt jo Trainride To Russia –kappaleen Thunderball –levylle (-04) ja tämän lisäksi laulanut yhden biisin venäläiselle Aria-orkesterille. Halusimme tehdä yhden kappaleen venäjäksi ja itse asiassa teimme tuon version jo edellisen levymme aikoihin. Alun perin sen piti päätyä vain Venäjällä myydyn Mastercutor –albumin bonusraidaksi, mutta levy-yhtiön mielestä oli hyvä idea laittaa se myös EP:lle jotta koko Eurooppa saa kuulla kun minä laulan venäjäksi.

Kuinka venäjä sinulta sitten oikein sujuu?

– Osaan kyllä laulaa venäjäksi, mutten osaa puhua sitä muutamaa lausetta enempää, Udo nauraa. Onneksi meillä on täällä Saksassa eräs ystävä, joka puhuu äidinkielenään venäjää ja hän auttoi meitä kääntämään Cry Soldier Cryn sanat venäjäksi. Se ei ollut aivan helppo homma, koska piti löytää oikeat sanat jotka sopivat myös kappaleen melodiaan. Hän avusti minua myös studiossa antamalla neuvoja lausumisessa josta osa oli helppoa ja osa taas hirmu vaikeata. Pidän kuitenkin lopputuloksesta aika tavalla.

Onko mahdollista, että levytät joku päivä jonkin kappaleen saksaksi?

– En usko, mutta eihän sitä koskaan tiedä. Jos oikeanlainen melodia ja kappale syntyisi, niin mikä ettei, mutta ennemmin minua kiinnostaisi laulaa jotain espanjaksi.

Cry Soldier Cry muuten jatkaa hienosti sota-aiheisten kappaleiden linjaa, aihepiiri joka tuntuu olevan sinulle aika tärkeä?

– Olemme täysin kaikkia sotia vastaan, mutta emme halua mitenkään alkaa saarnaamaan vaan pikemminkin saada ihmiset ajattelemaan. Tällä hetkellä Amerikan toimet Irakissa ovat erittäin vaarallisia koko maailman kannalta, heidän ja meidän kaikkien pitäisi olla paljon varovaisempia.

Viimeisimmillä levyillä on kuultu myös useita herkempiä tulkintoja ja samaa linjaa jatkaa uutukaisen Tears Of A Clown. Oletko alkanut herkistyä vanhoilla päivilläsi?

– Balladien laulaminen on ihan mukavaa, jos ne ovat oikeanlaisia. Emme me kuitenkaan mitenkään tietoisesti istu ja ala kirjoittaa balladia, mutta on ihan ok jos niitä syntyy niin kuin nyt kävi.
Kymmenen vuotta sitten en olisi kyennyt laulamaan Tears Of A Clownin kaltaista kappaletta, koska äänialani ei ollut silloin yhtä laaja mitä se on nyt. Kappale oli todella helppo laulaa eikä siinä tarvinnut venyttää ääntäni sen äärirajoille.

Kuinka usein tunnet klovniksi, joka tirauttaa kyyneleen kun kukaan ei ole näkemässä?

– Kyllähän kappaleen sanoitus voi kuvata vaikka minua ollessani lavalla silloin kun siellä ei huvittaisi yhtään olla. Eräänkin kerran sain ikävän äitini kuolemasta kertovan puhelun ja seuraavana päivänä minulla oli keikka eräällä festivaalilla, jonne ei yhtään olisi huvittanut mennä. Shown täytyy vain kaikesta huolimatta jatkua ja ihmisiä pitää viihdyttää, aivan kuten klovnitkin sirkuksessa aina tekevät halusivat he sitä tai eivät.

Julkaistu Inferno #47/2007