Inferno #230/2024

Accuser
Rebirthless
MDD
3

Levyjensä kansista paremmin tunnetulla kirjoitusasulla itsensä tykö jo lähes 40 vuotta tehnyt Accu§er on todellisia sakurässin tervaskantoja. Vähemmän yllättäen miehistöä on vaihtunut niin, että alkuperäisiä ei ole enää jäljellä kuin laulaja-kitaristi Frank Thoms. Onpahan nimeäkin muutettu kertaalleen neljän vuoden ajaksi kunnes todettiin vanhassa olevan vara parempi.

Omissa kirjoissani yhtyeellä on jonkinasteinen divarihevin leima johtuen lähinnä vuonna -89 ilmestyneestä Who Dominates Who? -albumista eikä yhtye koskaan olekaan tunnettavuutta kummemmin saavuttanut, vaikka on julkaisurintamallakin ollut hyvinkin aktiivinen viimeiset toistakymmentä vuotta aina Metal Blade -yhteistyökuviota myöten.

Järjestyksessään tätä kolmattatoista albumia kuunneltaessa on selvää, miksi yhtyeen ura on jämähtänyt tiukasti samalle tasolle millä se on alusta alkaen ollut. Kappaleet kun ovat toisiinsa verrattuina melko yksitotisia, joskaan eivät tylsiä. Tympeydeltä Rebirthlessin pelastaa myös aina tuotantoa myöten sen miellyttävän tanakka tatsi ja kokemuksen myötä tullut sovitustaito, jonka myötä kokonaisuus rullaa läpeensä hyvin. Tiukasti perusasioihin pohjautuva yllätyksettömyys ei liiemmin haittaa, sillä joskus sitä aina haluaa mässyttää muutakin kuin konvehteihin verrattavia muinaisia rässiklassikkoja.

Auriferous Flame
The Insurrectionists and the Caretakers
True Cult/Stellar Auditorium
3

Mustasävytteiseen thrash-ilmaisuun nojaava Auriferous Flame tuntuu olevan ainoan jäsenensä Aylossin yhdeksästä yhtyeestä juuri nyt se aktiivisin, onhan tämä kolmesta biisistä koostuva levy kolmas kolmeen vuoteen.

Vaikka kokonaisuutta on tiivistetty ja musiikillisesta linjaa selkeytetty aiempaa rässimmillä otteella, kotimaansa black metalin puolelta tutut Kreikka-melodiat ja tunnelmat ovat silti yhä läsnä. 15 minuutin mittaisessa avauksessa riittää sulateltavaa, edelleenkin kun kappaleet polveilevat tuttuja rakenteita ja selkeitä tarttumapintoja karttaen. Tässä piileekin musiikin kiehtovuuden ja siihen uppoutumisen vaikeuden välinen ristiriita.

Black Denim Rage
Chaos of War
Witches Brew
1,5

Hivenen pökkelöllä nimellä varustetun yhtyeen musiikkia kutsutaan street thrashiksi, mutta eihän tämä niin mitenkään 80-luvulla street metaliksi kutsutulle Zoetropelle pärjää. Hardcorestakin niin asennetta kuin tiukkuutta levyille ammentaneen chicagolaisisten ulosannista kun oli jo aistittavissa katujen lakien tunteminen.
Chaos of Warilla on läpeensä hyvä draivi, mutta perin heppoista se läpeensä on ja aika usein huonolla tavalla myös köppäistä. Mielikuvat vievät paikoitellen jopa Metaluciferin suuntaan, mutta kun ollaan ilmeisen vakavissaan tekemistensä suhteen ilman eksotiikkalisää ja tarkoituksella ylilyötyä hellyttävyyden puolelle kallistuvaa hevailua, on lopputulos pelkästään tylsää.

Eivät kappaleet yksittäisinä kuunneltuina totaalisen huonoja ole, mutta niiden tönkköys vain korostuu kuunneltaessa kaikki kahdeksan putkeen. Sen sijaan, että Black Denim Rage on julkaissut kokonaista kolme levyä kahteen vuoteen, olisi sen ennemminkin kannattanut keskittyä huomattavasti itsekriittisemmin kappalemateriaalinsa lisätyöstämiseen. Laatu ennen määrää on vanha ja kliseinen mutta hyvä viisaus.

Capilla Ardiente
Where Gods Live and Men Die
High Roller
3

Capilla Ardiente on nyt julkaissut melko lailla samanlaisella musiikillisella formaatilla ja sisällöllä kolme levyä kymmeneen vuoteen, joka löytyy myös tältä tuoreimmalta täyspitkältä. Eeppistä mutta tarttuvia perusrakenteita kaihtavaa doom metalia, joiden mitat on tasan neljä sekä kymmenenminuutin kantturat.

Oma ilme yhtyeellä on alusta alkaen ollut lähestymistapansa vuoksi muuten perinteisiin melko lailla fakkiintuneessa genressä, mutta biisien viisikulmioilta tuntuvat palaset eivät edelleenkään sujahda täysin tyydyttävällä tavalla levykokonaisuuden pyöreistä rei’istä sisään. Osaamisen puutetta tästä ei voi syyttää, laulaja hoitaa tonttinsa hyvin, tanakan monipuolisissa sävellyksissä on runsaasti ideaa eivätkä ne jumahda missään kohtaan tylsyyden hetteikköönkään.

Monia chileläisten sävellysten kunnianhimoisuus ja näppäryys jaksavat taatusti viehättää levyltä toiseen ja varmasti myös tästä syystä musiikki vetoaa myös muihinkin kuin melankolisen hidastelun ystäviin. Onhan Where Gods Live and Men Die -albumilla myös selkeästi aiempaa enemmän vauhdikkaampaa heavy metalia jopa kokonaisen kappaleen mitassa kuten As I Lie on the Summit. Hivenen helpompi ja suorempi lähestyminen saattaisi kuitenkin nostattaa yhtyeen tunnettavuutta pienen diggaripiirin kulttiluokkasta astetta korkeammalle.

Trollcave
Adoration of the Abyssal Trespasser EP
Me Saco Un Ojo/BlackSeed
4

Trollcavea ei kannata luulla miksikään lähes poikkeuksetta myötähäpeää ja suurta ärtymystä aiheuttavaksi humppametalliksi, vaan minarin kahden vartin mittaisen kappaleen sisältö on todella hitaasti valutettua death metalia.

Pelkistetyn painostava ulosanti on hypnoottisuudessaan tehokasta. Vähäisinä pidetyt väriläiskät kuten avauksen intro & outro, nopean rujot pyrähdykset ja kepeät mutta tummaa melankoliaa huokuvat tunnelmointipätkät tuovat musiikkiin kaivatunlaista kiinnostusta kasvattavaa ilmavuutta. Hyvin toteutettua musertavaa minimalismia myös niille, joille death-doom on liian kaunista ja kepeää.

Violent Definition
Progressive Obsoletion
I Hate/Bestial Invasion
2

Nyt rässätään menemään pohjimmiltaan täysin oikeaoppisesti. Vanhan koulukunnan vaikutus kuuluu selvästi, mutta tanakalla joskaan ei tylsällä tässä ajassa kiinni olevalla tuotannolla varustettu levy ei kuitenkaan ole suoranaista retroilua.

Yhtyeen ote pieksentäänsä on asiallisen räväkkä mitä tulee tempoihin, laulajan ulosantiin sekä riffittelyyn. Nasevien ryntäysten lisäksi Violent Definition kehittelee enemmänkin pidemmässä mitassa kappaleitaan, joissa on riittävästi tilaa erilaisten osuuksien vaihtelulle ilman turhanpäiväisen kikkailun vaikutelmaa. Yli viisitoista vuotta kasassa olleelle bändille itsensä haastaminen toisella täyspitkällään on sekä ymmärrettävää että suotavaakin.

Progressive Obsoletion on kiinni tiukasti thrashin ytimessä, josta olisi lähtökohtaisesti helppo pitää. Sen keskeinen ongelma kuitenkin on varsinaisen sisällön puute yhdistettynä geneerisyyteen. Kitaristi nypyttää menemään kovastikin laulajan kompatessa räksytyksellään sen minkä ehtii, mutta erityisen merkillepantavia riffejä tai kertosäkeitä ei vain löydy etsimälläkään edes kuusiminuuttisista järkäleistä, jotka nekään eivät oikein perustele riittävän hyvin kestojaan. Onkin vain todettava, että levyä läpeensä kuljettava hyvä meno ei lopulta kanna aivan edes kestikastiin saakka.